Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon, Lontoo, Erkki Toivanen, Pariisi ja Lieko Zachovalová, Praha, ja muitakin oli.  Instituutioiksi nousseita toimittajia, jotka toivat suomalaisille radion kuuntelijoille ja tv-katsojille Euroopan ja maailman olohuoneisiin vuosikausien ajan. Luotettavia, sivistyneitä, ajan hermolla uutisia raportoivia ja poliitiikan ilmiöitä analysoivia ja ennakoivia. He olivat Suomen Yleisradion toimittajia ja kirjoittivat samalla kolumneja useisiin päivälehtiin, Eeva Lennon Uuteen Suomeen ja Demariin. He tekivät työtään aikana ennen internettiä, kännyköitä ja somea. Toivanen ja Zachovalová ovat jo poistuneet elävien kirjoista, mutta Eeva Lennon on still going strong, päätellen tästä tänä vuonna ilmestyneestä muistelmateoksesta.

Mutta mikä elämä Eeva Lennonilla! Ei voi mitään, minun on nyt muutettava ruksia Helmet-haasteen kohdassa 48, 'Haluaisit olla kirjan päähenkilö' ja jätettävä Ellen Thesleffin taiteellinen elämä toiseksi. Eeva Lennon on seurannut Euroopan poliittisia mullistuksia ja kulttuurisia ilmiöitä monen vuosikymmenen ajan akselilla Helsinki-Pariisi-Lontoo, ja - kuten ennenkin olen huomannut toimittajien kirjoittamista teoksista  - kirjoittaa kaikesta ammattitaitoisen toimittajan sujuvuudella, oppineen ja sivistyneen ihmisen jatkuvasti karttuvalla tietopohjalla. Kaiken ohessa hän ehtii saada itselleen mukavan perheen, jossa jokainen saa toteuttaa omia ambitioitaan, niin vanhemmat kuin lapsetkin.

No, Eeva Lennon vaikuttaakin varsinaiselta työmyyrältä, siinä ei ole pahemmin sohvalla makoiltu. Eikä hän näytä sitä edelleenkään harrastavan, sen verran tiukasti muistelmiin lomittuvat hänen kommenttinsa myöhemmistä tapahtumista, aina viimeaikaisiin uutisiin asti, eli brexit ja kuinka tähän on tultu saa paljon tilaa loppupuolella.

Eeva Lennon, o.s. Karikoski sai ex-kollegaltaan Sinikka Siekkiseltä neuvon, että muistaisi kirjoittaa myös itsestään, jotta välttäisi 'kuivat' muistelmat, joissa muistelija piiloutuu faktojen taakse. Tämä on ollut ilmeisen tarpeellinen neuvo, sillä EL on selvästi henkilö, jota asiat vievät ja joka mielellään jättää oman persoonansa taka-alalle ja nuorempana suorastaan vältteli esiintymisiä. Tässäkin teoksessa neuvo näkyy hieman painuvan taka-alalle loppua kohden, jolloin Lontoon ajasta tulee lähinnä yhteiskuntapoliittista Thatcherin ja Blairin ajan pohdintaa. Irlantilaisen aviomiehen, Peterin kuolema saa pari sivua. Johtuneeko siitä, että nuo ajat ovat itsellenikin jo aikuisiältä jotenkin muistissa, ettei loppupuoli muistelmista enää herättänyt niin suurta lukemisen iloa kuin vanhempi aika, vaikka kirjoittaja pohdiskeleekin perehtyneesti talous- ja yhteiskuntapoliittista tilannetta Britanniassa.

EL:n isä oli eversti V.A.M Karikoski, myöhemmin työnantajaliiton toimitusjohtaja ja äiti Astrid Jäppinen, köyhän perheen ainoa koulutettu tytär, joka toimi jo 20-luvulla Pariisissa lähetystön kanslia-apulaisena. Hän oli Mika Waltarin yksipuolisen rakkauden kohde. Perheen molemmat tyttäret olivat pieniä sodan aikaan, ja kyyhöttivät muiden mukana pommisuojassa Töölössä. Sota- ja kouluaika jätti inhon puuroa ja maitoa kohtaan, vihannesten puutteessa lapsiin lusikoitiin kalanmaksaöljyä. Jo sodanjälkeisen ajan koulutus osoittautui kuitenkin myöhemmin siksi kivijalaksi, joka suomalaisia maailmalla, Euroopassa pelasti monella tapaa. Suomalaisessa Yhteiskoulussa EL sitten kohtasi suuren osan Suomen myöhempiä kulttuurihahmoja Pentti Linkolasta Claes Anderssoniin, joka oli komeana, lahjakkaana ja hyvänä tanssijana tyttöjen suuri ihastus. Olisitte kertoneet minulle silloin, oli Andersson kommentoinut myöhemmin. Kämpin baarissa istuivat Olavi Paavolainen, Pentti Saarikoski, Matti Kuusi, Juhana Blomstedt.. EL aloitti opintonsa sekä valtiotieteellisessä että oikeustieteellisessä tiedekunnassa, ja suoritti molemmissa maisterin tutkinnot.

Eeva Lennonin henkiystävä oli ja on Elina Salo, joka vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta. Hänelle ei koulu maistunut samalla tavalla kuin erilaiset pikkujäynät. Molemmilla oli ehtoja ja koulutodistukset heikkoja, mutta sepä ei estänyt myöhempää opiskelua. Yhdessä he lähtivät Pariisiin, Montparnassen kahviloihin ja jazzkellareihin. Tuolta ajalta kirjassa on monia hauskoja anekdootteja, joista yksi kertoo sen kuinka hänen isänsä nyt Ranskassa muistetaan jäätelöannoksena.

Suomalaiset olivat ateroineet eräässä Geneven maineikkaassa ravintolassa. He olivat nauttineet alkoholia hovimestarin mielestä jo aivan liikaa, ja sitä kieltäydyttiin tarjoamasta heille enempää. Silloin isä keksi tilata sorbetia vodkan kanssa. Kokki teki työtä käskettyä ja ihastui annokseen , niin myös paikalle kutsuttu ravintoloitsija. Saammeko käyttää tätä ja antaa sille teidän nimenne, hän kysyi. Sopiihan se. Mutta Karikoski-nimi oli ranskalaisille liian vaikea pala, ja annos ristittiin Everstin jäätelöksi. Glace du colonel näkyy nykyään Pariisissakin miltei joka kahvilan ja ravintolan jäätelölistalla.

EL näki lapsuuden kodistaan, millaista elämää isä vietti, kokouksissa, seurapiireissä, työmatkoilla kun taas äidin osa oli jäädä kotirouvaksi. Niin oli tapana, kun perheenisällä katsottiin olevan riittävät tulot. Äiti masentui ja hänen mielenterveytensä alkoi horjua. EL piti tätä osittain kotiin sulkeutumisen seurauksena ja vetää siitä yhtymäkohtia myös nykyajan maahanmuuttajien keskuudessa yleisempiin skitsofreniaan ja vainoharhoihin, kun he tulevat eristetyksi yhteisöstä. Joka tapauksessa EL päätti jo nuorena naisena, ettei kokisi äitinsä kohtaloa; kotirouvan osa herätti suoranaista kauhua. Pariisissa hän tapasi miehensä, irlantilaisen Peterin, freelance-toimittajan. Vaikka mies vihasi katolista kirkkoa, hänen perheensä oli tiukan katolinen ja anoppi yritti sitkeästi käännyttää Eevaa. Kun se osoittautui turhaksi yritykseksi, rauha palasi ja anopista tuli vähitellen ylin ystävä. Jossain toisessa maassa tällainen nainen olisi ollut fanaattinen tosikko, mutta minä en ole koskaan tavannut irlantilaista, jolla ei olisi huumorintajua.

Kun nyt Suomessa muistellaan Vanhan valtausta 50 vuotta sitten, Eeva Lennonin muistelmissa sukelletaan aikaan ja paikkaan, mistä kaikki alkoi eli Pariisiin ja Charles de Gaullen viimeisiin vallassaoloaikoihin. Itse en siinä vaiheessa vielä lukenut sanomalehteä sillä intohimolla kuin nykyään, joten Algerian kriisin ja gaullistien poliittisten pyrkimysten perusteellinen läpikäynti oli kiinnostavaa luettavaa sitä läheltä seuranneen toimittajan kirjoittamana. Puhumattakaan sitten kaikista kultturelleista Nimistä, joita tuoreen pariskunnan tuttavapiiriin tai vain saman kahvilan asiakkaisiin lukeutui, kuten Sartre ja Samuel Beckett, josta tuli perhetuttu. Suomalaisista Pentti Holappa ja hänen puolisonsa, Irene ja Kalevi Sorsa, Juhana ja Anja Blomstedt olivat hyviä ystäviä.

Pariskunta Lennon olivat myös filmihulluja ja arvostivat Jean Luc Godardia. Tyydyn tässä olemaan samaa mieltä sen kanssa, että 'Francois Truffaut on ehkä tehnyt kestävimmät mestariteokset'. Nimenomaan, Godard oli minusta yliarvostettu. Peter Lennon teki loistavia arvioita saaneen elokuvansa Rocky Road to Dublin, jossa arvosteltiin ankarasti katolista kirkkoa.

Oi, noita toukokuun iltoja ja öitä. Minä en unohda niitä koskaan. Poliiseja ei näkynyt enää mailla halmeilla. Sorbonne oli kuin antiikin Ateena, missä kaikki keskustelivat. 

Näin kuvailee Eeva Lennon tunnelmia opiskelijamellakoiden keväänä 1968, jolloin Ranskan vallankumoukselliset perinteet elpyivät. --- Mikä tahansa oli mahdollista. EL:n mukaan mielenosoitukset eivät menneet hukkaan, vaan siitä saivat alkunsa monet uudistukset terveydenhoitojärjestelmässä ja hyvinvointivaltiossa. Charles de Gaullen aika oli ohi. Feministit ja muut yhteiskuntapoliittiset liikkeet olivat aktivoituneet Suomessakin ja Eeva Lennon liittyi Pariisista käsin jalankulkijoiden Enemmistöön ja feministiseen Yhdistys 9:ään.

Sanomalehtien säästötoimet kohdistuivat samanaikaisesti avioparin molempiin ja koko perhe muutti taloutensa takia Lontooseen vuonna 1970. Englanti oli Ranskaan verrattuna takapajuinen junttila ja hyvin jakautunut luokkayhteiskunta. Tasa-arvoisen koulutuksen puute näkyi Eeva Lennonille ällistyttävän heikkona yleissivistyksenä. Siellä oltiin myös ranskalaisvihamielisiä, mikä aiheutti lapsille sopeutumisvaikeuksia ja ruokakaupat ankeudessaan perheenäidille pään vaivaa. Koko ajan työtä tekevät vanhemmat selvisivät molemmissa maissa au pairien avulla.  Luokkaerot näkyivät kaikessa, puheessa, vaatetuksessa ja käytöksessä. Ulkopuolisina Lennoneille oli helppoa seurustella yläluokan lisäksi myös työläisten kanssa pubeissa, heitä ei vieroksuttu. Monia kamppailuja olikin Brittein saarilla tulossa, Pohjois-Irlannin levottomuudet,  Falklandin sota ja vuoden mittainen kaivoslakko.

Eeva Lennonin Britannian kehityksen yhteiskunta-analyysi nostaa ratkaisevimmaksi muutokseksi  Margaret Thatcherin valtakauden, jonka uusliberaalin suunnan David Cameron - jota EL luonnehtii susi-lammasten-vaatteissa tyyppisesti - aikanaan viimeisteli.  Sitä ennen hän näkee sodan jälkeisten maltillisten konservatiivihallitusten ja työväenpuolueen hallitusten kehittäneen maata yhä parempaan suuntaan, lämpimäksi hyvinvointivaltioksi, joka siinä vaiheessa oli paljon Ranskaa edistyneempi. Siinä vaiheessa Englannin työväenluokka alkoi näkyä jo viihteessäkin, Beatlesit, David Bowie, elokuvan tekijät Ken Loach ja Mike Leigh.

EL puhuu paljon keynesiläisestä talouspolitiikasta ja sen toimivuudesta verrattuna noudatettuun uusliberaaliin talouspolitiikkaan, joka entisestään lisäsi yhteiskuntaeroja ja sysäsi heikompiosaiset syrjäytyneiksi. Hän arvostelee Tony Blairia siitä, että tämä avasi ovet hallitsemattomalle ja nopealle maahanmuutolle antamatta ihmisille aikaa sopeutua. Liian nopea siirtolaisuus epävakauttaa yhteiskunnan. Nyt hän päättelee vanhojen työväenluokkaisten brexitkannattajien syyttävän väärin EU:ta huonosta kehityksestä, vaikka kaikki alkoi Thatcheristä, siitä kuinka tämä murskasi ammattiyhdistysliikkeen. Sen seurauksena työväestö on Britanniassa saanut kasvaneesta kansantulosta pienemmän osan kuin muissa länsimaissa.

Perusteellista analyysiä eurooppalaisista yhteiskunnista, nykyhetkestä ja lähihistoriasta - tähän on Eeva Lennonilla rahkeita vaikka muille jakaa. Kun havaintoja vielä maustavat omat kokemukset arjesta ja ihmisistä, niistä on myös hauska lukea.

Tarmokasta ihmistä voi moni asia turhauttaa:

Totta, minua ei suomalaisena mikään niin vaivaa täällä kuin brittien tapa elää jatkuvasti ongelmiensa kanssa, vaikka ne voisi helposti ratkaista. Suomalaisena koen sen omana suurimpana ristiriitana britien kanssa, niin helppoa kuin brittien kanssa muuten onkin tulla toimeen.

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Karisto Oy, 2018, 399 s

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Käännyn kohti ikkunaa ja tuijotan pitkään puiston poikki. Tuo talo. Levottoman mieleni teatteri. Kuinka runollista, ajattelen.

A. J. Finn alias Daniel Mallory - pseudonyymillä julkaisseen kirjailijan oikea nimi kerrotaan saman teoksen takaliepeessä - on kirjoittanut trillerinsä Nainen ikkunassa myös elokuvaksi. Se vaikutelma on vahva. Päähenkilö Anna Fox viettää suuren osan agorafobian täyttämistä päivistään vanhoja mustavalkoisia elokuvia tauotta pyörittäen. Mitä nyt välillä nousee jalkeilleen zoomatakseen kameralla vastapäiseen taloon New Yorkin Harlemissa. Tästähän jo nousee mieleen vaikka kuinka monta klassikkoelokuvaa. Takaikkuna ensinnä. Kaasuvalo, repliikkejä Casablancasta, Rosemaryn painajaisesta, Vertigo. Lopulta kuitenkin itse tarina on sen verran kytköksissä myöhempiin aikoihin, että Hannibal Lecter ja Cape Fear tai Hohto - loppua kohden - nousevat kummittelemaan etualalle. Mutta selvästi monet kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia ja tuovat mieleen monia valkokankaalla nähtyjä jännitysdraamoja. Annan harrastus auttaa mieleen palauttamisessa.

Anna on trauman seurauksena sairastunut monella tavalla, joista pahin estää häntä poistumasta talostaan. Sieltä hän seuraa naapuruston elämää kameransa välityksellä, pelaa shakkia, chattailee agora-nettiyhteisössä tohtorivastaa-nimimerkillä ja on yhteydessä lääkäriinsä. Anna on ammatiltaan lastenpsykologi, mutta jo vuoden verran työkyvyttömänä isossa asunnossaan yksin. Alakerrassa asuu vuokralainen, nuori mies.

Lääkäri uusii psyykenlääkkeiden ja unilääkkeiden reseptejä, vannottaa käyttämästä alkoholia niiden kanssa, mutta ohje toimii kuin muistutuksena. Anna nauttii lääkkeet merlotin kera, säännönmukaisesti ja niin suurina määrinä, että uskottavuus alkaa horjua. Rutiini toistuu myös aavistuksen verran liian runsaana, niin että siihen alkaa lukijana puutua. Kaikelle sille tuskalle tulee selitys myöhemmin. Romaanissa sukelletaan takaumissa Annan perheen, miehen ja tyttären, vuodentakaisiin tapahtumiin ja nykyajassa seurataan vastakkaista Russellin perheen asuntoa. Jännitys kiristyy, kun Anna näkee asioita, jotka vaativat häneltä toimintaa. Mutta näkeekö hän oikein vai onko hänen lääkehuuruinen mielensä tehnyt pahoja tepposia? Ja uskooko kukaan hänen tokkuraista sammaltavaa puhettaan?

Nainen ikkunassa oli viihdyttävä välipala luettavaksi, hyvin amerikkalainen tunnelmaltaan ja dialogiltaan iskevä, ja Annan itseironia hauskaakin, sopivasti lisääntyviä kauhun säikeitä harventaen. Pientä tiivistystä olisin toivonut alkupuolelle, jossa läträttiin aineilla siinä määrin, että alkoi unettaa. Kielessä oli jotain tökkivää elementtiä, oliko sitten suomennoksessa vai alkuperäisessä? Vyöryin kohti kylpyhuonetta...? Muutama käsittämätönkin pikkulause tuli vastaan, mutta vika lienee tässä päässä.

Daniel Mallory on opiskellut rikoskirjallisuutta Oxfordin yliopistossa ja tämä on hänen esikoisteoksensa. Se nousi ilmestyttyään New York Timesin bestsellerlistan kärkeeen.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa
The Woman in the Window, 2018, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2018, 461 s

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Miten elää hämmennyksen ajassa, jolloin vanhat tarinat ovat romahtaneet eikä niiden tilalle ole vielä tullut uutta tarinaa?

Elämme ihmisten hakkeroimisen aikaa.

Oppinut maailmanselitys, joka läpäisee monia tieteenaloja aiheuttaa päässä aikamoista pörräystä. Lukiessa herää oivallus poikineen, mutta niitä sinkoilee sen verran tiheään, etten ole ihan vakuuttunut opinko näillä 21 tunnilla lisää maailman tilasta, tai jos, niin mitä. Eikä kirjan tarkoituskaan ole ymmärtääkseni antaa selviä vastauksia, se keskustelee ja pohdiskelee, korjaa kliseisiä näkemyksiä ja päivittää historiallisia väärinkäsityksiä. Silti Yuval Noah Hararia ei ole vaikea lukea. Kirjassa ei ole kovin montaa yhdentekevää lausetta. Harari osaa pukea pohdintansa luettavaan muotoon, ei ole edes ylimääräisiä sivistyssanoja, talous- tai teknologiajargonia, johon ei olisi törmännyt. Algoritmi, bioteknologia, tekoäly ja lohkoketjuvallankumous tulivat jo ensimmäisessä luvussa, teknologisessa haasteessa.

Yuval Noah Harari on israelilainen Oxfordissa väitellyt historian tohtori, jonka edelliset teokset Sapiens ja Homo Deus olivat maailmanmenestyksiä, takakannen mukaan. Tämä kirja on siis kolmas ja se, joka keskittyy tämän päivän tilanteeseen, nuo edelliset käsittelevät menneisyyttä ja tulevaisuutta. Sekä historiaa että tulevaisuutta käsitellään tässäkin, tietenkin. Aika virtaa ja vain muutos on pysyvää. Jokaisen viiden osan - Teknologinen haaste, Poliittinen haaste, Epätoivo ja toivo, Totuus, Sinnikkyys - sisällä käsitellään sekä vallitsevia poliittisia järjestelmiä että uskontoja, uskomuksia ja perinteitä.

Luettuani ensimmäisen osan teknologisesta haasteesta, näin Hesarissa Suomen Microsoftin johtajan Jussi Tolvasen haastattelun, jossa hän sanoi tulevaisuuden tarvitsevan lisää empatiaa. Ehkä hänkin on lukenut Hararin oppitunnit, ajattelin. Jo alusta asti on selvää, että Harari painottaa ihmisten omaa, itsenäistä ja vapaata havaintokykyä, sillä digitaalinen diktatuuri, pieni eliitti ja tarpeeton massa on se dystooppinen maailma, jonka tekoälyn ja algoritmien rajaton huseeraaminen voi tuoda mukanaan. Siinä ei enää tehdä vallankumousta, koska on vaikeaa kapinoida sitä vastaan, ettei kukaan enää tarvitse sinua.

Sekä algoritmeille että lohkoketjuille - hajautetuille tietokannoille - ihmiset voivat suunnilleen yhtä paljon kuin autonomisille asejärjestelmille tai automaation aiheuttamalle työmarkkinoiden järkkymiselle. Bioteknologialla on aseet ihmisen tunne-elämänkin seurantaan. Diktaattoreiden käsissä siinä jäävät toiseksi sekä demokratia että natsi-Saksa. Datan omistus tulee olemaan tärkeintä ja se miten sitä säädellään. Ihmiset antavat iloisesti pois arvokkainta omaisuuttaan, henkilökohtaista dataansa. Me emme kuitenkaan ole enää datayritysten asiakkaita, me olemme niiden tuotteita, sanoo Harari. Jos keskitytään liikaa tekoälyn kehittämiseen ja liian vähän inhimillisen tietoisuuden kehittämiseen, tekoälyn tehtäväksi jää ihmisten luontaisen tyhmyyden voimistaminen.Vallitsevaksi tulee tekoälyn, ei ihmisen näkemys maailmasta.

Poliittinen haaste -osiossa Harari korostaa globaalin yhteistyön merkitystä, vaikka se on vaikeaa, koska nationalismi, uskonto ja kulttuuri jakavat ihmiskunnan vihamielisiin leireihin.

Facebookin tietovuotoskandaalista ja Zuckerbergin antamasta lupauksesta seuraa Hararin mielestä, että muitakin suuryrityksiä pitäisi kannustaa ideologisiiin sitoumuksiin, ihmisiä lähentäviin. Tällä hetkellä Facebook ilmoittaa antavansa käyttäjille työkalut kokemusten jakamiseen. Todellisuudessa ihmiset tarvitsevat työkaluja päästäkseen yhteyteen kokemustensa kanssa, tuhahtaa Harari. Tarvittaisiin työkalu, joka saisi ihmiset viettämään enemmän aikaa verkon ulkopuolella. (Tätä ajatusta tukevat ilmeisesti suurimpien datayritysten johtajat, koska aina kun lukee noiden ihmisten haastatteluja, osoittautuu että heillä on lapsilleen ankarat rajoitukset nettiajalle.) Ihmisellä on nimittäin ruumis ja siitä, aisteista ja fyysisestä ympäristöstä vieraantuminen saa ihmiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi ja eksyneiksi.

Räikeänä esimerkkinä verkon idealismin ja raa'an todellisuuden törmäyksestä Harari mainitsee Arabivallankumouksen, jonka uskonnolliset fanaatikot ja sotilasjuntat nujersivat verkon ulkopuolella, kaduilla ja toreilla.

Harari kiinnittää oppitunneillaan paljon huomiota ihmisten tarinoihin, myytteihin ja sepitteisiin. Niihin hän lukee nationalistiset ja uskontojen tarinat, kapitalismin ja kommunismin, muun muassa. Ne ovat kaikki omiaan jakamaan ihmisiä vihollisryhmiiin, vaikka sivilisaatioita on vain yksi. Ei ole juutalaista biologiaa, ei kristillistä sähköoppia, ei sunnalaista kemiaa tai shialaista fysiikkaa. Silti lapsia kasvatetaan ikiaikaisiin identiteetteihin, vaikka ihmisiä muokkaavat enemmän heidän omat kokemuksensa. Senpä takia perinteiset uskonnot ovat osa ongelmaa, ei ratkaisua. Globaalien uhkien takia  myös ratkaisut vaativat rajat ylittävää yhteistyötä.

Terrorismi-lukuun on pantu lisäotsikoksi 'Älä panikoi'. Se on terrorismin tarkoitus, synnyttää pelkoa anarkiasta, osoittaa että valtion suojelu on epäonnistunut. Terroristien toiveena on hysteria, joka toimii edelleen heidän puolestaan. He ovat niin heikkoja, että heillä ei ole muita mahdollisuuksia, ei mitään menetettävää, mutta vain voitettavaa. Minun maani, minun uskontoni, minun kulttuurini paremmuus synnyttävät terrorismia ja sotia. Harari osoittaa, että aiemmin sodilla voitettiin uusia alueita, uusia rikkauksia. Nyt on toisin, Israelin viimeisin voittoisa sota käytiin vuonna 1967. Venäjä miehitti Krimin, mutta sillä on kova hinta eikä jatkuvalle Itä-Ukrainan sodalle näy loppua.

Hararin mukaan mikään jumala tai laki ei suojele inhimilliseltä typeryydeltä, joista suurin on sota, mutta mahdollinen lääke olisi annos nöyryyttä. Tässä osiossa hän pöllyttää kunnolla kaikki maailman uskonnot, jotka päinvastaisista saarnoistaan huolimatta ovat kaikkea muuta kuin nöyriä. Juutalaisten ylemmyydentunne on hänen kirjansa perusteella kääntäen verrannollinen heidän vaikutukseensa maailmaan. Kaikki kolme maailmanuskontoa kerskailevat omilla moraalisäännöillään ja kertovat ne annetuiksi maailman luomisessa, vaikka Buddhan, Konfutsen, Laotsen ja Mahaviran universaalit eettiset säännöt kirjoitettiin kauan ennen Paavalia ja Jeesusta ilman mitään tietoa Israelin profeetoista. Monoteistiset uskonnot pitävät polyteismiä primitiivisenä, vaikka vasta monoteismi kehitti uskonnollisen suvaitsemattomuuden huippuunsa. Tiesittekö, että Japani kehitti ensimmäiset täsmäohjukset? Niitä sanottiin kamikazeiksi. Siinä yhdistyi teknologia ja äärimmäinen uskonnollis-nationalistinen shintolainen kasvatus.

Uskontojen pöllytystä seuraa Jumalan olemuksen sisäänrakennetun ristiriitaisuuden perkausta ja vielä toiveikas luku sekularismista, joka elämän ideologiana perustuisi totuuteen, sen havainnointiin ja todisteisiin, myötätuntoon ja tasa-arvoon. Siinä vastuuta ei sysätä jumalalle, se on ihmisellä itsellään.

Hararin teos on täynnä ajatuksia, osittain myös toistoa, joka sai toivomaan että rönsyjä olisi siivottu, kokonaisuutta tiivistetty. Voi olla että menestysteosten tuoma huomio on haluttu hyödyntää mahdollisimman nopeasti.  Tällaisena se on melkein liian iso ja aika hapokas kakku nieltäväksi.  Lopuksi päädytäänkin meditoimaan, jotta siis löytyisi se hyvin tarpeellinen valppaus ja havainnointikyky. Vipassana - itsetutkiskelu -menetelmällä. Sitä havaintoa tarvitaan esimerkiksi erottamaan todellisuus sepitteestä ja näkemään todellinen kärsimys. Kaikista epäilyistään huolimatta Harari myöntää tarinoiden ja uskontojen tuoman lohdun ja kauneuden, samalla tavalla kuin kaunokirjallisuus voi toimia.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
21 Lessons of the 21st Century, suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar Kustannus Oy, 2018, 368 s

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia

Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.
                                                                                                                                   Lydia Davis

Yhtä juhlaa on lukea Lucia Berlinin novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja. Tämä teos on eräs niistä, joita on näkynyt blogeissa siinä määrin, että hangoittelin vastaan. Kun tämä on jo niin nähty, muka, jo lukematta. Ei voi mitään. Lucia Berlin vie tätä pässiä narussa, mutta helpommin. Semmoinen kirjoittava lumooja hän on.

Maantieteen takia hänestä tulee mieleen sekä Raymond Carver = pohjoisamerikkalaiset pikkukaupungit, itsepalvelupesulat, baarit, ensiapuasemat, takapihat ja kadut ja katujen tyypit että Clarice Lispector = eteläamerikkalaiset kaupungit, niiden kukkien ja mausteiden tuoksut, meren kuohu, syvät värit ja intohimot, sydämen syke, sangre. Lucia Berlin on nuo molemmat yhdessä ja vähän vielä lisää; jokainen novelli on tiivistetty romaani. Kertomuksia ja aiheita riittää vaikka muille jakaa. Kai hän niitä jakoikin, esimerkiksi kirjallisuuden professorina University of Coloradossa.

Ennen kaikki Lucia Berlinistä tulee mieleen se mm Erno Paasilinnan sanomaksi väitetty lause, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä kirjailijan elämä. Lause sisältää kuitenkin semmoisen tarkoitushakuisen pyrkimyksen, jota ei taas Lucia Berlinin elämästä noin nopeasti luettuna löydä, johtuen lapsesta saakka liikkuvasta perhe-elämästä ja ilmeisesti alkoholin synnyttämästä kaoottisboheemista tunnelmasta. Moni lähipiiristä näkyy ryypänneen rankasti. Kokoelman lopussa käydään lyhyesti läpi kirjailijan elämäkertatiedot. Hän oli paitsi lahjakas kirjoittaja myös alkoholisti ja neljän lapsen äiti, joka lopulta kampesi niskalenkillä alkoholinkin. Kaunis nainen oli kolmasti naimisissa. Kannen kuvan perusteella hänessä on ripaus Elizabeth Tayloria. Synnynnäisen skolioosin takia hänen piti käyttää välillä metallista korsettia. Siitä taas tuli mieleen Frida Kahlo. Niissäkin maisemissa liikutaan. Enemmän silti Yhdysvaltojen puolella, New Mexicossa, El Pasossa.

Lucia Berlinin monet eri ammatit näkyvät myös: kouluajan jälkeen - josta myös on kokemuksia novelleissa - hän tekee tarkkaa jälkeä paitsi siivoojana, lääkärin apulaisena, puhelinvaihteessa, sairaanhoitajana ja opettajana. Tarkka jälki tässä meinaa terävää havainnointia: tyyppien ja henkilösuhteiden, puheen, dialogin ja tarinoiden, ulkoisen olemuksen ja sisäisen mielentilan, tunteiden ja tilan, esineiden ja interiöörien, luonnon, eläinten, värien ja tuoksujen välittämistä. Ja näiden kaiken kattavien huomioiden päälle valuu huumori, musta, sarkastinen mutta lempeä. Ennakkoluulot, niitä Lucia Berlin ei tainnut pahemmin kantaa mukanaan, mutta lukijan vastaavat pölytetään ja tuuletetaan kunnolla. Eikä kirjoittaja nosta itseään minkään yläpuolelle tai ulkopuolelle, hän on siellä mukana,  minä-kertojana, esimerkiksi palomiehistä ja pienistä jockeymiehistä pitävänä hoitajana.

Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Tai hän on Carlotta katkaisuasemalla Oaklandissa.

Willie sanoi, että hän oli tykännyt Euroopasta, koska siellä valkoihoiset olivat rumia. Carlotta ei ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusi sitten, että yksinäiset juopot näkevät ihmisiä yleensä vain televisiossa. 

Kaikki elämän värit näkyvät näissä novelleissa, sillä niissä on kaikki. Kouluajoista katkaisuasemien kauhuihin - ja riemuihin. Juopuneesta hammaslääkäri-isoisästä aborttiklinikalle ja mustalaisen hyvään kuolemaan. St Josephin koulu antaa aihetta pohdiskella lasten psykiatrisia ongelmia. Siis minusta psykiatrit keskittyvät aivan liian paljon kantanäkyyn ja preoidipaaliseen kypsymättömyyteen ja jättävät kokonaan huomiota traumat, joita aiheuttavat koulu ja muut lapset - julmat ja häikäilemättömät lapset.  Lucia Berlinin vertaukset iskevät suoraan suoneen, ei mitään löysää pyöritystä. Koristeköynnös on kuin juopuneen naisen hartiahuivi.

Tiesittekö että siivojat varastavat? Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy turhan tavaran paljous. Rouva Jessel esimerkiksi tilasi ruokaa ja aina uuden seesamisiemenpurkin. Niitä oli viisitoista ja lisää tuli. Tämän siivoojan käynnin jälkeen niitä oli neljätoista.

Jos haluaisit nyt lähteä matkalle, mutta raha tai aika tai ilmastosyyllisyys estää, Siivoojan käsikirja on varteenotettava vaihtoehto. Pääset syvänmeren sukellukselle, vaikka et ikinä uskaltaisi. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Lue, kuinka tyttö vetää hammaslääkäri-Papan hampaat yksitellen Papan neuvoessa, apuna desinfiointiainetta, hajusuolaa ja pullo viskiä. Sen jälkeen hammaslääkärissä käynti näillä leveyksillä on pikkujuttu. Rakkauden muistot lämmittävät. Pahan aivohalvauksen läpikäynyt diabeetikko voi pippurisilmineen, pilkesilmineen tuoda jonkun toisen mieleen. Ja kun potilas sen vaistoaa, ja soittaa ikuisen lemmen kelloaan yöt läpeensä, se on sekä haikeaa että maagista.

Novellikokoelmassa on elämäkertatietojen lisäksi Lydia Davisin alkusanat ja Stephen Emersonin johdanto. Molemmat täydentävät hyvin kokoelmaa, ja osoittavat, kuinka kiitollisia nuo hänen ystävänsä ja lukijansa ovat siitä, että kirjailija sittenkin sai ansaitsemansa maailmanlaajuisen huomion, vaikkakin vasta vuonna 2015, kun tämä kokoelma postuumisti julkaistiin. Sitä ennenkin hän oli Yhdysvalloissa pienten piirin arvostama mestari, kerrotaan etuliepeessä.

Matka Lucia Berlinin seurassa kiertää maailmaa, monessa sfäärissä. Ainakin suomalaiselle lukijalle taatusti eskapistista lukemista mutta tästä maailmasta. Voisiko enempää toivoa?

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia.
A Manual for Cleaning Women: Selected stories 2015, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2017, 293 s

Hyvästi lokakuu 2018!

On täällä Turussa sentään Aurajoki, ikuisesti! Ainakin ihmisen mittakaavassa. Tähän on turvauduttava, kun kaupungin päättäjät tunnetulla tyylillään ovat taas jääräpäisesti tekemässä rumaa jälkeä. Koko vanha kauppatori on avattu, arkeologit poistuneet ja kuorma-autoralli- ja sen seurauksena linja-autoralli pyörii ahtaan keskustan kaduilla. Ja minkä takia? Toriparkki. Sitähän tänne tarvitaan. Parin sadan metrin päässä nököttää enimmäkseen tyhjä parkkihalli, josta näppärästi kävelee parissa minuutissa kaupungin pienen keskustan alueelle. Kaupungin kaduilla en ole kuullut yhtään kommenttia, jossa projektia ymmärrettäisiin. Mukaanluettuna tietenkin tori- ja muut kauppiaat. Ja tämä tapahtuu aikana, jolloin puhutaan yksityisautoilun vähentämisestä ja joukkoliikenteen tärkeydestä. No ehkä sinne saadaan bussiparkkeja. Mutta onneksi on Aurajoki ja sen rannat. Rantakatuja kulkiessa aina vähän rauhoittuu suurimmalta kiukultaan.

Täyteen kirjoittaminen on Knausgårdille pakkomielle. Lukijoille se tarjoaa pakopaikan todellisuudesta. Siksi hän on kovasta maineestaan huolimatta pikemminkin eskapistinen kirjailija kuin toden puhuja. Näin kirjoittaa Jukka Petäjä päivän Hesarissa. Hän arvioi Knausgårdin esikoisen Poissa päiväjärjestyksestä huonoksi ja luonnehtii sitä Lolita-henkiseksi ja vain vaivoin peittää närkästyksensä nimenomaan siitä. Siis pedofiliasta. Samalla aukeamalla on Knausgårdin haastattelu, jossa tälle nimenomaan vertailu Nabokovin Lolitaan on imartelevaa. Se kun on hänestä kieleltään huikaiseva. Itse asiassa Knausgård onkin muuttanut osittain autofiktiivisen romaanin asetelmaa lähemmäs Lolitaa. Hän oli oikeasti 18-vuotias ja tyttö 13-vuotias, romaanissa miesopettaja on 26-vuotias.

Jos kokkaan belgialaista lihapataa ja luen samalla reseptiä keittokirjasta, kirja ei ole eskapistinen. Eikö jokainen romaani ole eskapistinen eikä toden puhujia siinä maailmassa ole? Tai ainakin niitä totuuksia on yhtä monta kuin on kirjoittajia, ja lukijat päälle. Ei Knausgård minun puolustustani kaipaa, enkä aio tuota esikoista lukea. Olen ymmärtänyt, että sen aihemaailma on tullut vielä jalostetummassa muodossa kirjoitetuksi Taisteluni-sarjassa. Tämän kirjoitti Knausgård-fani.