Ian McEwan: Pähkinänkuori

'Uskon syntymänjälkeiseen elämään'  toteaa Ian McEwanin Pähkinänkuoren päähenkilö, Johnin ja Trudyn syntymätön lapsi. Syntymätön päähenkilö on raikas ja - tietenkin - ennakkoluuloton tapaus, varsinainen pikkufilosofi. Hän on monesta asiasta kiinnostunut ja utelias, mutta myös huolissaan. Isä John ja äiti Trudy ovat nimittäin ainakin väliaikaisesti eronneet, koska äiti tarvitsee 'tilaa' itselleen. Myös syntymätöntä vaivaa pikkuhiljaa tilanpuute.

Johnin jättämän tilan talossa - ja Trudyssä - on kuitenkin vallannut hänen veljensä Claude, priapismista (sivistyssanavalikoimani kasvoi lukiessa) kärsivä roistomainen tyyppi, jonka ähellykset kuuluvat ja tuntuvat syntymättömän pääkoppaa vasten. Kaiken lisäksi tuo rakennusurakoitsija on 'riffimies' joka toistelee tylsyyksiä ja lopettaa mietteensä: Mutta. Eli hän on syntymättömän inhon kohde, sillä onhan lapsi solidaarinen vanhemmilleen niin kauan kuin se on mahdollista. Isä John Cairncross on sitä paitsi runoilija, köyhä mutta kaunopuheinen. Suurin huolenaihe on kuitenkin Trudyn ja Clauden pirullinen suunnitelma, jolla raivata John kuvioista ja järjestellä hänen kotinsa, vanha rappeutunut arvotalo Lontoossa osaksi pariskunnan varallisuutta. Asetelma viittaa Shakespearen Hamletiin, asia jota en olisi noteerannut mutta siitä valistetaan kansiliepeessä.

Petosta siis punotaan parhaaseen dekkarityyliin, mutta näkökulma on, hmm, etäännytetty kohtuun, mistä syntyy erityinen tunnelma: ollaan kuin samettisen verhon takana eikä kaikki edes kuulu kovin selvästi. Mitä nyt, ihmettelee syntymätön kerran jos toisenkin kuplassaan. Syntymätön - en kutsu häntä sikiöksi sillä hän on jo kovin pitkällä tiedostamisen tasossa - pohdiskelee maailmanmenoa, josta hän saa esimakua Trudyn kuuntelemien radion podcastien kautta Täytyy sanoa että pohdiskelu on jo aika akateemistakin verrattuna niihin virikkeisiin mitä äiti ja älykääpiö pystyvät tarjoamaan. (Viimeksimainittuihin kuuluvat priapistisen seksin lisäksi laatuviinit; Pinot noiria syntymätönkin on oppinut arvostamaan.) Syntymättömyys antaa hyviä mahdollisuuksia funtsia ihmiskunnan tulevaisuutta, ollako pessimistinen vai optimistinen kaikkien uhkien äärellä?

Sormeilen ahdistuneena napanuoraani. Se saa käydä stressihelmistä. Hetkinen, ajattelen. Mitä vikaa on lapsellisuudessa, minullahan lapsuus on vielä edessä? Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä.

Äidin toiminta panee syntymättömän pohdiskelemaan moraalia. Hänestä vaikuttaa että rikoksentekijä voi sittenkin kokea ja tuntea toimintansa toisin kuin miltä se ulospäin näyttäytyy, voi omaksua itselleen toisen identiteetin. Ajankohtainen ja moderni vaihtoehtoinen totuus, siinäpä oiva ratkaisu. Valheista tulee hänen totuutensa. Syntymätön kuulee myös itseensä liittyvistä suunnitelmista ja joutuu miettimään tulevaa suhtautumistaan niihin. Mahdollinen yhteiskunnallinen pudotuskaan - kuvaukset 13. kerroksesta sijaisperheessä toi kyllä mieleen lontoolaiset tornitalot ja niiden pintamateriaalit - ei oikeuta kostoa, päättelee pikkufilosofi, sillä kosto repii sivistyksen saumat auki.

Sekä Trudyn ja Clauden vehkeilemä petos että syntymättömän tie kohti synnytyskanavaa kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Matkalla intohimot purskahtelevat, hyvyys ja pahuus kamppailevat, ja syntymätön yrittää säilyttää tärkeimpänsä, rakkauden elämään. Välillä se on koetuksella ja napanuora itsemurhan välineenä houkuttaa. Jossain kohdin syntymättömän filosofis-yhteiskunnalliset mietteet saattoivat muuttua paasaukseksi, mutta enimmäkseen ajatusleikki toimi hyvin ja hajamieliset fundeeraukset palautuivat sujuvasti konkretiaan, kun menimme suihkuun.

Pähkinänkuori on  hulvaton ja liikuttava romaani, tiheätunnelmainen seikkailu, joka on kirjoitettu nautinnollisen rennolla otteella. Romaani on suomennettu aivan loistavasti. Ja mitä se Shakespearen Hamlet sanoikaan

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia - Shakespeare, Hamlet

Ian McEwan: Pähkinänkuori
Nutshell, 2016, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2017, 200 s

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Elizabeth Harrower on australialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1966 ilmestynyt The Watch Tower. Tietyissä piireissä valmistui vuonna 1971, mutta kirjailija veti teoksen takaisin kustantajaltaan. Australialainen Text Publishing löysi sen uudelleen vuonna 2014 ja silloin kirjailija antoi julkaisuluvan. Syynä ensimmäiseen takaisinvetoon oli kuulemma se, että kirjailija piti teosta pinnisteltynä apurahatuotoksena. Romaanin loppua kohden aloin kyllä ymmärtää sitä ajatusta (jota syytä en siis lukiessani tiennyt, mutta ounastelin).

Alkuosa on kiinnostava ja odotuksia nostava, huolimatta paikoitellen kököstä suomennoksesta. Loppua kohden suomennos rullaa paremmin, mutta itse romaani alkaa upota loputtomasti vellovaan tunnehöttöön. Kun Zoe ja Anna pääsevät vastakkain aamiaisen ja paahtoleivän äärellä ja alkavat ruotia toistensa pääkopan tunnekeskuksen tapahtumia, teki mieli jossain vaiheessa huutaa 'poikki' ja lopulta heittää koko romaani mökin pihalla matoa kiskovan räkättirastaan niskaan. Ihan syytön, eikä edes vesilintu.

Tietyt piirit koostuvat lähinnä Howardin hyvin toimeentulevasta perheesta, joka viettää mukavaa elämää Sydneyn hienostoalueella, biologipariskunnasta: horjumattoman itseluottamuksen vankistamasta rouvasta ja tämän näkymättömämmästä miehestä, ja perheen valovoimaisista nuorista, Zoesta ja Russellista. Toinen maailmansota on takana ja maailma avoinna nuorten toteuttaa haaveitaan, Zoen elokuva-alalla ja Russellin yrityselämässä. Russell tuo kuitenkin toisenlaisen maailman tuulia ja hajuja perhepiiriin, kun hän tuo kutsuille opiskelijakaverinsa Stephen Quaylen ja tämän pikkusiskon Annan. He ovat orpoja, vähävaraisia ja varttuneet enonsa kodissa ankeissa olosuhteissa.

Tämä toisenlainen maailma ja sen muokkaama, vaikeasti miellytettävä ja kyyninen Stephen herättää Zoen. Siihen mennessä Zoe on kylpenyt onnistumistensa ja kauneutensa säteilyssä, ottanut vastaan kiitoksia ja ihasteluja, ollut varma tulevastakin menestymisestään. Ihmetellyt äitinsä tuttua, Elleniä, joka odotti muutosta ahdistavaan avioliittoonsa. 'Hän ei voinut käsittää, että jos aikuinen nainen toivoi ja odotti tapahtumaa, saattoi tapahtuma panna vastaan.' (Ehkä tässä näyte myös vähemmän onnistuneesta käännöksestä.)

Nuorten keskinäiset suhteet, rakkaus- ja parisuhteet, niin näkyvät kuin kätketyt nousevat romaanin pääteemaksi. Muu maailma, mukaanlukien nuorten alkavat työurat, kutistuu pahviseksi rekvisiitaksi ja draama kamarinäytelmäksi. Taide- ja elokuvaura vaatii lähtöä Eurooppaan, se on australialaisille selvää. Mutta rakkaus vaatii uhrautumaan, näin käy ainakin Zoelle ja sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ennen kuin on liian myöhäistä. Paljon tapahtuu Zoen monologeissa ja Annan päiväkirjamerkinnöissä ja sittemmin, kuten sanottua, tunteita setvitään oikein psykopatologisesti.

Annan äänensävy oli suunnattoman objektiivinen, hän katsoi suoraan eteenpäin ja tunsi, kuinka jossain näkymättömissä hänen luurankonsa huojui, kuin se olisi levää merten syvyyksissä, virtausten armoilla kaukana kimmeltävän pinnan alla.  - Öhh, ehkä tässäkin suomennos on se joka huojuu eikä luuranko?

Tietyissä piireissä jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen säilytti kiinnostuksen ja kasvatti lupaavan jännitteen. Se kytkeytyy vielä selvästi yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja havannoi terävästi, ironisen humoristisesti hyväosaisen perheen jäsenten välisen dynamiikan. Dialogi paljastaa asenteet ja niiden julmuuden, näyttää tarkasti Zoen kasvavan epävarmuuden ja hämmennyksen. Vielä toisessakin osassa Zoen kamppailu rakkauden nimissä kantaa, mutta kolmas äityy sellaisiin sielun syövereiden läpivalaisuun että tömähdetään jo 'kysy ihmissuhteista'- palstalle. Loppua virkistää kuitenkin dramaattinen käänne, joka jopa tarjoaa yllättäen ratkaisun tunteiden raatelemien ihmisparkojen onnen etsintään. Se oli sentään helpotus.

Löysin Tietyissä piireissä lukulistalleni täältä ja sitä on luettu monissa blogeissa.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, 2014, suomennos Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 22u3 s

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä

Alice Echols on yhdysvaltalainen kulttuurin- ja musiikintutkija, feministi ja kirjailija, joka on kirjoittanut m.m. Janis Joplinin elämäkerran Paratiisin arvet. Äkkäsin tämän kirjan kirjaston esittelypöydältä, kannesta paistaa 60-luku kauas. Siinä on musta nainen, vähän kuin Angela Davis, kiharat hippikukkasina ja psykedelisessä vastavalossa. Sattumalta kirjailija on vielä samanikäinen eli kesällä 1969, Woodstockin, Charles Mansonin ja Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kesänä, 18-vuotias.

Kuusikymmenluku hohtaa muistoissa tasa-arvon, hippi- ja rauhanliikkeen, pop- ja rockmusiikin läpimurron aikana. Mitä kaikkea silloin kaikilla rintamilla tapahtui, ja kuinka/mistä siihen oli tultu ja mitä sen jälkeen tapahtui, siitä Alice Echols kirjoittaa, mukana olleena opiskelijavaikuttajana ja myöhemmin sosiologina, tutkijana. Nais- ja mustat aktivistit nousevat puhujalavoille. Homoseksuaalit, koko gay-liike astuu hämäristä porraskäytävistä valaistujen diskopallojen alle.

Parhaimmillaan Echols kirjoittaa asiantuntevasti, samalla vetävästi populaarimusiikin, rokin, r&b:n, bluesin, folkin, diskon eri vaiheista ja rajapinnoista, trendeistä ja trendin tekijöistä, leimoista ja leimoista irti pyristelevistä.

Naistutkimusta, Yhdysvaltain feminististä ja lesboliikettä ja sen sisäistä keskustelua - usein riitelyä - koskevat artikkelit näyttävät mainiosti mihin fanaattisuus johtaa. Pohjoismaissa, meillä, naiset olivat ehkä jo lähtökohtaisesti 50-luvun jälkeen eri vaiheessa kuin pohjois-amerikkalaiset. Siksikin osa puheenvuoroista vaikuttaa tragikoomisilta.  'Heteronaiset ovat miesten takia päästään pyörällä eivätkä siksi aseta naisia etusijalle. He pettävät lesbojen asian ja samalla sanan syvimmässä merkityksessä myös omansa. Ei lujaa liikettä voi luoda, jos sisaret nussivat sortajien kanssa.' Tässä kohtaa Alice Echols paikantaa itsensä oman ikäryhmänsä mukaisesti, ainakin siltä minusta näyttää: feministit käpertyivät sisäänpäin keskittyessään omiin rajanvetoihinsa, ja ehdottoman täydellisyyden vaatimuksissaan laiminlöivät samalla muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja yleisen politiikan seuraamisen.

Afroamerikkalaisen kulttuurin kehityksen, sen osaksi tulleen jatkuvan kamppailun omasta identiteetistään, sen aaltoliikkeen suosion harjalle ja sieltä alas, ahtaiden rooliodotusten mukaiset mahdollisuudet toimia, blaxploitaation, puristien kritiikin, rock-kulttuurin valkaisun - monenlaiset kuolemansuudelmat Echols kuvaa läheltä ja sisältä.

Echols kertaa omaa historiaansa ja esteitä, joita on kohdannut kun sosiologit ovat  mielellään ahdasmielisesti leimanneet lähihistorian ja sen musiikkikulttuurin tutkimuksen journalistiseksi.  Hän kuvaa 60-luvun myrskyisiä keskusteluja, jatkuvaa aaltoliikettä, jota feminismin piirissä käytiin siitä, mikä on edistyksellistä ja milloin päädyttiin kaikkein vanhoillisimpien pornon ja abortin vastaisten vaikuttajien joukkoon. Feminismin suhde sukupuoliseen haluun on yksi leikkauskohta, osa feministeistä ylläpiti vanhaa mielikuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on miehistä ja rakkaus naisellista. Rock- ja soulmusiikki toimi Echolsilla aktivoijana. - Löysin yhtäläisyyksiä: muistin minäkin joskus 60-luvulla lukeneeni Eldridge Cleaverin, Mustat pantterit-aktivistin kirjan Sielu jäissä. 

Kirjaan on koottu eri julkaisuissa ilmestyneitä artikkeleita. Osio Sodanjälkeinen Amerikka kuvaa hippiliikkeen syntyä ja vertaa sitä edeltävään 50-luvun beatnik -liikkeeseen. Siinä missä hippiliike onnistui naamioimaan perinteiset sukupuoliroolit kukkien taakse, beatnikit olivat maskuliininen ja homoeroottinen liike.

Bob Seidemann huomauttaa, että miesten ja naisten suhteet olivat Haightissa yhtä vanhanaikaiset kuin heidän huonekalunsa. 'Hippi-ihanne oli kuin pilakuva, jossa nainen asettaa paistamaansa omenapiirakkaa ikkunalaudalle samalla kun isukki, joka on raatanut marihuanapelloilla jalona pyrkimyksenään pilven myyminen, annostelee huolellisesti kamaa muovipusseihin.'

Hippiliikkeen nopea rapistuminen käy selväksi,  kun liike löysi yhteiset intressit Helvetin enkeleiden kanssa. Nämä toimivat menestyksellisesti hippien huumevälittäjinä, mutta eivät silti muuttuneet nallekarhuiksi. Samanaikaisesti Vietnamin sota oli muuttanut nuorten miesten elämää ratkaisevalla tavalla: kutsuntojen uhka ja mahdollisuus kuolla taisteluissa jossain Vietnamin rämeiköissä oli todellinen.

Sodan jälkeen Pohjoi-Amerikan etelän asukkaita muutti sankoin joukoin teollisuuskaupunkeihin ja rockkonserteissa rodut sekoittuivat, mutta mustilla muusikoilla rajat olivat ahtaat. Vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat joutuvat käymään jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan ja oikeuksistaan. Rockmusiikki tunnustaa afroamerikkalaisen perimänsä, mutta kun se lähtee muuttumaan uusiin suuntiin, mustat halutaan nähdä aina omissa lokeroissaan, muuten musiikkikriitikot ja omatkin ovat leimaamassa pettureiksi. Tätä kamppailua kävi Jimi Hendrix ja myöhemmin Michael Jackson. Stevie Wonder tiivisti asian: 'Kun minua sanotaan mustaksi muusikoksi, minut tavallaan tyrkätään tiettyyn lokeroon ja komennetaan, muistakin pysyä siellä.

Echols kuvaa vielä myöhempää diskon vallankumousta, kun se tanssimusiikkina jumputti taka-alalle rokin kitarasoundin ja muutti USA:n populaarimusiikin rodulliset realiteetit, nosti sukupuoliset vähemmistötkin tanssimaan diskopallojen alle. Ja johti myöhemmin monen mutkan kautta taas miehisen rapin suuntaan. Kirja peilaa musiikin kautta yhteiskunnan suhtautumista nais- ja mustiin tekijöihin ja sisältää vielä Lenny Kravitzin ja Joni Mitchellin haastattelut. Ensimmäisellä sivulla lainataan Michel Foucaultia: Nautinnolta ei kysytä passia eikä henkilöllisyyspapereita.

Alice Echols: Uhoa ja unelmia - 60-luvun jälkijäristyksiä
Shaky Ground - the Sixties and its Aftershocks 2002, suomentanut Liisa Laaksonen
Like 2013, 360 s

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Huiluvarikset metsästivät rikkaruohojen seassa ja seivästivät jakarandojen oksiin saaliinsa, kuolleet hiiret ja myyrät. Panin luurin paikoilleen. Kokosin kaikki löytämäni veitset metalliseeen uunivuokaan, heitin hetken mietittyäni myös paistihaarukan samaan läjään ja otin vuoan mukaan yläkertaan. Sammutin valot, vedin ikkunan eteen jakkaran ja panin kiväärin sen viereen seinää vasten. Istuuduin jakkaralle, odotin, kunnes silmäni tottuivat pimeään, ja vahdin lampolan ovea viskimuki kädessä.

Nuori nainen, Jake nimeltään ja karu olemukseltaan elää kuin jossain rajatilassa, voisi olla vaikka ydinsodan jälkeinen maailma, niin lähellä on paniikki, kaikkialla pelkoa ja kuin kädestä suuhun elämistä. Luonto ympärillä, yksinäisellä saarella jossain Englannin rannikolla tunkee silmille ja iholle, sekä kauniina että arvaamattomana mysteerinä, vaarallisena uhkana. Jake pakenee jotain ja kaukaa, Australiasta saakka ja on asettunut hoitamaan omia lampaitaan kauas lähimmästä ihmisyhteisöstä. Kaikki ihmiset ovat hänelle uhka ja hän on takaa-ajettu, tai tuntee itsensä sellaiseksi. Miksi ja mitä hän pakenee, sitä keritään auki kuin villalankaa, likaista ja rasvaista. Kärpäset pörräävät suupielissä ja lampaat määkivät mudassa. Lukiessa Jaken kauhunsekainen uhkaan valmistautuminen ja eloonjäämiskamppailu tarttuu, vaikka se mistä oikein on kyse, siitä ei oikein saa selvää.

Jaken lampaita alkaa kuolla selittämättömästi. Hän herättää epäystävällistä huomiota saarelaisissa ja ennen kaikkea, hän itse näkee kaikkialla vihaa ja vastustajia, sekä häntä kiusaavissa lapsissa että pubin miesporukoissa. Evie Wyld vetää villalankakerää auki, kohti kaikkea sitä mitä Jake on kokenut ennen kuin on tässä. Joka toisessa luvussa ollaan aina kauempana menneisyydessä, keritsemässä lampaita karskien miesten seurassa, hoitamassa vanhan Oton nälkiintyneitä lampaita ja seksitarpeita, Karenin kanssa maksullisen seksin töissä. Jossain Australian länsirannikolla häämöttää alkoholistiperhe ja alkukoti. Siellä on lähtöpiste, joka sekin on yhtä kohtuuton kuin kaikki muukin nuoren Jaken elämässä.

Evie Wyldin tavassa kertoa on jotain niin hypnoottista, että lukijana uskoo lukevansa tärkeää teosta vaikka ei oikein selviä, onko se sitä tai miksi se on sitä. Karusta maailmanlopun tunnelmasta, jossa iso peto, tunnistamaton, läähättää jossain mustassa lehvästössä ja nuori nainen kasaa suojakseen keittiöveitsiä, ojasta löydetyn miehen ja koiran nimeltä Koira tulee mieleen amerikkalainen elokuva Winter's Bone, Yhdysvaltain syrjäseudulle sijoittunut draama kovapintaisesta nuoresta naisesta, jolla on kohtuuttoman kova taakka hoidettavana ja rujoja miehenkuvatuksia ympärillään.

Evie Wyld kehittää taitavasti yllätyksellisiä käänteitä, vastaan tulee koruttomia tyyppejä ja mätäneviä nurkkia. Kauempana yhteisöstään, yksin, ihminen on selvemmin osa luontoa, lähellä lintuja, toukkia, kärpäsiä, lampaita, koiria.  Trillerimäisesti tunnelma tiivistyy kohti nollapistettä, alkuräjähdystä. Silti kaikkien kauhunhetkien ja odottavien tunnelmien, ilmaan heitettyjen aavistelujen jälkeen, mitään nättiä ja selvää loppuratkaisua ei nähdä. Moni selittämätön uhka jää sellaiseksi. Se on selvää, että Jake on nuori nainen, joka on saanut niukat eväät matkalleen ja arvet selkäänsä. Kotipuheluihin toiselle puolelle maapalloa ei vastata. Ja ojan pohjalta noussut mies voi olla suurin toivon pilkahdus.

Kaikki laulavat linnut päätyi luettavakseni Suketukselta, kuinkas muuten, aina yhtä luotettavalta inspiroijalta!

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
All the Birds, Singing, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Intohimoinen, pakkomielteinen ja kaiken nielevä rakkaus kuluttaa Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö päähenkilöä, perulaista Ricardo Somocurcioa. Nuorukainen tapaa Lilyn, 'chileläisen' kaunottaren Perun pääkaupungin Liman varakkaassa kaupunginosassa Mirafloresissa karnevaalitansseissa kesällä 1950. Ricardo, minäkertoja, kouluttautuu tulkiksi ja kääntäjäksi ja muuttaa Eurooppaan, haaveittensa Pariisiin. Lily on kadonnut epämääräisten huhujen ja paljastusten jälkeen, mutta hän ei katoa Ricardon sydämestä.

Lily Chilestä, sissitaistelija, toveri Arlette Kuubasta,  Mme Arnoud Pariisissa, lontoolainen yläluokkainen Mrs Richardson, tokiolaisen gangsteripomo Fukudan rakastettu; rakkaalla tuhmalla tytöllä, petollisella kameleontilla on vuosien mittaan monta nimeä. Häntä ajaa viidakon laji: kaikki keinot ovat sallittuja, jos sillä saavuttaa sen mitä haluaa. Ricardo on hänelle liian vaatimaton ja kunnianhimoton rahan maailmassa, jonka sisukas ja köyhän lapsuuden kouluttama kaunotar omaksi paikakseen on määritellyt, siinä pelissä romanttinen rakkaus ei johda mihinkään.

Rakkauden liekki polttelee kuitenkin sankaria, paikoitellen sadomasokistisin sävyin eikä hän jatkuvista päinvastaisista päätöksistään huolimatta pysty pitämään itseään erossa hunajasilmäisestä viettelijättärestään, joka vaihtaa maata ja passia edelliseen rahoittajaansa kyllästyttyään. Matkan varrella tuhma tyttö joutuu itsekin nuolemaan haavojaan ja osat vaihtuvat armottomassa tunteiden aallokossa.

Nobelisti Vargas Llosa taitaa sujuvan ja älykkään dialogin, jonka kautta henkilöt kasvavat uskottaviksi ja eläviksi yllättävissä käänteissäkin, joita ei totisesti puutu tämän mambon tulisissa pyörteissä.

- Tämä rutiini ja tämä keskinkertaisuus tappavat minut. En halua, että loppuelämäni on tällaista. Sinä et välitä, sinä olet tyytyväinen, aina parempi sinulle. Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä, minä en osaa alistua kohtalooni. Olen yrittänyt, sinä olet nähnyt, että olen yrittänyt. En pysty. En aio viettää loppuikääni sinun rinnallasi vain myötätunnosta.

Maantieteellisestikin liikutaan aika laajalla alueella, Perusta Japaniin, ja Euroopassa päädytään lopulta Madridin Lapaviésin kaupunginosaan, juutalaisten ja kristinuskoon kääntyneiden islamilaistan suosimaan kortteliin, jonne jo 80-luvun lopulla oli kerääntynyt jo koko planeetan väestön edustajia marokkolaisiin teehuoneisiin ja jossa kolumbialaiset ja afrikkalaiset huumekauppiaat elivät rinta rinnan.

Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin on päähenkilöiden pakkomielteinen rakkauskertomus on paikallinen ja ajankuva, jotenkin toimittajamaisesti dokumentoitu poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus noissa maissa, viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Se voisi tuntua tällaisessa romaanissa irralliselta, mutta kyllä Vargas Llosa sen hyvin taitavasti upottaa osaksi värikästä kertomustaan.

Tuhma tyttö nousee köyhyydestä kertomaan Perun luokkayhteiskunnasta ja myöhemmin Ricardo palaa Limaan. Siinä vaiheessa Perun historiaan alkaa vaikuttaa vuosikymmenien ajan maolainen sissiliike Loistava Polku - Sentero luminoso, joka sai aikaan massiivista tuhoa. Kuusikymmenluvun Lontoo riisti vähäksi ajaksi Pariisin Saint Germainilta trendikkäimmän osoitteen, kun Carnaby Street oli maailman napa. Aids korjaa satoa latinalaisamerikkalaistenkin emigranttien joukossa. Ricardo tekee työtään YK:n alaisissa organisaatioissa siirtyen kääntäjästä tulkiksi, vaikka ahdistuukin aaveena toimimisesta, tietäen että tuhmalle tytölle hänen elämänsä on keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Hän on kuitenkin ainoa, joka tuntee rakastettunsa ja jolle nainen, perulainen köyhän perheen suuruudenhullu tytär on elämän suurin rakkaus ja epätoivo.

Tämä seksuaalista valtakamppailua mutta samalla kuohuvaa maailmaa noin 50-30 vuotta sitten kuvaava romaani taitaa olla ensimmäinen lukemani Mario Vargas Llosalta. Vakuuttava, tyylikäs ja viihdyttävä.  Eikä olekaan ensimmäinen. Olen näköjään lukenut viisi vuotta sitten teoksen Paratiisi on nurkan takana. Tämänkin takia blogista on iloa.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Travesuras de la niña mala, 2006, suomentanut Sulamit Hirvas

Otava 2010, 420 s