Rachel Cusk: Ääriviivat

Miljardööri oli hanakasti hahmotellut minulle elämäntarinaansa, joka oli alkanut vaatimattomasti ja päättynyt - luonnollisesti - siihen, että hänestä oli tullut se rento ja rikas mies, joka istui minua vastapäätä pöydässä. Mietin, oliko hänellä nyt tähtäimessä kirjailijanura ja oliko kirjallinen aikakauslehti ensi askel sitä kohti. Moni ihminen haluaa kirjailijaksi: mikä siis estää ajattelemasta, että ammattiin voi hankkiutua rahan avulla?

Rachel Cusk saapui Suomeen Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman esiintyjäksi samoihin aikoihin kun minulle ilmaantui kirjaston varauslistaltani hänen maineikkaan trilogiansa - josta viimeinen osa vielä suomentamatta - ensimmäinen osa, paljon luettu ja kehuttu Ääriviivat. 

Ääriviivoissa monen kohdatun henkilön tarinat suodattuvat minäkertojan, kirjailija Fayen kautta kuin sarjaksi novelleja. Henkilöt tulevat vastaan Fayen matkalla Englannista Ateenaan, jonne hän matkustaa opettamaan luovan kirjoittamisen 'Kuinka kirjoittaa' -kurssille. Ensimmäinen heistä kohdataan jo ennen matkaa ja seuraava lentokoneessa, häntä kutsutaan loppuun asti vain vierustoveriksi. Faye on kokenut avioeron kuten myös vierustoveri, kreikkalaisen laivanvarustajasuvun jäsen.  Myös Ryan, opettajakollega, kertoo menneistä parisuhteistaan ja sitä seuraa runsas tarinoiden vuo, kun Faye antaa oppilailleen kurssiin liittyviä tehtäviä, jotka purkautuvat kuvaelmina.

Kertoja on mykkä todistaja kaikelle näkemälleen ja kuulemalleen, kuin taustalle häivytetty. Hänen nimensäkin paljastuu ohimennen vasta loppupuolella. Kuitenkin hiljainen nainen lähtee vierustoverin kyydissä veneretkelle, kulkee Ateenan katuja, käy ravintolassa kustannustoimittajan kanssa, kohtaa ateenalaisessa, kurssin opettajille vuokratussa asunnossa kollegansa - ja kuuntelee kurssin oppilaiden tarinoita. Päivittäiset tapaamiset, Ateenan kuumuus ja välimerellinen tunnelma lomittuvat kohdattujen henkilöiden puheeseen omista kokemuksistaan, unistaan ja rakkauksistaan, lapsistaan ja vanhemmistaan, eroistaan ja peloistaan, identiteetistään ja sen murroksista, toisten valheista ja itsepetoksesta.

Tajusin, että joku saattaisi pitää minua tyhmänä, koska lähdin veneilemään vieraan miehen kanssa. Mutta toisten ihmisten ajatuksista ei ollut enää minulle apua. Nuo ajatukset olivat olemassa vain tietyissä rakenteissa, ja nuo rakenteet olin ehdottomasti jättänyt taakseni.

Romaanin etuliepeessä Cuskia verrataan mm Virginia Woolfiin ja W.G. Sebaldiin. Minusta varsinkin viimemainittu tulee mieleen tästä matkaamisen ja kuljetun maiseman tuomasta ajatusvirrasta. Mutta siinä missä Sebaldin hieman kuivakiskoinen ja etäännytetty, jotenkin autistisen oloinen monologi tuntuu 'miehiseltä', Cuskin monia kohtaamisia sisältävä ja levottomasti suuntaa vaihtava havainnointi tuntuu läheiseltä, tutulta tavalta katsoa maailmaa. Cusk on myös kirjoittajana rennompi. Hänen tekstistään huokuu yllättävä yhdistelmä haavanlehden herkkyyttä ja komiikan tajua, hymyilyä. Siksi lukuhetket Ääriviivojen parissa tuovat välillä tuoksuja ja tunnelmia kuin istuisi merenrantatavernassa: pöydässä keskustellaan vilkkaasti ja sinne on katettu kreikkalaista salaattia, moussakaa ja jääkylmää valkoviiniä. Jätän Sofokleen väliin, vaikka Ateenan pitäisikin valittuna tapahtumapaikkana herättää vanhat kipsipäät eloon.

Kuuntelin sittemmin Yle Arenasta Rachel Cuskin ja Philip Teirin keskustelun. Keskustelu syvensi tuoreeltaan luetun romaanin jälkeä. Cusk mm kertoi, että päähenkilön hiljaisuus tässä on tilapäistä, se kuvaa menetyksen jälkeistä mielentilaa. Valitsemastaan autofiktiivisestä kertomisen tavasta hän sanoi, ettei koe omakseen tai ei osannut sanoa sanottavaansa sillä tavalla, joka tällä hetkellä on vallitseva kaunokirjallisuudessa eli näkökulman vaihdoksen kautta, toisen tietoisuuteen uppoutumalla. Että tämä ei ole fiktiota, ei mielikuvitusta, vaan totta. Totuudesta on niin monta versiota kuin on kertojiakin, tai muistelijoita, voisi tuohon sanoa.

Tasa-arvo ja naisen roolit perhe- tai parisuhteissa tulevat ennen pitkää esille monissa kirjan elämäntarinoissa, vaikka ensin olisikin kuvailtu laivanvarustajan suvun omituisuuksia ja erojen kautta kadonneita omaisuuksia. Luin myös rivien välissä aika pessimististä miesnäkemystä: kreikkalainen kolmasti eronnut, reippaasti kertojaa vanhempi mies, joka aikansa tarinoituaan ja oman roolinsa kauniiksi maalaten osoittautuu varsinaiseksi syvänmeren saalistajaksi. Kertoja suhtautuu ennakkoluulottomasti, vaikka lukijan tekisi mieli varoittaa moisesta. Kollega Ryan edustaa itsekeskeistä puhujaa, josta ei kuuntelijaksi ole. Eronneet naiset näkevät identiteettinsä olleen mieheen perustuvaa. Eron jälkeen se on tyhjentynyt pelkiksi ääriviivoiksi. Murroksen jälkeen sisältöä kerätään.

Eroteemat, tasa-arvo ja roolit, identiteetit ja itsen löytäminen ovat kantavia aiheita Ääriviivoissa.  Rachel Cusk kertoo ketjuuntuvissa kertomuksissaan tuoreita havaintoja, arkisia yksityiskohtia, mutta  varsinkin lumoaa tapa, jolla hiljainen kertoja lypsää keskustelukumppanistaan muistoja ensin pieninä puroina ja sitten vuolaina kuohuina - päästämättä irti omasta tarkkailuasemastaan.

Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, muta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ainaisesti juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.

Rachel Cusk: Ääriviivat
Outline, 2014, suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S, 2018, 207

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Pierre Lemaitre osaa tottavie punoa koukuttavia rikostarinoita, niin että viisisataa sivua tulee ahmaistua hetkessä. Sen jälkeen herää hölmistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui, mikä maa, mikä valuutta. No Ranska tietenkin, Pariisi. Koukku muodostuu useasta komponentista: napakka kieli, kirjava, mielenkiintoisesti luonnehdittu tyyppivalikoima ja tietenkin tihenevä jännitys tarinassa, jonka juonen kieputuksissa joutuu välillä pelkäämään sen puolesta, löytääkö se ylipäätään enää ulos kapenevista sokkeloistaan. Sen verran kiivaassa rytmissä tapahtumat rullaavat yllättävien käänteiden kautta kohti - tuhoa vai pelastusta?  Mutta ei, kyllä Lemaitre kaikki irtonaiset lankansa punoo kiristyväksi köydeksi. Inhimilliset heikkoudet, itsekkyys, ahneus, kateus ja moraalittomuus purskahtelevat pintaan kun toiset taistelevat paikasta auringossa, toiset pitävät omastaan kiinni. Ihailtavaa on Lemaitren taito kehitellä nokkelaa ja hauskaa dialogia. Se näyttää helpolta.

Hän kohottaa vasenta kättään hieman intiaanien tapaan. Eleessä voi aavistaa tietyn hänelle tyypillisen pidättyväisyyden. Ujon intiaanin ele. Silloin hänen rannekellonsa valahtaa aina kyynärpäähän saakka.
- Miten menee, Charles?
- Parhaat päivät ovat takanamme.
Pakko myöntää, että toisinaan Charles puhuu kuin oraakkeli.

Petoksen hinnassa kohta kuusikymppinen Alain Delambre on työelämässään ajautunut irtisanomisen jälkeen laskevalle uralle, vuosikymmenten esimiesaseman jälkeen. Neljän vuoden työttömyyden aikana hän tekee varastotyötä aamuvuorolla, siivoustöitä yöllä - ja hakee nimellisesti töitä. Ranskalaiselle miehelle ei kai ole mikään ole nöyryyttävämpää kuin joutua turkkilaisen Mehmetin alaiseksi. Delambrella on ymmärtävä vaimo Nicole ja hyvin pärjäävät tyttäret sekä vävy, joka luulee itsestään liikoja. Vastoin odotuksia Alain saa vastauksen yhdestä hakemastaan työpaikasta ja kutsun hakijoiden valintatestiin. Se on suuren konsulttiyrityksen asiakkaalleen ideoima roolipeli, jossa lavastetaan panttivankitilanne tarkoituksena testata hakijoiden paineensietokykyä ja muita kykyjä ankarassa ja nopeasti muuttuvassa stressitilanteessa. Kyse on vieläpä kaksoistestistä, sillä johtotason toimen hakijoita haastattelevat henkilöassistentin tointa hakevat.

Lemaitre on kytkenyt Petoksen hintaan tosi-tv-tyyppisen pudotusleikin tarkastellessaan purevasti nykyistä yritys- ja työelämää irtisanomisuutisineen. Rikkaiden pörssiyritysten voittoja ja niiden johtajien muhkeita palkkoja uutisoidaan kursiivilla vastakohtana työttömän Alainin kujanjuoksulle. Kaikki ei mene putkeen, vaan Alain aloittaa yksinäisen cowboyn taistelun, jossa panokset kovenevat. Vastassa on suuryritys ja sen johtaja, monessa liemessä keitettyjä väkivallan osaajia ja kanssakilpailijoita. Kaikilla on omat tavoitteensa eikä kukaan ole valmis niistä tinkimään, yhden vanhenevan työttömän miehen edessä varsinkaan.

Jännitys tiivistyy ja meno lähestyy loppupuolella amerikkalaisen leffan klassista romurallia takaa-ajoineen. Vähän tulee mieleen, että Lemaitrella ei ole mitään ongelmia kehitellä ja nostaa jännitystä, lähempänä on liiallisen kiihdytyksen vaara, juonenkin tasolla. Parhaimmillaan kirjailija on tarkoissa yksityiskohdissa - sekä hahmojensa että ympäristönsä -  päähenkilönsä sisäistä monologia, ajatuksenjuoksua ja motiiveja peratessaan. Toiminnan voi jotenkin ymmärtää ja samalla nähdä häikäilemättömän ja itsekkään toiminnan johtavan katastrofista toiseen.

Tämä on moraalinen tarina työttömyyden onnettomuudesta, miehen menestyksen mittareista, jotka tekevät hänestä kuuron ja sokean lähipiirilleen. Petoksen hinta - suomennokselle on annettu liikuttavan vanhanaikainen nimi - kritisoi ankarasti suuryritysten toimintaa, raakaa kapitalismia. Samalla rivien välistä pilkistää aika sovinistinen kuva miehestä, joka on valmis mihin hyvänsä läheistensä puolesta, paitsi kuuntelemaan ja näkemään heitä. Pieniä rasismin hiekanjyviä  ja konservatiivisen maailman pilkan kohteita  jäi myös kirskumaan hampaisiin. Kuten erään menestyneen miehen häpeällinen salaisuus: naisten alusvaatteet. Se riittää tekemään hänestä hylkiöistä pohjimmaisen, jolle ei minkäänlaista onnea voi suoda.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta
Cadres noirs, 2010, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus Oy, 2019, 510 s

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa

Yleisradion Pariisin kirjeenvaihtaja Annastiina Heikkilä on työskennellyt Ranskassa vuodesta 2013. Hän on kuin uuden sukupolven Helena Petäistö, joka myös on kirjoittanut useita kirjoja tuosta maailman tyylikkäimmästä brändistä, ranskalaisuudesta. Onhan Pariisi kai maailman suosituin turistikohde, hääparien unelma, taideopiskelijoiden mekka ja mitä näitä on. Euroopan ja EU:n itsetietoinen sydän. Onko kuitenkaan ranskattaristakaan enää mitään yleistä myyttiä, jonka mureneminen nyt heijastaisi yhteiskunnan murrosta? Kaikkialla teollistuneessa maailmassa muutos on jatkuvaa, niin perhe- ja parisuhderintamilla kuin työ-  ja muussa yhteiskunnallisessa elämässä.

Ranskattaren (= pariisittaren?) imago on muodikas ja huolettoman elegantti. Se on klisee samalla tavoin kuin suomalainen tuulipukukansa, jota loppuunkulunutta kuvaa Heikkilä käyttää verratessaan suomalaista käytännöllistä pukeutumista ranskalaiseen eleganssiin. Hän käy läpi Ranskassa ja globaalisti ajankohtaisia tapahtumia ja puheenaiheita feminismin ja rasismin näkökulmasta sekä klassisisia käsityksiä ranskattarista syventäen teemoja enimmäkseen naispuolisten tutkijoiden haastatteluin.

Flirtti kuvataan usein smalltalkin tapaan semmoiseksi elämänalueeksi, joka suomalaisilta ei vain oikein suju kuten ranskalaisilta. Ei olekaan mikään ihme, että #metoo-liike synnytti naisten vastareaktion juuri Ranskassa, jossa omasta häiriköinnistään raportoivia naisia syytettiin hysteerisiksi tosikoiksi. Heikkilä kertoo, mikä voitto vastakirjelmän kirjoittajille oli saada ikoninen näyttelijätär Catherine Deneuve allekirjoittajien joukkoon. Asiaa tutkijan kanssa ruotiessaan hän myös kertoo keskustelun etenemisestä ja kuinka selvää oli, että näiden kanssasisariaan ymmärtämättömien naisten ryhmä edusti selkeästi varakkaita ja etuoikeutettuja naisia, joilla ei voinut olla kokemusta päivittäisestä häirinnästä metrossa.

Ranskattarien tyylikkyydessä seksikkyys ja hoikkuus ovat prioriteetti numero yksi. Lihavuutta vastaan taistellaan raskaudenkin aikana eivätkä äitiyden roolipaineet koskaan ylitä sitä tärkeydessä.  Naisen elämässä omat valinnat, työ, parisuhde katsotaan tärkeimmiksi eikä äitiys saa niitä häiritä. Imettämistä ei suosita ja lapset jätetään lastenhoitajalle tai päiväkotiin muutaman kuukauden ikäisinä. Päivähoidon traditio on pitkä: maan ensimmäinen päiväkoti perustettiin vuonna 1844. Elämän pitää jatkua mahdollisimman samanlaisena lasten hankinnan jälkeen. Tässäkö yksi syy Ranskan korkeaan syntyvyyteen? Tämä oli uusi ja mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta sama asia, josta kirjoitettiin jo muutaman vuoden takaisen Kuinka kasvattaa bébé ilmestyttyä. Bébén kanssa mennään ravintolaan kuten ennenkin jne. (En kyllä lukenut, koska omat kasvatusmokat ovat jo kaukana takana.)

Törmäsin kirjassa nimeen, joka ei minussa herätä positiivisia tunteita: Catherine Millet, joka on kirjoittanut kaksi puuduttavaa kirjaa omasta seksielämästään (osaluettuja), joka koostui pahimmillaan satojen nimettömien miesten kanssa harjoitetusta seksistä missä hyvänsä - ja josta tunteet oli tarkasti rajattu sivuun. Toisessa kirjassa hän kertoo sairaalloisesta mustasukkaisuudestaan, siitä ainoasta jota rakasti. Millet'n mukaan seksi ja suhteet ovat yksityisasia, muu on moralisointia. Millet'n kirjoista tuli tietenkin bestsellereitä ja "eroottisen kirjallisuuden klassikoita". Todella ikävystyttäviä minusta ja kaukana erotiikasta. Naisella ei ole minkäänlaista huumorintajua eikä lämpöä, ja pakonomainen seksi vaikuttaa sairaskertomukselta. Heikkilä toteaa, että ranskalaisten mielestä anglosaksinen käsitys seksistä on liian hygieenistä, kun se heille on olemukseltaan rivoa ja hallitsematonta. Siksi ranskalaiset suhtautuvat mm uskottomuuteen ja syrjähyppyihin muita välinpitämättömämmin.

Minusta vaikuttaa, että Annastiina Heikkilä on viettänyt nyt niin paljon aikaa Ranskassa, että muutokset Suomessa ovat saattaneet jäädä huomaamatta. Kyllä nuoret kaupunkilaisnaiset tai bisnesnaiset osaavat täälläkin pukeutua ja kulkea korkokengissä, ettei sitä tuulipukujuttua enää tarvitse kerrata. Esimerkiksi uutisankkureilla näkee hyvin naisellisia asusteita, mutta ehkäpä pukeutumistyylillä on täällä suurempi vaihteluväli. Lihavuudesta, kosmetiikasta, näyttelijöiden sponsorityöstä, julkkisjuttuja kertoessaan kirja muistuttaa paikoitellen naistenlehden kolumnia, ja alkaa pitkästyttää.  On ihailtavaa, että hän on niin hyvin verkostoitunut ja ovet ovat avautuneet haasteellisempiinkin kabinetteihin - mikä Ranskassa on varmasti vaikeaa -  mutta toimittaja on vielä aika nuori (s. 1982), semmoinen tuntuma tuli näistä jutuista.

Burkiniin eli musliminaisten peittävään uima-asuun päästään asian ajankohtaiseksi tuoneen uimarantamellakan uutisoinnista. Burkinit kiellettiin ja sittemmin sallittiin. Niiden myynti moninkertaistui, sillä kohu toimi hyvänä markkinointina. Ranska ei maallisena valtiona salli uskonnollisia symboleita olivatpa ne minkä uskonnon hyvänsä, ja siksi kouluissa ja virastoissa on huivikielto. Samalla se edesauttaa muslimien kohtaamaa rasismia, joka Ranskassa on rakenteissa laajalle levinnyttä.

Monet koulutetut nuoret naiset, jopa tohtoriksi väitelleet ovat huivin käytön takia jääneet ilman työtä. Piti ihan taas googlata, miksi se on niin tärkeää. Koraani ei sitä vaadi, pään peittäminen mainitaan profeetan vaimojen kohdalla. Se on ilmeisesti taas seuraavan sukupolven kapinaa edellistä kohtaan, koska vanhemmat muslimifeministit kannattavat huivikieltoa. Miksi siis nuoret naiset kamppailevat ulkopuolista vapaampaa yhteiskuntaa vastaan, mutta eivät neljän seinän sisällä istuvaa patriarkaalista ja epätasa-arvoista perhettään vastaan? Nuori marokkolaistaustainen musliminainen sanoo, että "meitä estetään pääsemästä juuri niihin paikkoihin, joiden pitäisi olla emansipatorisia, kuten kouluihin". Kuka estää? Pitäisi vain ottaa huivi pois? Ei kai huivi ole iho. No, näihin kysymyksiin tuli lisävalaistusta, kun haastateltavaksi tulee huntukiellon vastustaja, dokumentaristi ja sosiologi Agnès De Féo. "Huntukielto lisää sen houkutusta, koska kyseessä on nuorten naisten kapina. "

Se voisi olla minihame, hakaneula nenässä tai jotain muuta, mutta tällä hetkellä hunnun käyttö on varmin tapa herättää Ranskassa paheksuvia reaktioita."

Jihadismi on monelle vierastaistelijalle lupaus aktiivisesta sukupuolielämästä. --- Vierastaistelijoiden päivät kuluivat tietokoneen ääressä naisten viestejä selaillen. Tästä jihadistien avioelämästä ja naisten asemasta tässä kuviossa on meilläkin uutisoitu, mm suomalaisen Sannan tapaus. Kun tästä lukee lisää, ei voi olla ällistymättä Isisin, epäilemättä vanhojen miesten taitoa tehdä propagandaa syrjäytyneiden nuorten keskuudessa. Nuoret naiset kulkevat lampaina haaremeihin uskoen päätyvänsä vahvan ja viriilin miehen aviovaimoksi. Sen sijaan heistä tulee nopeasti vaihtuville miehille lapsentekokoneita. Huh!

Bibi on  rouva Brigitte Macronin kutsumanimi, Ranskan ykkösnainen. Häneen päästään Simone Veilin muistoparaatin kautta.

Tämän luettuani tuntuu niin kodikkaalta ja rennolta olla suomalainen nainen.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018, 224 s

Pieni paikallismainos: Wanha Wiklund ja uusi Walo

Kiertelimme siskon kanssa Auran rantaa ja päätimme mennä katsomaan maisemia Wiklundin eli siis Sokos Wiklundin katolle. Sinne on vastikään avattu uusi baari, Walo rooftop bar. Ei niin, että baarien kiertely enää näillä vuosirenkailla olisi kovin kiinnostavaa, mutta se maisema. Ja iloinen yllätyshän se oli! Kuinka olikaan loputtoman kauan remontin alla kituneen ja sekavaksi myllerretyn tavaratalon katolle, 9.  ja 10. kerrokseen onnistuttu loihtimaan erityisen kaunis ja houkutteleva tila. Kaiken kruunaa maisema, nyt Vartiovuoren tähtitornia ympäröivät vaahterat kukkivat toukokuun vaaleassa viherryksessä.

Baarissa on monta osaa, sisätilat, saman kerroksen ulkotila ja vielä portaat ylös avoimelle katolle. Sielläkin pöytiä ja tuoleja. Sinne voisi vielä istuttaa kattopuutarhan, mietiskelin myöhemmin.

Myös kalusteet ovat tyylikkäät ja mukavat, valaisimet kauniita ja kekseliäitä, mm linnunpesämäinen luomus. Lattia leveistä laudoista tuoksuu tuoreelta puulta. Tila on muutenkin ilmava ja valoisa.

Baaritiskiltä myydään juomia, alkoholillisia ja muutama alkoholiton, harkittu valikoima tyylikkäitä juomia ja paikallisia snacksejä. Näytti kuin olisi vain juomia, mutta ehkä tarjonta on vielä kesken. Tarkalla valikoimalla on ehkä ajateltu rajoitettavan liiallista ramppaamista ja paikkojen kulumista. Hintaa vähän enemmän. Toisaalta aukiolo viikonloppuisin jopa viiteen aamulla voi osoittautua aika kuluttavaksi.

Ylhäältä on hyvät näkymät Turun päättäjien viimeisimpään möhläykseen, toriparkin monttuun. Sanomalehdessä kerrottiin tänään, että hallikauppiaat ovat hätää kärsimässä torityömaan karkotettua asiakkaat. Katujen vajoamisestakin on jo pitkään ollut puhetta. Voitaisiinko ajatella vielä täyttää koko monttu kivillä ja peitellä siistiksi?

Toivottavasti Walo rooftop pysyy paikallaan. Iloinen yllätys löytää kauniisti toteutettu uusi tila, varsinainen helmi ison montun reunalta, remontin alaisen tavaratalon katolla.

Virginia Woolf: Majakka

Ainoa kokemukseni Virginia Woolfista on 16 vuotta sitten lukemani Mrs. Dalloway, jonka luin Helsingin kesäyliopiston 1900-luvun kirjallisuus -aiheista kurssia varten. Siitä huolimatta Mrs Dalloway ja sen tunnelma palautui nopeasti mieleen vuonna 1927 julkaistua Majakkaa lukiessani. Sellainen elämää kihisevän kesäpäivän tunnelma englantilaisessa puutarhassa, huvilassa, jossa tietty seurapiiri, perhe tuttuineen pelaa suhdepelejä: seurustelee, keskustelee, suunnittelee retkeä ja samanaikaisesti kirjailija tutkailee henkilöiden sisempiä tuntoja, dialogi vaihtuu monologiin ja pienet silmäykset, ilmeet ja eleet saattavat vavahduttaa ja herättää hetkellisen draaman näkökulman vaihtuessa vuorotellen pöydän ympärillä, puutarhassa. Vaikutti jopa pitkälle, että Majakassakin seurataan vain yhden päivän tapahtumia. Näin ei kuitenkaan ole. Reilusti yli puolivälin jälkeen harpataan ensimmäisen luvun Ikkunasta toiseen: Aika kuluu ja sitä on kulunut kymmenisen vuotta.

Romaanin takaliepeessä kerrotaan otsikolla Virginia Woolf ja hänen maailmansa Englannin kulttuurielämässä vuodesta 1910 eteenpäin vaikuttaneesta Bloomsbury-ryhmästä, joka toimi kirjailijan ja hänen miehensä perustaman kustantamon piirissä ja kodissa. Tästä viktoriaanista tapakulttuuria ja kaksinaismoraalia tuulettaneesta, uusia aatteita ja taiteen virtauksia tuoneesta ryhmästä kirjailija on tekstin mukaan lainannut Majakkaan sen karrikoidun tyyppivalikoiman.

Mestariteos vihdoinkin suomeksi, mainitaan takakannessa. Kai Kaila suomensi romaanin vuonna 1977. Kun en heti ollut päästä lukemisen imuun, päättelin että uudelle suomennoksellekin voisi olla tilausta. Vastaan tuli aika tiheään korvaan särähtävää. Totuuden jahkaaminen. Se harmitti häntä, kukkuroidessaan hänen tyytymättömyyttään mieheensä. Katsahti vaimoaan - ja lisää, oikullisten ja puutteellisten välimerkkien lisäksi. Jossain vaiheessa teksti alkoi sitten vetää sujuvammin. Ehkä näin käy alkuperäisessäkin teoksessa - vai olisiko suomentaja sittenkin parantanut pidemmälle ehtiessään?

Herra ja rouva Ramsayn perhe, kahdeksan lasta ja epälukuisa määrä perhetuttuja viettää kesäpäivää lomalla Skyen saarella, Hebrideillä. Herra Ramsay, metafyysikko ja filosofi  kuvataan arvostettuna tiedemiehenä, joka on myös hyvin itsekeskeinen ja ihailusta riippuvainen auktoriteetti niin perheessä kuin tiedemiehenä. Rouva Ramsay on jo viisikymppinen kaunotar, joka vaikuttaa ensin päähenkilöltä kulissientakaisen kaikkitietävyytensä ja manipulointikykynsä takia. Hän on kuningatarmehiläinen. Hän ohjailee ruokapöydän keskustelua haluamaansa suuntaan, asettelee vieraansa mahdollistamaan suunnittelemansa parin muodostuksen. Ja lopulta hän oli saavuttanut turvallisuuden, leijui ilmassa paikallaan kuin haukka... Herra Ramsayn kuvaukseen sen sijaan sekoittuu aimo annos sarkasmia, jopa pilkkaa. Samoin häntä liehakoiva nuori väitöskirjatutkija Charles Tangley on samalla tavoin perso ihailulle. Väitöskirjan aihe - rouva Ramsayn mukaan - on jonkun vaikutus johonkin.

Feministinen katse on romaanissa terävä ja kriittinen. Milloin se ei ole rouva Ramsayn, se tulee nuoren naisen Lily Briscoen, taidemaalarin taholta, joka keskittyy seurapiirin tarkkailuun maalaustelineensä takaa. Hän on toinen vahva nainen, nuorempi ja täysillä ajan virrassa toiseen suuntaan menossa. Molemmat naiset aavistelevat miesten heikkouksia, tietävät kyllä milloin miehet haluavat ihailua ja suitsutusta. - miksi herra Ramsay yhtä mittaa kaipasi kiitosta, miksi niin rohkea ajattelija oli elämässä pelkuri, miten omituisella tavalla hän oli samalla kertaa kunnioitettava ja naurettava.

Rouva Ramsayn ja taiteilija Lilyn kautta Majakka ravistelee avioliittoa ja avaa näkymää naisen itsenäistymiseen ja vapautumiseen. Rouva Ramsay kuvataan ihmisenä, joka tietää mikä on parasta paitsi hänen miehelleen ja lapsilleen, myös tutuille ja vieraille, mitä valintoja heidän tulee tehdä, mihin suunnata. Ja naisen osa siinä suunnitelmassa on aina avioliitto ja perheenäidin osa. Taiteilija kulkee kuitenkin omia polkujaan.

Sitten, Lily muisti, hän oli laskenut päänsä rouva Ramsayn syliin ja nauranut ja nauranut ja nauranut, nauranut miltei hysteerisesti ajatellessaan, että hänen emäntänsä järkkymättömän tyynesti pyrki hallitsemaan kohtaloita joista ei ymmärtänyt mitään. 

Virginia Woolf on omimmillaan syventyessään mielen äkillisiin liikkeisiin, kuvaillessaan samalla suluissa vaikka valon lankeamista ikkunasta. Tajunnanvirtaa parhaimmillaan niin että tulee ajatelleeksi, kuinka oikea havainto se on, noin ihmisen mieli pomppii ajatuksesta toiseen, välillä mielettömästi. Pahimmillaan virta rönsyilee niin, ettei siitä enää saa lukijana kiinni. Rouva Ramsay päästää ajatuksensa, unelmansa, muistonsa valloilleen kun hän on saanut kaikki ympärillään sinne, minne on heidät ajatellut asemoida.

Toisessa osassa, Aika kuluu, pääosassa on yksin ränsistymään jäänyt huvila, missä satunnaiset ilmavirrat rymistelivät ja kostea meri-ilma pehmensi muistoja, vaatteita, kirjoja. Ihmisen elämä vertautuu esineisiin, luontoon. Luonnonvoimat ottavat omansa, ihminen katoaa jälkiä jättämättä. Tähän olisi mielestäni voinut lopettaakin, mutta kolmas luku seuraa, Majakka nimeltään. Vaikka siinä hra Ramsay lapsineen lopulta purjehtii majakalle, se ei tuo paljon uutta. Lapset ponnistelevat isänsä varjosta, isän auktoriteetti rapisee vanhuuttaan, mutta lopulta sekään ei ole ihan sitä mitä lapset, lähes aikuiset jo, ovat ajatelleet. Sillä ihminen ei koskaan tunne toista, vaikka uskoo tuntevansa.

Kun Majakkaan lopulta pääsi sisälle, sen tunnelma on hyvin intensiivinen. Se taitaa johtua tuosta taitavasti toteutetusta näkökulmatekniikasta, yksikään hahmoista ei jää sivuun - ei edes itse talo, mikään ei jää näkemättä, yksityiskohtien tarkkuus vie sinne. Siitä on kohta sata vuotta mutta siinä istut, illallispöydässä, kaikki aistit heränneinä: maistat rouva Ramsayn ohjeiden mukaan laitettua boeuf en daubea, kuulet puheensorinan, aaltojen ja tuulen pauhun mereltä, näet auringon läikät lattiassa, lautaset, jotka muodostavat valkoisia ympyröitä liinalle.

Virginia Woolf: Majakka
The Lighthouse, 1927, suomentanut Kai Kaila
Kirjayhtymä, 1977, 258 s
Kansi: Leila Antikainen