Boel Westin: Tove Jansson. Ord, bild, liv

Schildts 2007
597 s.

' Allting är mycket osäkert och det är just det som lugnar mig'
'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut rauhalliseksi.'
(Muumikirjasta Taikatalvi)

Valmistauduin Tove Janssonin juhlavuoteen - ensi vuonna 100 vuotta syntymästä - haukkaamalla ehkä hieman liiankin ison palan. Boel Westin on Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori, joka kirjoitti väitöskirjansa vuonna 1988 Tove Janssonin muumimaailmasta, Familjen i dalen. On siis ymmärrettävää, että myös hänen elämäkertateoksensa Tove Janssonista on todella perusteellinen ja sisältää kronologisesti ilmestyneistä muumikirjoista analyysit ja merkitysten tulkintoja. Luin sittenkin tämän kirjan enkä äskettäin julkaistua uutta teosta 'Tove Jansson, tee työtä ja rakasta' (Tuula Karjalainen),jonka arvostelusta tämän vanhemman elämäkerran löysin.

Koska Tove Jansson oli suomenruotsalainen, kuten äitinikin, halusin lukea kirjan alkukielellä - päästäkseni häntä lähemmäs. En ole kaksikielinen, ja kirjassa on lisäksi omat vaikeutensa muumimaailman nimien ja nimitysten myötä, joten se lisäsi uupumisen tunnetta kirjan loppua kohden.

Henkilökohtainen näkökulmani Tove Janssoniin on ehkä hieman erilainen kuin monilla. Ja luulisin, että Tove Jansson olisi siitä kovin mielissään! Olen nimittäin ihastunut hänen maalauksiinsa, kun taas muumit eivät ole olleet minulle lapsena tai myöhemminkään kovin tärkeitä.  Päin vastoin kuin kirjailija Göran Schildt, joka tämän kirjan mukaan oletti että Tove Janssonin lukuisten ystävien ja ihalijoiden joukossa on varmasti monia jotka kysyvät itseltään, miksi hän joka loi Muumilaakson lukuisat kuolemattomat hahmot itsepäisesti haluaa maalata aika sovinnaisia öljymaalauksiaan tai kirjoittaa kaunokirjallisia kirjoja. Kaunokirjallisuuudella Schildt viittaa muumikirjojen jälkeen kirjoitettuihin romaaneihin ja novellikokoelmiin, jotka eivät saaneet yhtä yksimielistä kiitosta. Tove Jansson oli kuitenkin kirjoittanut muumit 'ulos' siinä vaiheessa. Hän on taidemaalarina tulossa Ateneumiin ensi vuonna. Odotan sitä näyttelyä ja Sinistä hyasinttia innolla. 

Ajankohtainen jouluhyasintti kuvassa. Toven hyasintti on maalattu Ranskassa Bretagnen rannikolla ja on tunnelmaltaan etelämainen.

Tove Jansson piti itseään ensijaisesti taidemaalarina ja vasta sitten kirjailijana, vaikka julkisuus ja maailmanlaajuinen menestys tuli muumikirjojen kautta. Tämä on varmasti monilahjakkuuksien tyypillinen dilemma, mutta Tove Janssonilla ehkä enemmänkin, koska ei luopunut kummastakaan intohimosta. Maalaamista hän kaipasi enemmän, mutta siihen hän olisi tarvinnut yksinäisyyttä, rauhaa ja keskittymistä. Sitä hän ei taas saanut riittävästi johtuen muumikirjojen nopeasti maailmanlaajuiseksi paisuneesta suosiosta.


Tove Jansson syntyi vuonna 1914 boheemiin taiteilijaperheeseen. Isä oli suomenruotsalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti syntyjään ruotsalainen Signe Hammarsten, kuvittaja ja graafikko. Ei ole yllättävää, että tästä taustasta kasvavan lapsen maailmankuva on suvaitsevainen, epäsovinnainen, kyseenalaistava ja mielellään tabuja rikkova. Kaikissa muumikirjoissa, joita hän kirjoitti yhdeksän kappaletta, kirjailija kyseenalaistaa, murtaa rooleja, yllättää kekseliäiden hahmojensa kautta ympäristöissä, jotka tulevat Toven kesistä saaristossa. Meri ja varsinkin myrskyävä meri arvaamattomana, vaarallisena, vapaana on loputon inspiraation lähde.

Saaristomaisemaa

Tove Janssonilla oli läheiset ja lämpimät välit vanhempiinsa. Isä, 'Faffan' toivoi tyttärestään taiteilijaa ja oli tämän menestyksestä ylpeä. Tyttären ja isän välille kasvoi poliittisia ristiriitoja sodan aikana. Isällä oli vuoden 1918 sodan jääkärinä sympatioita Saksan suuntaan, kun taas Tove oli pasifisti eikä hyväksynyt isän näkemyksiä. Riidat sovittiin myöhemmin. Isän kanssa hänellä oli yhteistä rakkaus mereen. Majakat, meri, rannat, saari. Isä rakasti myrskyä. "Kun vesi alkoi nousta, hän ilahtui ja sanoi 'pelkään pahinta'." Äidiltään hän peri tarinoinnin taidon, kuvittamisen lisäksi. Suhde äitiin oli niin läheinen, että se lähes esti Tovea elämästä omaa elämäänsä aikuisena. Äiti, 'Ham' oli leskeksi jäätyään mustasukkainen Toven elämänkumppanille Tuulikki Pietilälle.

Tove opiskeli koulun jälkeen Tukholman Teknisessä koulussa, jonka jälkeen siirtyi Helsinkiin Ateneumiin aloittamaan kuvataiteilijan opintojaan. Samanaikaisesti hän piirsi satiiriseen lehteen, nimeltä Garm. Kuvataideopiskelijat olivat kapinallisia ja kritisoivat opetusta. Iso joukko keskeytti opintonsa samanaikaisesti, niin myös Tove Jansson muutaman vuoden opiskelun jälkeen.

Perhe asui taiteilijakoti Lallukassa ja Tove seurusteli taiteilijoiden kanssa. Sam Vanni oli tärkeä ystävä, samoin Atos Wirtanen, vasemmistoälykkö jonka kanssa hän suunnitteli kihlausta. Tove matkusteli ympäri Eurooppaa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa.  Hän kirjoitti novelleja lehtiin, kuvitti muiden kirjailijoiden teoksia, maalasi ja osallistui näyttelyihin. Ensimmäinen muumikirja julkaistiin Ruotsissa vuonna 1945.

Muumikirjoja sovitettiin myös näytelmiksi. Tukholman Dramatenissa hän tapasi Vivica Bandlerin ja tästä tuli hänen ensimmäinen dramaattinen rakkautensa. Elämänkumppaninsa hän tapasi myöhemmin. Taiteilija Tuulikki Pietilän, 'Tootin' kanssa hän oli onnellinen. He asuivat vierekkäisissä taloissa Helsingin Ullanlinnassa ja pystyivät kulkemaan toistensa luo vinttikäytävien kautta! Se oli tärkeää: työ ja rakkaus lähellä. Kesät vietettiin Klovharunin saaressa Pellingin saaristossa, Porvoon edustalla ja matkoilla maailmalla. Japani oli tärkeä kohde. Muumit olivat ja ovat siellä olleet erityisen suosittuja.
 
Muutamassa vuodessa helsinkiläisestä lasten kirjailijasta ja taidemaalarista tuli 1950-luvulla maailmankuulu kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Hän oli asettanut moraaliseksi velvoitteekseen  vastata kaikkiin saamiinsa kirjeisiin, joita tuli ihailijoiden lisäksi laajalta ystävä- ja tuttavapiiriltä ja monilta kustantajilta. Kirjeenvaihto vyöryi päälle päivittäin, kaikkialta maailmasta. Hän lepäsi tästä matkoillaan, mutta kirjeet odottivat kotona. Veli Lasse lajitteli sillä aikaa.  'Voisin oksentaa muumipeikon päälle',Tove kirjoitti, yksityisesti.Vaikuttaa siltä, että tämän kokoinen bisnes olisi vaatinut ainakin sihteeriä ellei enemmänkin avustavaa henkilökuntaa. Menestyksen kasvaessa kustantajillakin on enenevästi vaatimuksia ja kirjailija joutuu taistelemaan vapautensa puolesta.  Tulee myös onnenonkijoita, jotka keksivät vaatia omistusosuutta muumipeikkoon. Tove Jansson on Suomen eniten käännetty kirjailija.

Kirjaan on käytetty kymmenittäin lähteitä, mutta eräs jatkuvasti seuraava punainen lanka on kirjeenvaihto sydänystävän, Yhdysvaltoihin muuttaneen  Eva Konikoffin kanssa. 

Näyttää siltä kuin Tove Janssonilla olisi ollut koko elämänsä ajan taakkana muumit, itse luotu kultainen häkki. 'Muumipeikko on kasvanut liian isoksi'.  Hän oli menestyksestään hämmästynyt ja tyytyväinen, mutta myös osittain alituisessa kapinassa  'muumimamma' -imagonsa kanssa. Yksityisissä päiväkirjoissa on myrkyllisiä ja ironisia huomioita 'onnellisista idiooteista jotka antavat toisilleen anteeksi eivätkä koskaan ymmärrä kun heidät on petetty'. Muumit ovat toiveunta. Muumikirjat ovat aikuisten ja lasten kirjoja.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.

           

Teräväpiirtokuvassa poika, kaverit, tytöt, unelmat ja välissä - isä

Ensimmäinen kirja Karl Ove Knausgårdin muistelmaromaanisarjassa käsitteli ensin lapsuutta, mutta hyppäsi myös isän kuoleman aikaan. Toisessa kirjassa hän elää nuoren isän elämää oman perheensä kanssa Ruotsissa, Tukholmassa ja Malmössä.

Tämä Kolmas kirja kertoo Knausgårdin lapsuudesta ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen teinivuosien kynnykselle. Kirjasarja ei siis ole kronologinen. Eletään 1970- ja -80-lukua Norjan Tromoyassa, Etelä-Norjan rannikon suurimmalla saarella.  Ei tarvitse montaa sivua lukea ennen kuin on tämän kirjoittajavelhon mukana jakamassa hänen pienen pojan kokemuksiaan, ensimmäisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta. Onko syynä sitten tuo yksityiskohtien runsaus ja tarkkuus, niin monta tarinaa, jokainen niistä koukuttavasti kerrottuna?  Se kuinka hän paljastaa ja levittää kaikille nähtäväksi intiimeistä intiimimmät tunteensa, silloinkin, ja varsinkin silloin kun niissä ei ole mitään sankarillista. Se herättää rohkeudessaan ja rehellisyydessään myötätuntoa.

 Minusta tuntuu, entisenä pikkutyttönä, että pikkupojissa löytyy hämmästyttävä määrä energiaa ja elämänriemua. Saaren yhteisössä on iso lauma pikkupoikia, jotka vaeltelevat metsissä ja rannoilla loputtoman kiinnostuneina.

- Minne te olette menossa, Trond kysyi
- En tiedä, sanoin
- Saanko tulla mukaan?
- Tule vain

- Tunturissa on sateenkaari, mennään etsimään aarretta

Varsinkin tässä tapauksessa voi ihmetellä, että elämänriemu säilyy ja onnellisia hetkiä tulee vastaan, kun pojalla on sadistisia raivokohtauksia kadonneen sukan mittaluokan asioista kehittävä isä. Isän pelko on iso varjo kaikkialla ja koko ajan. Se ei kuitenkaan estä poikaa kokemasta ja ottamasta riskiä, vaikka monta kertaa tuloksena on itku - jota tyttömäistä piirrettä isä erityisesti inhoaa. Siitä huolimatta
Pystyin juoksemaan reitin sokkona. Minun ei koskaan tarvinnut pysähtyä, tiesin aina mihin kohtaan jalka kannatti laskea. Kun juoksimme tiellä, Leif Tore voitti joka kerta, mutta täällä voittaisin minä, tiesin sen. Se oli hyvä ajatus, hyvä tunne, ja yritin pitää sen hengissä niin pitkään kuin mahdollista.

Tämäkin tapa, jolla lapsi lohduttaa itseään ja kääntää epäoikeudenmukaisuuden tunteen siedettäväksi, on niin tutun tuntuinen:
Kuolema oli ylipäätään suloinen ajatus tuohon aikaan, sillä Anne Lisbet ei suinkaan ollut ainoa joka olisi saanut katua tekojaan, myös isä olisi seisonut arkkuni ääressä itkien liian nuorena kuollutta poikaansa. Koko naapuruston asukkaat olisivat siellä, ja he olisivat joutuneet arvioimaan uudestaan ajatuksiaan joita heillä oli ollut minusta, sillä nyt olin poissa, ja vasta nyt heille paljastuisi kuka olin oikeastaan ollut.

Teini-iän kynnyksellä koulun tytöt aiheuttavat ihania väristyksiä, polttavaa kaipausta. Tulee ylpeitä valloituksia, jotka nopeasti vaihtuvat kirveleviksi menetyksiksi. Karl Ove tekee ensi treffeille liian tarkan minuuttiaikataulun. Kumpikaan ei nauti 15 minuutiksi ajastetusta pususta, jolla tehdään luokan ennätys. Se oli suunnitelma, jolla poika ratkaisi ongelman mitä sanoa treffeillä.

I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

Muutakin ajan musiikkia soi sivuilla, viimeisten Beatlesien ohella.

Poika säilyi hengissä, järjissään huolimatta tolkuttomasta isästä. Hänestä tuli hieno kirjailija. Kyllä, minä olen yksi monista lumoutuneista. Hyväksyn tämän epäkronologiankin. Enkä edes osaa asettaa näitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki kolme toistaiseksi suomennetut upposivat tähän lukijaan hyvin. Erinomaisia suomennoksia myös. Näitä kauniita kukkia saa nuuhkia:

--- ettei lapsuuden aikaisilla pienillä tapahtumilla ole enempää painoarvoa kuin tomulla, jota ohi ajava auto nostattaa, tai voikukan haituvilla joita pieni suu puhaltaa. Oi, eikö tuo jälkimmäinen olekin kaunis kuva, se miten tapahtuma tapahtuman jälkeen leviää ilmaan, oman tarinansa muodostaman pienen niityn ylle, putoaa ruohonkorsien lomaan ja katoaa?

Suom. Katriina Huttunen. Like 2013, 470 s

Helsinki on kaunis

Monen blogistin tämän vuodenajan kuvakavalkadeista innostuneena, näppäilin minäkin muutaman kuvan lauhan joulukuun alun Helsingistä. Helsingissä on ihana kävellä vanhoja katuja. Kaupunki on pieni verrattuna maailman metropoleihin, mutta kuitenkin sen kokoinen että löytyy eri-ilmeisiä kaupunginosia.  Pitkäsilta on edelleen vaikuttava jakaja.  Vanhat duunarikaupunginosat, Vallila, Hakaniemi, Sörnäinen ovat karuja, samalla jotenkin mutkattomia. Hakaniemen halli ja tori ovat alkuperäisen oloisia verrattuna Kauppatorin turistisyöttölöihin.

Eteläinen Helsinki on koristeellisten vanhojen arvorakennusten hallitsema, hienojen kattojen vuoropuhelua, vanhojen puistojen paksurunkoisia puita. Sitten tulee vastaan meren peili. Kun näitä katuja kävelee, mieleen putkahtelevat Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, ja muut Komisario Palmu-leffat. Meren rannalla Kaurismäen Calamari Union jossa lähdettiin Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Tai vaikka  Georg Malmstenin laulu
 
Kun rantsussa näin skiglarit ja bulit ongarit,
niin skönelle mä kaipasin.

'Ethän koputa ikkunaan koska minä ja yks Iina saadaan slaagit /Hunden'

Kaivopuiston rannassa kaksi pikkupoikaa tasapainoilee kivetyksellä. Siitä tulee minulle tänään mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Kolmas kirja, jota luen lähijunassa matkalla Espoosta Helsinkiin. Ällistelen kuinka läheltä keski-ikäinen mies näkee omaan pikkupojan maailmaansa vieläkin.

  

Ja vielä Rikhardinkadun kirjastoon, jossa voi piipahtaa vain haistelemassa ilmaa ja tunnelmoimassa kirjatornin äärellä. En tiedä toista näin liikuttavaa kirjastoa. Hienoja uusia on monessa paikassa, mutta tämä on söpö!

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

 Luettu 05/2007

Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Historiallinen romaani sijoittuu Helsinkiin, aikaan 100 vuotta sitten ja siitä aina1940-luvulle. Leikkauksia ylemmän keskiluokan salongeista köyhän kansanosan kortteleihin Vallilassa. Rakkauskertomuksia, toteutumattomia kaipauksia, lujia ja peräänantamattomia tyyppejä, viinalle persoja taiteilijoita, natsismista viehättyneitä nuoria miehiä marssii ohi kuvissa, joissa Helsingin historia herää eloon. Ahkerasti on Westö tutkinut ajan tapahtumia sanomalehdistä. Niinkin paljon, että pieni karsiminen olisi ollut hyväksi. Lopussa jännite katoaa ja mielenkiinto alkaa hiipua. Ihmisten kohtalo ei enää niin kiinnosta. Ne sukeltavat takaisin arkistoituihin sanomalehtileikkeisiin ja lakkaavat olemasta elossa.