Elokuvissa: Dunkirk

Kuva: Century. A History in Photographs. Bruce Bernard.

En ole kai koskaan törmännyt Dunkerquen englanninkieliseen muotoon, Dunkirk. En pahemmin ranskankieliseenkään, mutta muistan kyllä paikan toisen maailmansodan historiasta, nimenä, en sen paremmin yksityiskohtia. Dunkerque on pohjois-ranskalainen satamakaupunki, Englannin kanaalin rannalla. Suuri osa muusta maailmasta tuntenee sen tuosta sodanaikaisesta historiasta. Siellä suoritettiin massiivinen evakuointioperaatio, jossa pelastettiin yli 300 000 britti- ja ranskalaista sotilasta saksalaisten saartamalta ja jatkuvasti pommittamalta alueelta.

Elokuva on yhdenlainen tuntematon sotilas-versio yhdeltä sodan näyttämöltä. Pari nuorta kaveria, joiden nimiä tai taustoja ei sen enempiä kerrota, osuvat sodan kaaoksessa hiekkarannalla, kuoleman keskellä yhteen. Vielä tuossakin vaiheessa, liittoutuneidenkin puolella, eroteltiin tarkasti, ketkä olivat brittejä, ketkä ranskalaisia ja kuinka pitkälle avunanto ulotettiin. Syntyy valintatilanteita, kun merestä poimitaan pommitetuista laivoista hypänneitä. Syntyy sankareita, joilla kantti kestää auttaa kovassa paikassa paniikkiin meneviä. Englannista lähti satamäärin kalastusveneitä osallistumaan evakuointiin, ja näitä henkensä kaupalla isompien, palavien ja uppoavien laivojen joukossa puikkelehtivia veneitä seurataan, fokuksessa varsinkin yksi isä poikineen. Taivaalla risteilevät samanaikaisesti hävittäjät, saksalaiset Heinkelit ja englantilaiset Spitfiret. Yhtä kaksintaistelua seurataan koko elokuvan ajan.

Ymmärsin Hesarin arviosta (Pertti Avola), että tämä ei oikeastaan ole perinteinen sotaelokuva, vaan jotain parempaa ja jännempää. En ymmärrä mitä se olisi. Henkilöistä yksikään ei tule tutummaksi, paitsi ehkä jämerä ja sympaattinen isä brittiläisessä evakuointiveneessä. Muuten sotilaat kamppailevat milloin veden alla, milloin pinnalla, milloin kyyristyneenä rannalla tulituksen kohteena. Ja upseerit tähyilevät sankarillisesti taivaalle tai merelle.

Dialogia ei pahemmin ole. Sen sijaan on aivan massiivista sodan äänimaailmaa. Jokainen luoti, joka pamahtaa laivan metallirakenteisiin, repii tärykalvoa, jokainen laivaan osunut pommi tärisyttää penkkiä. Samanaikaisesti - turhuuden huippu - paisutteleva musiikki ei taukoa hetkeksikään. Jos jotakin inhoan, niin sitä että musiikkia käytetään elokuvassa liikaa, kuin ei luotettaisi draaman kulkuun. Kammottavaa on kun tämä koko äänimatto tuutataan nykytekniikalla avuttomien ihmisten päälle, täydellä volyymilla. En ole pitkään aikaan kaivannut niin paljon korvatulppia. Vaihtelin sormia.

Kuvaus on upeaa, värejä on muokattu. Meri on kauniin turkoosiin vivahtavaa, hiekka vaaleaa. Mutta jos ei tämä kaikki ole turhanaikaista sodan estetisointia, sotarymistelyä pahimmillaan, niin ei sitten mikään. Ja tämähän oli se sota, joka oli niin selkeä, kaikki tiesivät kuka oli pahis, jälkeenpäin. Liittoutuneet yhdessä, brittiupseerikin vakuutti lopussa jäävänsä auttamaan ranskalaisia.

Päivitys 4.8. HS/Ville Similä. Dunkirkin antamaa kuvaa ovat brittiläiset historiantutkijat täydentäneet muutamalla faktalla, jotka näyttävät tämänkin sotahistorian 'valkopesun' eli 'unohtuneita' yksityiskohtia: Punjabilaisilla (nykyisen Pakistanin, silloisen Intian alueelta) muslimeilla oli tärkeä osa evakuointioperaatiossa. Hiekalla tarvittiin hevosia, aaseja ja muuleja. Dunkerquen sankareiksi tuotiinkin satoja muuleja ja niiden punjabilaisajureita, joiden panos pelastusoperaatiossa oli merkittävä. Näitä ei perinteisten brittisankareiden mukana Dunkirkissa nähdä.

Dunkirk, Britannia, USA, Ranska, Alankomaat, 2017
Ohjaus Christopher Nolan

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun me päästään takaisin Paratiisiin guavat on loppu ja meidän mahat niin täynnä että me melkein joudutaan ryömimään. Me pysähdytään pusikkoon kakalle koska me ollaan syöty liikaa. Sitä paitsi kakalla on paras käydä ennen  kuin tulee liian pimeä koska muuten kukaan ei suostu tulemaan mukaan. Yöllä on pelottavaa käydä yksin pusikossa siksi että sinne mennessä on pakko ohittaa Taivaantien hautuumaa ja vastaan saattaa tulla kummitus. Ne, jotka on perillä asioista, sanoo että Mosesin isä, joka kuoli viime kuussa, harhailee aina välillä Paratiisissa öiseen aikaan Barcelonan jalkapallojoukkueen keltainen paita päällä.

Zimbabwessa syntynyt, Kaliforniassa nykyisin asuva palkittu kirjailija  NoViolet Bulawayo kertoo nuoren tytön kasvukertomuksen, episodeina. Kulta, päähenkilö, minäkertoja elää lapsuutensa Zimbabwessa ja muuttaa teini-iässä köyhästä hökkelikylästä Detroitiin, amerikkalaiseen lähiöön.

Kulta ja hänen kaverinsa Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää asuvat Paratiisissa, slummissa mutta vierailevat Budapestissa, rikkaiden kaupunginosassa, kiipeilevät nälkäisinä villikissoina puutarhoissa guavavarkaissa. Puista käsin, piilopaikoistaan, hökkeleiden peltiovien läpi lapset, kymmenen- yksitoistavuotiaat, todistavat kovaa elämää. Kuolema on läsnä kaikkialla, muistoissa ja nykyhetkessä. Isä palaa vuosikausien jälkeen Etelä-Afrikasta, AIDSin runtelemana. Puskutraktorit ovat jyränneet entiset kodit. Isoisä on raiskannut lapsenlapsensa. Saarnaaja, profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro rahastaa sairauksilla ja hautajaisilla, ilmestyen paikalle kuin paviaanilauman johtaja. Guavapuista lapset seuraavat, kuinka uusi poliittinen voima, Blak power, Muutos vyöryy kadulta koteihin. Kovanaama toteaa, että pahempaa kuin se että valkoiset veivät kaiken on kun sen tekevät mustat veljet. Avustustyöntekijät ja BBC:n toimittajat valokuvaavat raskaana olevaa tyttöä, rikkinäisten housujen verhoamia takamuksia, lapset vastaavat pilkkaamalla ja ilkkumalla. Heitä ei sääliraporteilla osteta.

Koko Zimbabwen kurjuuden kuvasto tulee vastaan kuin uutisotsikoista, poliittinen sorto, köyhyys, sairaudet, kiinalaiset uusina pomoina ja huonon tavaran tekijöinä, avustustyöntekijöiden hölmö idealismi. Taikausko. Asiat eivät yllätä, mutta se mikä yllättää on Bulawayon loistelias tapa kertoa; se on vaivatonta, kevyttä; taas kerran huumorintaju pelastaa maailman! Kontrasti on järisyttävä, ei vähempää. Nuoren tytön, lapsen silmin katsotaan annettua karua maailmaa ennakkoluulottomasti ja optimisesti, sillä kaveruuden lämmin syli kantaa. Se joka on hengissä, on vahva ja itseluottamusta täynnä. Voidaan Teho-osaston oppeja seuraten tehdä aborttikin. Siihen tarvitaan henkari. Maailma ja tämä maa on rankka mutta se on oma.

Lähes raamatullinen nuotti kaikuu luvusta 'Miten he lähtivät' . Lähtö katkaisee elämän Zimbabwessa ja Kulta muuttaa tätinsä Fostalinan luo Detroitiin.

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla.

Michiganin Detroit eli Melikan Destroyedmichygen muuttaa kertomuksen sekä vihaisemmaksi että väläyksittäin paatokselliseksi. Se on käsitettävää; englannin kieli on suunnattoman suuri rautaovi, jonka avaimet häviää kerran toisensa jälkeen, paperittoman pakko tehdä loputtomasti työtä ja jatkuva koti-ikävä omien luo, omien odotukset Amerikkaan muuttaneille. Kun sinne runsauden lähteille on päästy, sitä pitää jakaa oman maan näännyttämille. Sen maan vaikeudesta eivät Afrikkaan jääneet tiedä, eikä muuttaneiden ylpeys kestä kertoa nöyryytyksistä.

Bulawayon kerronnan säihke himmenee Amerikan mantereella, kuvaukset amerikkalaisesta elämästä, lumesta, laihduttamisesta, lihavuudesta, kielestä lähenevät kulahtanutta kuvastoa. Täälläkin huumori pelastaa paljon. Marinan - Nigeriasta, pitää itseään Afrikan prinsessana - ja Kristalin - hiustenpidennykset mutta ei osaa kunnolla kirjoittaa englantia - kanssa vietetään aikaa katsoen filmejä, jotka sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia. Sen he tekevät äänen mykistäen ja esittäen itse hyvin harjoitellut voihkinat.

Vaikka Me tarvitaan uudet nimet nosti odotukseni taivaisiin alkupuolen loisteliaan kerronnan aikana ja ne vähän laskeutuivat Amerikan Detroitissa, romaani on taidonnäyte, NoViolet Bulawayolla on vahva oma ääni. Ja on se myös aina ja nyt ajankohtainen puheenvuoro pakolaisuudesta, tärkeimmästä syystä miksi ihmisten on lähdettävä: kun ei jossain voi elää. Ihminen on ihminen toisten kaltaistensa ansiosta, toteaa kirjailija kiitossanoissaan.

Suomentaja Sari Karhulahti on onnistunut erityisen hyvin lasten ja nuorten dialogissa ja suomennos on muutenkin mallikas.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2013, 292 s

Heinäkuinen päivä Turussa - quite many quite tall ships

Aamulla näytti leppeältä ja tyyneltä, kun Turussa oli kova tohina vasta alkamassa. Kojut ja bajamajat koristavat rantakatuja. Isojen mastojen ylväs rivistö kohoaa Wärtsilän nostokurkien tasalle. Tall Ships Races 2017 on täällä tänään. Sää ei todellakaan helli ketään.

Föri puksuttaa ahkerasti yli joen ja on saanut tilapäisen pikkuserkunkin lähemmäs satamaa. Täyttä on aamusta iltaan.

Vanha Sigyn osittain invalidina, remontin alla hyörinän keskellä.

Tässä tuli kylään pietarilaisia merirosvoja kunnon paukuttelun kera. Poistuvat sitten sunnuntaina laiva täynnä läppäreitä, kännyköitä ja muita aarteita, jos ovat kunnon rosvoja. Taitaa kuitenkin olla enempi ikuisesti lapsenmielisten miehistö kyseessä, hatuista, hiuksista ja elkeistä päätellen. Näyttävästi saapuivat ja yleisö palkitsi aplodein.

 Alkoi sataa. Olimme puun suojassa yhdessä saksalaisen nuorisoporukan kanssa, joka oli saanut tehtäväksi tehdä haastatteluja turkulaisten kanssa (jäi vähän epäselväksi keitä olivat toimeksiantajat, mutta liittyi ilmeisesti tulevaan purjehdukseen). Kysyivät kaupungin iästä, nimestä (tori, venäjän kielestä) ja muusta historiasta, eli kerroin Turun palosta ja uudesta pääkaupungista, lopuksi olimme yhteiskuvassa. - Tuohon ollaan jo totuttu, Kiinassa oli sama meininki.

'Merirosvolaiva' Shtandart perän puolelta.

Berliiniläisen kuvanveistäjän Achim Kühnin veistos Harmonia kaunistaa nimensä veroisesti Aura-jokea.

Tässä pikku föri oli törmätä hollantilaiseen Morgenster laivaan, joka oli rantautumassa.

Pikkuinen kumivene tökkimässä isoa purjelaivaa oikeaan suuntaan.

Sää oli tänään niin koleaa, että lämmin henkäys Omanista olisi ollut tarpeen. Shabab Oman oli uutukainen laivojen joukossa, laskettu vesille 2013.

Miehistö lämmitti kylmän kangistamaa yleisöä soitto- ja tanssikulkueellaan.

Tästä juhlat jatkuvat, musiikkiakin mahtuu ohjelmaan. Liam Gallagherista on puhuttu, mutta mitä nyt yhdestä Gallagherista kun Pet Shop Boys on tulossa!

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

Josip Broz Tito oli kuulemma maailman ainoa jugoslaavi. Hänen kuoltuaan Jugoslavia hajosi Balkanin etnisten ja uskontosotien jälkeen nykyisiin valtioihin. Miljenko Jergović on palkittu bosniahertsegovinalainen ja kroatialainen kirjailija.  Sarajevolaisen Marlboron lyhyissä novelleissa - lastut? - nuoret ja vanhat bosniakit, muslimit, kroaatit ja serbit elävät ja kuolevat vanhassa kaupungissa, vuorten keskellä 1990-luvun alkupuolella, kun sodasta tulee päähenkilö, hallitsematon ja tuhoisa. Vaikka liekkien korkeudesta oppii erottamaan, mikä palaa ja kuinka kauan, nuori mies voi olla tyytyväinen kun saa iskettyä saksofonistilta naisen.

Pieniä kertomuksia, sirpaleita tai väläyksiä tuosta kaupungista, ajasta ja tunnelmista on 29 kpl. Omenapuu entisten naapureiden välillä oli ensin lasten omenavarkauden kohde, sitten ainoa yhdysside vihollisrajan yli. Nuorella miehellä on kuplavolkkari, uudemmassa autokannassa yleinen naurun aihe, mutta 'vanha natsidaami' on ainoa joka ei käryä omassa läjässään aamulla, yön pommitusten jälkeen. Tule takaisin, oma Hanumicani, mies huutaa kranaatin tappaman tytön perään, joka on kauan yrittänyt miestä miellyttää ja arvata mikä toinen on miehiään. Korttelikapakan miehet eivät vaadi muuta kuin oikeutta saada nauttia viimeisen ryyppynsä rauhassa. Porukkaan liittyy entinen nyrkkeilijä Banja Lukasta, joka menee sekaisin kuin käkikello aina kun raitiovaunu kilkattaa kulman ohi. Uusi kyläpäällikkö, voivodi Musa pelottelee koko kylän puolikuoliaaksi, kukaan ei uskalla häntä uhmata, ei edes silloin kun tämä ei suostu puolustamaan kyläänsä saartorenkaassa. Onnellisen rakkauden esikuvapariskunnankin sota erottaa. Miehen lompakosta löytyy toisen naisen valokuva, 'aina sinun', hänkin joka sen kirjoitti.

Novellihaasteessa 2 voi peukuttaa jotain erityistä piirrettä, mutta vain yhdessä novellissa. Tässä olisin voinut peukuttaa koko kokoelmaa sävystä ja tapahtumapaikasta, koska novellit ovat tosiaan niin lyhyitä ja ne ovat sen sodanaikaisen tunnelmansa läpäisemiä kaikki. Viimeisin Euroopassa käyty sota tulee päälle kuin mutavyöry Sarajevon kaupungissa, Bosnia-Hertsegovinassa. Tunnelmassa on kohtalon- ja jumaluskoa sekaantuneena ironiseenkin yllätyksellisyyteen. Suurin osa novelleista on minäkertojan, nuoren miehen enimmäkseen, kertomia, dialogia on vähän. Vyörytys on osittain myös väsyttävää, kiinnostavista ja koskettavista aiheista huolimatta.

Sarajevolainen Marlboro on savuke, jonka Philip Morrisin asiantuntijat kehittivät bosnialaiseen makuun perehdyttyään sitä ennen paikallisen keittiön erityispiirteisiin, kuten heidän sanotaan tehneen muuallakin. Siinä syy, miksi Marlboro maistuu eri maissa ja eri tuottajien valmistamana erilaiselta ja miksi vieras Marlboro saattaa tuottaa polttajalle epämiellyttävän yllätyksen. 

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Sarajevski Marlboro, 1994, suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 142 s

Ernesto Sábato: Tunneli

Mikä vahinko että kaiken takana oli jotakin selittämätöntä ja epäilyttävää! Kuinka halusinkaan erehtyä, kunka hartaasti toivoinkaan että María olisi vain tuo hetki! Mutta se oli mahdotonta: kuullessani hänen sydämensä lyönnit korvissani ja tuntiessani hänen kätensä hiuksissani synkät ajatukset liikkuivat aivojeni hämärässä kuin soistuneessa kellariloukossa; liejussa rypien, vaimeasti röhkien ne odottivat sopivaa hetkeä tullakseen näkyville.

Ernesto Sábaton romaanin nimi Tunneli osuu. Tunnelin päässä näkyy maalauksen nainen ikkunassa. Siitä lähtee buenosairesilaisen taiteilijan, Juan Pablo Castellin sukellus pimeään.
Taidenäyttelyssä nainen katsoo maalausta pitkään. Se riittää laukaisemaan taiteilijan mielikuvituksen ja näkemään naisen itselleen merkittynä, jo ennen tapaamista.

Mies onnistuu pakkomielteisen jahtaamisen jälkeen järjestämään tapaamisen ja vaikka käyttäytyy alusta alkaen mielipuolisesti, vainoharhaisesti ja omistavasti saa kuin saakin naisesta ystävän, rakastetunkin. Jonka hän tappaa. Se kerrotaan ensimmäisessä lauseessa. Taiteilija tappaa ainoan olennon, joka hänen taidettaan ymmärtää.

'Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen' alla Delilah -tyyppisen tunne-elämän kuvaus tässä paljastuu koko kauheudessaan ja hulluudessaan. Castel heittäytyy koko säröisen tunne-elämänsä ja haavoittuvan minänsä, murenevan järkensä voimin ns tosirakkautensa pauloihin. Kummallista kyllä, kohdekin on vakuuttunut heidän suhteensa, rakkautensa poikkeuksellisuudesta, vaikka jokainen kohtaaminen päättyy väkivallanhehkuiseen riitaan.

Ulkoista maailmaa, toimistokorttelia Buenos Airesissa, jossa taitelija ensinnä väijyy naista, tai puistonpenkkiä Recoletan puistossa, kartanoa jossain maaseudulla kuvataan ohimennen mutta Castellin, minä-kertojan pään sisään syöksytään sitäkin syvemmälle. Siinä pimeys lisääntyy päivä päivältä, sillä epäluuloinen, mustasukkaisuuden riivaama mies osaa kääntää jokaisen tavun kirjeessä, puhelussa, jokaisen eleen ja tapahtuman niin että auringon eteen liukuu musta verho

Epäilyni ja kuulusteluni verhosi kaiken kuin liaani, joka kietoutuu puiston puihin ja tukahduttaa ne hirvittävään kudelmaansa.

Hetkittäin mies oivaltaa itsekin olevalla vaarallisella tiellä, näkee oman kohtuuttomuutensa, mutta se ei häntä auta sillä pakahduttava tunne ei kuuntele järkeä.

Naisesta, María Iribarnesta ei paljoa kerrota, mutta hän on naimisissa sokean ja varakkaan miehen kanssa ja serkku sekä ranskalainen Mimi oleilevat kartanossa maaseudulla, jonne nainen häipyy. Sinne Juan Pablokin suihkii edestakaisin varmistamaan epäluulojaan.

Nopeasti leimahtanut hullu rakkaus kärventää miestä, hän muistelee alun onnea, jota lukija ei kyllä ole nähnyt. Alusta asti vinksahtanut tunne kääntyy kostonhimoiseksi peliksi, josta mies ei enää pääse irti. Sanon 'mahdollisesti' koska en milloinkaan päässyt varmuuteen siitä, että tällaiset kostotoimet todella piinasivat häntä.

Tunneli vetää lukijan mustasukkaisen ihmisen pään sisälle, kuin jättiläismustekala valtameren syvyyksiin ja sieltä on rakkaus kaukana. Sen tolkuttomuus lähestyy tragikoomisia ulottuvuuksia, mies kun on raivokkaassa häsläämisessään niin energinen. Hän vie postitoimistoon kirjeen, mutta tulee katuvalle päälle. Viattomien virkailijoiden - haaskojen - kanssa syttyy kova riita kun eivät suostu palauttamaan kirjettä miehelle, jolta kuittikin on kadonnut. Toisaalta mies myös myöntää itse rakentaneensa omien pikkutarkkojen järjestelyjen helvettinsä.

Ernesto Sábato valaisee armottomasti aika inhottavan päähenkilönsä mielen onkaloita, vailla turhia rönsyjä ja kirjoittaa tyylillä, jota ei voi kuin ihailla. Se on kestävää ja ajatonta. Hänelle on myönnetty Latinalaisen Amerikan Nobeliksi kutsuttu Cervantes-palkinto. Tunnelissa oli tukalaa mutta kiinnostavaa ja hetkittäin makaaberin hauskaakin. Kiitän tästä tuttavuudesta Hyönteisdokumenttia.

Ernesto Sábato: Tunneli 
El túnel, 1985, suomentanut Kari Veikko Salonen
Otava 1986, 144 s

Ian McEwan: Amsterdam

Viimeksi lukemani McEwanin Pähkinänkuori innosti käymään parikymmentä vanhemman Amsterdamin kimpuun. Mutta valitettavasti lukukokemus oli ihan plääh, pettymys.

Vanhat ystävykset Clive, säveltäjä, muusikko ja Vernon, The Judge päivälehden päätoimittaja tapaavat entisen yhteisen rakastettunsa Mollyn hautajaisissa. Molly on kuollut ennen aikojaan Alzheimeriin. Monella suunnalla aktiivisesti heiluneen, hurmaavan Mollyn kuihtuminen höppänäksi herättää kaveruksissa paitsi ihanat muistot myös kauhua omasta vanhuudesta ja lopusta - mikä ei olekaan kovin harvinaista. Niinpä he solmivat keskenään sopimuksen vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Miehet viettävät mukavaa elämää hyvissä asemissa ja paistattelevat pitkään kypsyneessä omahyväisyydessä. Tähän mukavuuteen rakennetaan romaanissa molemmille moraalisten valintojen tienhaara; säveltäjä näkee patikkaretkellään jotain, joka ehkä kaipaisi väliinmenoa, päätoimittajalle tarjotaan mehevää skuuppia, jossa on riskinsä kun kohteena on ulkoministeri, vaikkakin inhottu.

Kaverukset ja heidän yrityksensä pelastaa itsensä ja maineensa punoutuvat toisiinsa, kuten myös heidän kohtalonsa, Amsterdamissa, jossa sekä elämä että kuolema on vapaampaa.

Nämä tympeähköt kaverit eivät nouse lentoon, he eivät kiinnosta eikä myöskään heidän tarinansa. He ovat vain pari mukavuudenhaluista nilkkiä, jotka ovat päässeet aika pitkälle. Cliven kamppailuja sävellystensä kanssa en osaa arvioida - eivät silti kiinnosta nekään - mutta Vernonin skuupit ja aikomus jossain vaiheessa julkaista Mollyn jäämistöstä esiin tulleet kuvat vaikuttavat oikeasti lapsellisilta. Väkisin pinnistellyt käänteet eivät kanna uskottavasti. McEwan ei kirjoita samalla tavoin rennosti kuin viimeisimmässä Pähkinänkuoressa. Kansi on nyt kuvaava tälle romaanille, aika tunkkainen. Romaani voitti Booker palkinnon ilmestymisvuotenaan 1998. Why on earth?

Ian McEwan: Amsterdam
1998, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2000, 178 s


Jotain hauskaa tänään kuitenkin. Turkulaisen marketin kassalta pätkä keskustelusta:
- no mitä Helsinkiin kuuluu?
- ihan öhömhöö ...krmh...
- tääläkin on ollu vilkasta ku oli ruisrokki, satatuhatta kävijää
- no joo valtavaa
- ja sitte meni paljo seitsemänkymppisii turkulaisii ku pääsi ilmaseks

Kesäistä saarimaisemaa Iniöstä, virmajuurta, maksaruohoa...