Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

A. ALM, ERIC KUOLLUT.  Yhdeksänkymmentäkuusivuotiaan Doriksen punainen osoitekirja on täynnä ylivedettyjä nimiä.  Nyt hän elää pitkän elämänsä viimeisiä aikoja tukholmalaisessa huoneistossaan. Yksinäisiä päiviä katkovat kodinhoitajien käynnit ja Skype-puhelut Yhdysvalloissa asuvan sisarentyttärentyttären Jennyn kanssa. Samalla hän kirjoittaa Jennylle muistojaan osoitekirjan järjestyksessä, ajan myötä poistuvien ihmisten ja tapahtumien virtaa seuraten. Tukholmalaisen Sofia Lundbergin esikoisteos Punainen osoitekirja tulee samalla kertoneeksi yhden elämän kautta koko vuosisadan historiaa Euroopassa ja osittain Yhdysvalloissa.

Jokainen muistoihin palaava luku on nimetty henkilön mukaan, joka siinä vaiheessa vaikutti Doriksen elämässä - ja jossain vaiheessa tuo henkilö tulee uudelleen vastaan yliviivattuna, ja poistuu. Välillä palataan Doriksen, hauraan vanhuksen arkeen, jossa hän yrittää ehtiä kirjoittaa kaiken, ehtiä vielä elää seuraavaan puheluun Jennyn kanssa, ja pitää puolensa sosiaalitoimea vastaan, joka sairaalassa yrittää saada Doriksen suostumuksen, nimen paperiin vanhainkotiin siirtoa varten. Doris on sitkeä ja pippurinen vanhus.

Punaisen osoitekirjan tapa kertoa yhdestä elämäntaipaleesta, köyhästä kodista kesken koulun varakkaan madamen piiaksi lähetetystä tytöstä, Danderydin sairaalaan vanhuksena päätyvästä Doriksesta näiden postikorttimaisten osoitekirjamerkintöjen kautta toimii lukiessa mainiosti. Siitä tulee ajan- ja tapainkuvaus Euroopasta ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen. Palatessaan tähän hetkeen se muistuttaa haikeuden sekaisella lämmöllä, että jokainen elämän pyörteisimmän vaiheen taaksensa jättänyt vanhus katsoo nuorempiaan kokeneemman silmien kautta. Sitä nuoremmat eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään, kuulemaan mitä vanha ihminen on kokenut.  Toisaalta kukin vuorollaan on samassa taaksepäin katsomisen tilanteessa. Ihmisiä kiinnostavat eniten toiset samassa elämänvaiheessa olevat.

Tämän osoitekirjan ja sen muistojen ytimessä kulkee romanttisen rakkauden tulipunainen liekki, toisiaan ikuisesti kaipaavien rakastavaisten tarina. Kyllä, kadotetut rakkaudet ovat hienoja, hän mutisee.

Toistuvia ovat myös äidit, eri sukupolvissa. Äidit, jotka hylkäävät lapsensa, köyhä äiti, nisti äiti, raiskatuksi tullut - kohtalot ovat kovia, mutta Lundberg kuvaa Doriksen vaiheita elämänmakuisesti, tosin uskottavuuden rimaa hipoen. Doris ei maalaa itsestäänkään sisarentyttärentyttärelle enkeliä, hänella on nuoruuden valintansa, joita katuu vanhuuden viisaudessa mutta ei saa tekemättömäksi.

Kirjan tyyppikavalkadi oli kiinnostavasti kuvattu, levoton salonkikuningatar, elämänjanoinen nuori Doris Pariisissa mannekiinina, rakastuneen Doriksen hurmioituneesta levottomaan elävät tunnelmat, amerikkalainen, poikansa kiusaama äiti, Paul, irlantilainen erakko. Näitä värikkäitä tyyppejä riittää, koska Doriksen elämä on täynnä uskomattomia käänteitä, hieman liian uskomattomia.

Romantiikan kukkaa ravitaan reippaalla kädellä. Sen lisäksi, valitettavasti, loppua kohden lisääntyy myös imelyys ja  'rakastan sinua'- lauseen käyttö amerikkalaiseen tapaan, inflaation kokien. Se tuli terveisinä San Franciscosta sisarentyttärentyttären Jennyn mukana. Sinänsä siis ihan paikallaan. Liiallinen ja pitkitetty hyvästijättö makeutuu loppua kohden sokeriseksi. Loppupeleissä vain rakkaus ratkaisee, laulaa enkelikuoro. Sääli oikeastaan, koska luin Doriksen elämää pitkälle innostuneena - ennen kuin latteuksien laattakivet alkoivat kasaantua.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Den röda addressboken, 2017, suomentanut Tuula Kojo
Otava, 2018, 317 s

Kirjapuhepläjäys Helsingin kirjamessuilla perjantaina - mais où est la France?

Kuva Juha Nurmisen & Niko Kettusen Meren lumosta

Kiirettä pukkasi perjantaiaamuna. Olin alimittoittanut bussi-metro-lähijuna -matkani aikataulun Pasilaan. Niinpä kipitin kasseineni kovaa vauhtia raiteelle 17 vain huomatakseni, että lähijuna jätti minut ja kaksi aika karun oloista päihdealan kokemusasiantuntijaa katsomaan jälkeensä. - Seuraava lähtee raiteelta 3, luki toinen heistä raiteen näytöltä. - Se juna lähti ennen aikojaan, valitin heille laukatessani heidän perässään. - Kolme ihmistä yritti päästä mukaan, myötäili toinen miehistä alikulkutunnelissa, jossa juoksin heidän kolisevan tölkkikassinsa perässä kohti kirjamessuja. Ehdittiin. Yhdistävä kokemus tämäkin. Olivat parempikuntoisia kuin olin odottanut. Taas pääsin yhdestä ennakkoluulosta.

La mécanique de la peur oli painetun messuohjelman otsikko, mutta uusin päivitys oli kotimaisin voimin keskusteltu Miten suojautua vihapuheelta ja valeuutisilta? Tuomas Kerkkänen Ylen Ajankohtaistoimituksesta ja Valtioneuvoston kanslian informaatiovaikuttamisen ja kriisiviestinnän johtava asiantuntija Jussi Toivanen keskustelivat Toimittajat ilman rajoja ry:n Suomen puheenjohtajan Jarmo Mäkelän johdolla. Keskustelu oli jo puolessa välissä kun ehdin paikalle. Siinä vaiheessa pohdittiin sitä, voisiko ns maalittamisen lukea rikoslain tarkoittamaan organisoituun väkivaltaan, joka silloin on raskauttava seikka. Sitä ei kuitenkaan pidetty sellaisena, vaan enemmän sattumanvaraisesti some-tyyppisesti kasaantuvana ilmiönä. Suomessa automatisoituja botteja on vielä suurta maailmaa vähemmän, ei ole niin selkeästi koordinoitua toimintaa. Toimittajat korostivat tärkeimpänä tapana kohdata vihapuhe ja maalittaminen olla menemättä siihen mukaan, ja tuottaa edelleen faktapohjaista, oikeaa informaatiota. Siksikin, että vihapuheiden tarkoituksena on myös estää toimittajien työtä viemällä heidän aikaansa ja energiaansa.

Seuraava keskustelu tapahtui Tiedetorilla, Tiede & edistys - lehden järjestämänä aiheesta Talous ja ympäristö, esiintyjinä Yrjö Haila, Eeva Houtbeckers ja Ari Hirvonen. Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan emeritusprofessori, pohti antroposeenin ajan vaikutusta. Antroposeeni tarkoittaa ihmisen ylivoimaista muokkaavaa vaikutusta maapalloon verrattuna muihin luonnonvoimiin. Talouden näkökulma on liian kapea ja peittävä. *) Moralisoinnin ja siunailun sijaan tutkija kaipaa käytännöllisiä hankkeita, esimerkiksi miten laskentatoimessa arvioidaan yritysten menestys ympäristön kautta. Talvivaara toimi esimerkkinä, kaivoksen jätealtaita suunniteltaessa ei huomioitu sateen mahdollisuutta.

Tutkija Eeva Houtbeckers valotti nykyistä jatkuvan talouskasvun kyseenalaistavaa keskustelua. Hän on tutkinut ruokajärjestelmien kehitystä talouden näkökulmasta, esimerkiksi ruokapiiritoimintaa vastakohtana suurten keskusliikkeiden ruokatuotannolle. Hän määritteli itsensä ekofeministiksi; vastustaa heikompien hyväksikäyttöä, eläinten tai ihmisten. Keskustelu meni minulta osittain yli hilseen, mutta ymmärsin Houtbeckersin vahvan ja heikon teorian osuudesta, että taloustietoon olisi ympäristön suhteessa sovellettava heikkoa teoriaa eli kysyvää ehdottoman vastauksen sijaan. Esimerkkeinä heikosta teoriasta on opettajien ja tutkijoiden tapa, vahvasta taas papillinen puhe, jossa ehdoton ja oikea vastaus tiedetään etukäteen.

Haila puhui ympäristörikosten suhteesta taloudellisiin intresseihin ja totesi, että taloudellisen toiminnan kriittiset rajat on saatava aikaan useiden toimialojen kautta, substanssialojen tuki on tarpeen, taloudelliset arvot erikseen ja yksin ei riitä tulevaisuudessa, jos haluamme ratkaista ympäristöön kohdistuvia uhkia.

Tässä välissä tapasin Tarukirjan Margitin Nobel-veikkauksen palkinnon luovutuksen merkeissä (Jos lauseessa on Nobel, on sen muotoilukin sitten hieman kapulasta. Vaikka maine onkin hieman räjähtänyt viime aikoina.) Juteltiin lukemisesta ja kirjoittamisesta, bloggaajayhteisöstä ja kaivattiin muutamaa vaiennutta blogia, kuten esim Booksya ja hdcanista. Olipa kiva tavata Margit ja kiitos vielä kirjasta!

Suunnistin sitten kohden keskustelua teoksesta Lupa tappaa – Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Sen ovat toimittaneet Tampereen yliopiston tutkijat Jaakkojuhani ja Ollimatti Peltonen (veljeksiä?), jotka aihetta valottivat. Miksi sota on pitänyt oikeuttaa? Sotaa ja sotasankareita on ihailtu, mutta sotaa tietenkin myös vihattu. Perustelut voidaan jakaa kohteiden mukaan: omille sotaa perustellaan emotionaalisilla tekijöillä, patriotismilla, uljuudella, pelolla. Ulkovalloille perusteet ovat rationaalisempia, luodaan kuva vihollisesta. Tutkijat mainitsevat kirjassa esimerkkejä historiasta: Aleksanteri Suuren kostoretki, johon käytettiin vapauden retoriikkaa. Kansat 'vapautetaan'. Uskonnot ja uskonnollisuus on tärkeä perustelu. 

Hyökkäys- vai puolustussodista tekijät huomauttivat, että kaikki sodat oikeastaan selitetään puolustussodiksi. Pohdittiin myös ikuista kysymystä, onko sota meissä, tuleeko aina olemaan sotia. Puhuttiin maskuliinisuuden, alfaurosten aggressiivisesta imagosta, mieskuvasta. Sotilas vapautetaan aina yksilön vastuusta, sanoi Väinö Linna. Mutta mahdollisuudet sodattomuuteen ovat tutkijoiden mielestä olemassa.

Sotaisan ihmisen historian jälkeen oli ihanan vilvoittavaa katsoa Juha Nurmisen hienoja kuvia maapallon merenalaisesta suuruudesta, elävästä fossiilista nimeltään hai, yli 400 miljoonaa vuotta vanhasta lajista, joka oli täällä ennen kuin maapallolla kasvoi metsää vielä missään. Ja sadoista muista vedenalaisista elävistä. Meren lumo: elämää pinnan alla on merta arvostavien ihmisten teos.

Juha Nurmisen loistavien kuvien ohella teos sisältää tiedetoimittaja Niko Kettusen artikkeleita evoluutiosta, valashaista,

pygmimerihevosesta ja monesta jännästä otuksesta. Jos on lukenut Kettusen tiedesivun kolumneja Hesarista, tietää että miehellä on riemastuttava kyky löytää yhteneväisyyksiä jostain merenpohjan kaikkia imitoivasta rauskusta ja päivänpoliittisista tapahtumista. Tekijöiden valtava kiinnostus ja rakkaus meriin välittyi hyvin tässäkin tilaisuudessa. Miehet eivät voineet olla hymyilemättä kirjaansa esitellessään. Ei, vaikka he jos ketkä tietävät meriä uhkaavat, ilmaston lämpenemisen tuomat muutokset ja ovat myös huolissaan. Korallien vähenemisestä oli puhetta.

Millaista on käsitellä Ukrainaa kirjailijana, toimittajana ja tutkijana. Tästä aiheesta keskustelivat Charly Pasternak-Salonius, Sofi Oksanen ja Antti Kuronen. Paikat missä Sofi Oksanen esiintyy, ruuhkautuvat pahasti ja ajoissa pitää olla paikalla. Joten en valokuvannut päitä takaapäin. Koirapuisto on Sofi Oksasen teos, jonka tapahtumapaikka on Ukraina. Olin ajatellut jättää tämän Oksasen kirjan väliin, mutta kiinnostuin kyllä keskustelusta niin, että aion sittenkin lukea sen. Sijaissynnytykset ovat hyvin korruptoituneen Ukrainan köyhien naisten tapa tienata lisää. Länsimaisille ostajille mainostetaan munasolun luovuttajan hyviä ominaisuuksia. Jos jokin menee vikaan, esimerkiksi kehitysvammainen lapsi syntyy, hän jää luovuttajalle, kauppa purkautuu.

Dnipron kaupunki on tapahtumapaikka. Nimi ei meillä paljon näy uutisissa, mutta miljoonakaupunki sekin on. Toinen kaupunki kirjassa on Nižyn. Kuronen mainitsi olevansa iloinen, että sekin oli löytänyt tiensä romaaniin. Se on lähellä sitä paikkaa, jossa venäläiset agentit, separatistit ampuivat alas malesialaisen koneen. Kuronen on kyllä hämmästyttävä toimittaja, vaikuttaa että hän menee minne hyvänsä miinakentälle juttuja tekemään. Kuten nyt esim Turkin hyökättyä Syyrian kurdialueille, jonne hän ilmeisesti lähti seuraavalla lennolla. On myös sympaattinen keskustelija.

Sofi Oksanen totesi, että kun romaani kertoo lähihistoriasta, faktojen on oltava oikein. Se on sekä fiktiota että muistiin kirjaamista. Hän sanoi olevansa iloinen, jos joku tulevaisuuden kirjailija voi käyttää hänen romaaniaan lähdeteoksena.

Keskustelijat olivat varovaisen optimistia Ukrainan tulevaisuuden suhteen. Positiivinen tarina, irtautuminen Venäjästä jatkuu, vaikka paljon vaaroja on edelleen olemassa.

Seuraavaksi kokoontui Erkki Tuomiojan fan club runsaslukuisena. Mies on taas pullauttanut markkinoille uuden teoksen, Tunnustan pelänneeni pahinta, joka sisältää hänen päiväkirjansa vuosilta 2001-2002. Juttelin odotellessa pariskunnan kanssa, josta mies oli lukenut Tuomiojan edelliset päiväkirjat, kuten minäkin, ja ihmetteli sitä, että ne ovat niin vetävää luettavaa. Samaa olen minäkin ihmetellyt. Se ehkä johtuu siitä, että Tuomioja on hyvä kirjoittaja ja toiseksi, että päiväkirjamerkinnät eivät ole sama kuin muistelma. Niissä on autenttisempi hetken tunnelma, ei jälkiviisasta selittelyä tai suodatusta. Kirjan toimittanut Veli-Pekka Leppänen vahvisti, ettei editoi niitä sen enempää kuin että pätkii Tuomiojan usein turhan pitkiä lauseita. Nato oli yksi teema, suhteemme on edelleen pragmaattinen, sanoi ET. Vuoden 2001 terrori-iskun jälkeisen ajan Tuomioja näkee menetettynä mahdollisuutena. Maailma oli silloin yhtenäinen teon tuomitessaan, ja hänen mielestään siinä olisi voitu  käyttää se yhteenkuuluvuuden tunne muiden konfliktien ratkaisuun.

Juha Roiha haastatteli filosofi Maija-Riitta Ollilaa Tekoälyn etiikka-nimisesta uutuusteoksesta. Ollila on erinomainen haastateltava, hän on viisas, hauska ja selkeäsanainen ja murjaisee tuon tuosta napakan tiivistelmän ihmisen olemuksesta, usein ihmisen tavasta pettää itseään. Pointtina tuli se, että paljon puhutusta - ja pelätystä - tekoälystä pitäisi ajoissa eli nyt sopia periaatteet, mitä siltä haluamme ja mitä emme. Tekoäly tai koneoppiminen on kaksisuuntaista, koneet muuttavat myös ihmistä. Siitä meillä on ympärillämme käveleviä esimerkkejä, kännykkä kädessä käveleviä, jollaisia tyyppejä ei vielä parikymmentä vuotta sitten kukaan osannut kuvitella.

Toisaalta filosofi myös rauhoitti ihmisiä lietsomasta itseään hysteriaan, emme ole lähelläkään kaikkein dystooppisimpia näkymiä. Esimerkiksi ei tarvitse huolestua siitä, että autistit työskentelevät mieluummin robotin kuin ihmisen kanssa. Se voi olla ensiaskel parempaan kommunikointiin myös ihmisten kanssa. Tai siitä, että vanhukset ovat ihastuneet hyljevauva-robottiin. Sen on todettu lisäävän myös vanhusten keskinäistä kommunikaatiota. Ei välittämisen tunteen tarvitse olla huijausta. Ihmiset eivät tunne oloaan kotoisaksi kroonista työniloa potevan robotin kanssa. Suhtautuminen on kahtalaista: toiset ajattelevat että tulevaisuudessa ihminen tekee vain merkityksellisiä töitä, toiset taas että kehitys on hidasta ja sitä ennen työttömyys kasvaa. Näin tapahtuukin, mutta murehtimisen sijaan pitää pohtia, kuinka järjestämme jokaiselle elannon.

Ollila otti esille mielenkiintoisia teemoja virkistävällä tavalla. Kun suunnittelemme tekoälyä, suunnittelemme omaa tulevaisuuttamme. Aika paljon tässä tuli vastaan samoja aiheita, joita Yuval Noah Harari on kirjoissaan pohtinut. Esimerkiksi, haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta emme kuitenkaan halua olla jatkuvassa kontrollissa. Autonomiset aseet tekevät sodankäynnistä turhankin helppoa. Mitä algoritmit tekevät diktaattoreiden käsissä? Robotit on opetettava myös valehtelemaan, sillä on tilanteita jossa rakkaudellisuus ylittää totuudellisuuden tarpeen.

Märta Tikkasta ei näkynyt, oli sairastunut. Häntä korvasi S&S kustannuspäällikkö Anna Friman. Pakko kir on Tikkasen kirjeistä ruotsalaisille ystävilleen koottu teos. Kirjeenvaihto on toiminut kirjailijalle tärkeänä paineen purkajana ja hän on saanut ystäviltään sitä tukea, mitä on kaivannut perheen, kirjallisen kentän, kriitikoiden puristuksessa. Keskustelijat (toisen nimi unohtui) totesivat, että kirjeistä välittyy paljon inhimillisiä tunteita, Tikkanen kertoo niistä kaikista avoimesti, vihasta, kateudesta miespuolisille palkituille kirjailijoille - ja osoittaa myös huumorintajunsa.

Mais  où est la France? Ranskan piti olla teemamaa, näin jossain kyltin France, mutta ohjelmasta en pahemmin löytänyt sitä eli ranskalaisia kirjailijoita esimerkiksi. Aika näkymätön teema se tällä kertaa oli. 

Annastiina Heikkilä vastasi teemaan uudella teoksellaan Miksi Ranska raivoaa? Ville Blåfield haastatteli.

Kirjassa käsitellään Macronin Ranskaa ja sitä viimeisen vuoden ravistellutta keltaliiviliikettä. Sen taustoja ja Macronin tapaa kohdata kapina. Ranskalaisilla on ollut suuresta vallankumouksesta lähtien matalampi kynnys lähteä kaduille osoittamaan mieltä epäkohtia vastaan kuin missään muussa maassa. Sama ilmiö kuin muuallakin on tapahtunut myös siellä: maa on kahtiajakautunut, Pariisin eliitti ei tunne sitä elämää, jota eletään lähiöissä tai maaseudun tyhjenevissä pikkukaupungeissa. Ihmiset ovat kyllästyneitä puolueisiin, tiedotusvälineisiin, AY-liikkeeseen. Tähän tyytymättömyyteen Macronin karisma ei enää riittänyt. Keskustelijat mietiskelivät kotvasen karisman luonnetta. Heikkilä vertasi Macronia Sipilään, samaa yritysjohtajan tehokkuutta havaiten. Myös samoja eliittiä hyödyttäviä ratkaisuja, kuten omaisuusveron poisto, mutta dieselveron korotus, joka juuri kolahti maaseudun autoistaan riippuvaisiin ihmisiin.

Macron oli isossa liemessä, kun sattui jotain suurempaa: Notre Damen tulipalo, jonka tunnereaktion Macron osasi hyödyntää. Hän lupasi, että se on ennallaan viidessä vuodessa. Macronin kannalta tulipalo oli 'Deus ex machina'.

Kylläpä oli taas piristävää kuunnella viisaita ja hauskoja keskusteluja kokonaisen päivän. Vielä kun ulkona satoi ja tympeä talviaika turhan nopeasti pimenevine päivineen tekee tuloaan. Tämä riitti, kiitoksia ja au revoir!

*) Lisäys 29.10. Tästä taloustieteen kapeasta näkökulmasta nähtiin hyvä esimerkki eilisissä iltauutisissa. Kerrankin Luontoliitto ja MTK olivat löytäneet toisensa ja molemmat organisaatiot esittivät edustajiensa välityksellä huolensa metsätilojen päätymisestä enenevässä määrin sijoitusrahastojen käsiin. Vesa Puttonen ei nähnyt asiassa syytä huoleen, vaan win-win-win -tilanteen. Voittajia ovat ostajat, myyjät ja sijoittajat.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Tyhmä neitsyt on kaikkea muuta kuin tyhmä. Ida Simonsin romaani kuvaa nuoren juutalaistytön kasvua murrosikäiseksi, 1920-30-luvulla, aikaa myrskyn edellä, Alankomaiden Scheweningenissä. Antwerpenissä vieraillaan säännöllisesti, Berliinissäkin piipahdetaan. Simonsia verrataan takakannen tekstissä amerikkalaiseen Stoneriin - unhoon painumisen ja uudelleen löytämisen takia. Romaani on julkaistu alun perin 1959 mutta löydettiin uudelleen vuonna 2014, jonka jälkeen siitä tuli käännösten kautta kansainvälinen menestys.

Gittel on kohtuullisen hyvin toimeen tulevan perheen tytär, teräväkatseinen ja hulvattoman hauska kertoja, intohimoinen pianistin alku. Jos hänen liikemies-isänsä olisi ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, ihmiset olisivat vihdoinkin saavuttaneet kuolemattomuuden, on isän oma päätelmä jatkuvasti epäonnistuvista hankkeista. Vanhemmat riitelevät kuin kissa ja koira ja sen riitinomaisen tapahtuman seurauksena Gittel ja äiti lähtevät aina laukkujensa kanssa sukulaisten vieraiksi Antwerpeniin.

Monien särmikkäiden persoonien juutalaisyhteisö juhlineen, ihmissuhdesotkuineen ja rituaaleineen ikuistetaan tässä meheväksi aikalaiskuvaukseksi. Yhteisöä tuntuu leimaavan samanaikaisesti aika monen eksentrisen tyypin huumori, joka on saanut kehittyä täydelliseen kukoistukseen tietynlaisen ihastelevan kauhistuksen ilmapiirissä. Siellä on Wally-setä, joka laatii dokumentteja - laillisella signeerauksellaan - ennustuksistaan koskien sukulaisten edesottamuksia. Hän tekee vaimonsa ja tyttärensä pähkähulluksi ja kaiken kukkuraksi hän on aina oikeassa. Isoäidit käyvää kipunoivaa taistelua keskenään, milloin mykkäkoulu sen sallii.

Harry-pappa on juutalainen antisemiitti; hänen ikäpolvessaan se ei ollut mitenkään harvinaista. He saivat siitä suhteellisen harmitonta tyydytystä, jota kaasukammiosukupolvelle ei enää suotu.

Paitsi että tuo kaasukammio-maininta on ainoa romaanissa, mikä viittaa tuleviin tapahtumiin, kirjailija itse selvisi hengissä keskitysleiriltä. Siinäkin mielessä tämä on poikkeus juutalaisista kertovissa viime vuosisadan alun romaaneissa. Ja kirjailija voi kirjoittaa esimerkiksi tuollaisen hätkähdyttävän kuvauksen.

Gittelin maailmaa täydentävät omat mielikuvitushahmot, joiden kanssa voi tarpeen tullen paeta aikuisten hölmöyksiä. Tyhmä neitsyt kasvaa päähenkilönsä myötä. Ajan mittaan yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy, asunto- ja vuokramarkkinat hiipivät mukaan ja tuovat palettiin tummempia värejä. Samanaikaisesti aikuisten maailma aiheuttaa Gittelille useamman pettymyksen. Se on romaanille eduksi, vaikka tuleekin hieman äkkinäisesti ja vaikka nämä perhe- ja sukutarinan ihmissuhdekuvaukset ovatkin harvinaisen herkullisia. Aika sinisilmäisestä tytöstä on kasvanut tarkkavainuinen itsenäinen nuori nainen, joka näkee entistä paremmin aikuisten pelien taakse.

Voi olla, että minusta tympeältä kuulostava nimi - viittaa raamatun opettavaiseen kertomukseen viisaista ja tyhmistä neitsyistä ja heidän tavastaan hoitaa öljyruukkujaan - viivytti tutustumistani tähän kaikin puolin viihdyttävään ja viisaaseen romaaniin. Suomennos on loistava, kieli muovautuu täydellisesti pikkuvanhan lapsen ja kasvavan nuoren maailmaan. Kiitos ja kumarrus Sanna van Leeuwen!

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Een dwaze maagd, 1959, suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2015, 190 s

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio

Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli.

Espanjan katalaanit protestoivat näinä päivinä Barcelonan kaduilla. Plaça del Diamant, Timanttiaukio löytyy edelleen sieltä, ilmeisesti ihan kaupungin sydämessä. Tänne katalonian kielellä kirjoittanut Mercè Rodoreda sijoittaa samannimisen romaaninsa tapahtumat ja henkilöt. Enkä ole koskaan lukenut mitään tämän tapaista. Tarkoitan sen mystistä tapaa imeä lukija magneettikenttäänsä.

Natàlia, minäkertoja kohtaa nuorena naisena itsevarman pojan, Quimetin, joka päättää ensinäkemältä, että tytöstä tulee hänen kuningattarensa, vaimonsa. Tytöltä ei sen kummemmin kysytä, hän alistuu, köyhänä ja äidittömänä hänen sisältään on kadonnut kyky haluta mitään itselleen. Mies ei välitä edes hänen oikeasta nimestään, vaan nimeää hänet uudelleen Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Se siitä kuningattaresta. Häntä käskevät ensinnä mies, sitten isä, sitten miehen kaverit, sitten Enriqueta-rouva... Nuorta naista viedään kuin juhtaa remontoitavaan vuokra-asuntoon, palvelemaan miestään ja tämän ystäviä, valmistamaan aterioita, ja kuulostelemaan miehensä vaivoja ja olotiloja. Ei niin, etteikö rakkauttakin olisi, mustasukkaisuutta myös puolin ja toisin.

Aika on Timanttiaukiossa Espanjan sisällissodan kynnyksellä 1930-luvulla. Ulkona Barcelonan kaduilla tunnelma kiristyy köyhien ja varakkaampien työnantajien välillä. Sisällissota lähestyy, miehet lähtevät tasavaltalaisten puolella sotaan, Espanjan kansalliskaartia vastaan. Barcelona on tasavaltalaisen Espanjan pääkaupunki. Natàlialla on kaksi pientä lasta ja 4-kymmenpäinen kyyhkysparvi hoidettavanaan.

Onko nainen jotenkin simppeli, hidasälyinen vai miksi hän alistuu aina lisääntyvään raadantaan ja näyttää sopeutuvan kaikkeen?  Naisen identiteetti on hajonnut kokonaan, tallottu katukiven rakoihin, ja vasta yksinäisyys irrottaa hänet näkemään itsensä. Sitä ennen Natàlia kuvailee tarkkaan askareensa, kyyhkysten hoidon, kotinsa sisustuksen, siivoamansa talon kerrokset, pöydät ja pöytäliinat, sen pihan portit ja tavat soittaa kelloa jotta portti avattaisiin, talon koppavan isännän, joka tietää puolensa ja oikeutensa ja miten siivoojan tuntipalkka lasketaan. Mutta vasta kyyhkysistä hän huomaa voivansa päättää jostain enemmästä kuin kyyhkynen.

Ja kotilo, joka oli onnistunut sulkemaan sisäänsä kaikki meren valitukset, oli minulle enemmän kuin ihminen. Yksikään ihminen ei pystyisi elämään jos sen sisällä kävisi koko ajan sellainen kohin. Ja kun pyyhin pölyjä kotilosta, kuuntelin aina hetken sitä ääntä.

Timanttiaukiota ja sen via dolorosaa keventää siellä kulkevien ihmisten, nuorten miesten ja naisten, ystävien, naapurinrouvien elämänmakuinen, kaunistelematon mutta myös vivahteikas kuvaus. Oikeastaan vain 'työtakkiherraksi' kutsuttu varakkaan talon herra edustaa johdonmukaista nilkkiyttä. Muut näyttävät ihmisiltä, enemmän tai vähemmän hyviltä ihmisiltä. Ja heidän muotokuviinsa on sipaistu valoa tuovaa huumoria.

Tietenkin romaani kuvaa suuria ahdingon aikoja, köyhän äidin kamppailua sisällissodan aikana. Natàlia ajautuu äärimmäisiin valintatilanteisiin nälkää näkevien lastensa kanssa. Siitä huolimatta naisen sisäinen maailma kuvataan vahvana, mielikuvituksellisena, rikkaana eikä siitä voi olla kiinnostumatta. Naisen näkemisen tapa on niin haavanlehtimäisen herkkää että sitä on melkein vaikea kestää. Barcelonan kadut, puistojen penkit, aprikoosipuusta lehahtavat linnut samoin kuin kaupassa kiiltelevät oliivitölkit, kaikki on niin läheltä kuvattu että yhdestä lauseesta avautuu ovia; pääsen sisälle niihin huoneisiin, niille kaduille. Koko sisukkaan naisen maailmaan, josta lopulta löytyy aikaa unille, ja tajunnanvirtamaiselle ajatusten vyörylle.

Ja tunsin ajan kulumisen voimakkaasti. En tarkoita pilvien ja auringon ja sateen ja yötä koristavien tähtien aikaa, en keväiden enkä syksyjen aikaa keväiden ja syksyjen toistuvassa virrassa, en aikaa joka laittaa puihin lehdet ja repii ne pois, en sitä joka saa kukat puhkeamaan ja lakastumaan ja maalaa ne värikkäiksi, vaan sisälläni etenevää aikaa, jota ei voi nähdä mutta joka muovaa vähitellen meitä kaikkia.

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
La plaça del Diamant, 1962, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988, 207 s

Teatteri- ja elokuvahuvia syysväreissä ja taas yksi kirja keskeytetty

Sapiens, Kansallisteatteri

Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.

Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.

Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.

Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.

Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.

Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.

Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.

Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.

Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019

Pari kuvaa kauniista Turusta.

En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii  täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.

Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.

Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.

Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa.  Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.

Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.

Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin  venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Sain sopivasti tilaisuuden kuunnella Karina Sainz Borgon haastattelua Turun kirjamessuilla vielä lukiessani hänen ensimmäistä suomennettua romaaniaan Caracasissa on vielä yö.

Viime vuosina uutiskuvat Venezuelasta ovat näyttäneet väkivaltaisia mielenosoituksia säännöstelyä vastaan, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä, lääkepulasta kärsiviä ja rapistuvissa sairaaloissa potevia sairaita ja tuhansia naapurimaihin pakenevia ihmisiä. Sainz Borgo kertoo nuoresta caracasilaisesta naisesta, joka alussa hautaa äitinsä, ainoan läheisensä, menetettyään sitä ennen varansa tämän lääkkeisiin ja hautajaisiin. Kaupunki, Caracas on hajoamassa kiihtyvään kaaokseen, nälkään ja väkivaltaan. Perheet hajoavat, naapurit katoavat jälkiä jättämättä. Nainen palaa kotiinsa, mutta lukot on vaihdettu ja asunnossa majaansa pitää vallankumouksellisiksi itseään kutsuma naisten punapaitainen rintama, aseiden voimalla.

Kuvauksesta tulee mieleen toinen maa ja diktaattori, Mao ja Kiina kulttuurivallankumouksen aikana. Asetelmassa on samaa: köyhä ja sivistystä vailla oleva kansanosa kurittaa ja ryöstää vihaamaansa eliittiä, koulutettuja ja varakkaita, sittemmin myös keskiluokkaa. Venezuelassa mukaan tulee vielä fyysinen erilaisuus: köyhät raakalaiset ovat lisäksi tummaihoisempia, lihavuoria legginseissään, rumia. Suomalaisen kirjoittamana tätä pidettäisiin rasismina. Onko se sitä venezuelalaisen, espanjalaistaustaisen pakolaiskirjailijan kuvauksessa? Joka tapauksessa se kertoo vielä vanhemmasta luokkajaosta Etelä-Amerikassa, valkoisemmasta hallitsevasta eliitistä. Vapaussankari Simón Bolivarkin alkoi saada virallisissa kuvissa tummemman ulkomuodon, Venezuelan isän DNA:han näytti ilmaantuneen mulattigeenejä.

...ymmärsin vähitellen, että se oli ollut oire sen ajan venezuelalaista keskiluokkaa riivanneesta sairaudesta, samanlaisesta yleisestä tarpeesta kuin se, että kaikki halusivat 1800-luvulla tulla lasketuksi valkoisiin kreoleihin, ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, että kaikilla oli kuitenkin joku sambo tai musta esi-isä sukupuussaan.

Tässä romaanissa naiset vastaavat kaikesta. Adelaida Falcón, kolmekymppinen toimittaja, yliopistokoulutetun äidin tytär ei muista isäänsä. Kaikki miehet vaikuttavat häipyneen, paenneen ensin perheenisän osaa ja myöhemmin heistä tulee katutaistelujen uhreja, jotka löytyvät kieli kravattina kurkulla. Osa naisista organisoituu bachaqueiroiksi, tyhjenevistä kaupoista hamstraaviin ryhmiin, jotka sitten myyvät voitolla hankkimansa. Nälkä kasvaa.

Tässä maassa naiset synnyttivät ja kasvattivat lapset yksin, ja miehet häipyivät paikalta vaivautumatta edes tupakkaostoksille, joilta eivät palaa.

Sainz Borgo piirtää tarkan kuvan siitä, kuinka raakuus ottaa vallan hajonneessa yhteiskunnassa, sopeutumisen pakosta. Kyynelkaasu käryää kaduilla, kauneus löytyy enää kaapin pimennosta, äidin monarkkiperhosin koristellusta paljettipuserosta. Ainoa lohtu ryöstelyyn pakotetulle löytyy siitä, että kaaoksessa kaikki varastavat toisiltaan. Tai saada nauttia saaliista tietämättä mitään sen kuolemasta. Caracasin yöhön, sen lisääntyvään sekasortoon kohdistettu valo näyttää, miksi ihmisen on lähdettävä pois kotimaasta, missä se sitten sijaitseekin, sinne minne voi lähteä.  Adelaidan yläkerran naapuri Aurora Peralta, espanjalaisen tytär, jää hänelle tuntemattomaksi, mutta hänen passinsa tulee sitäkin tärkeämmäksi. Näissä olosuhteissa rakkauskin kestää pyrstötähden väläyksen verran.

Olisi raskaampaa lukea mielivallasta ja Caracasin katujen rikoksista, ellei kirjailijan - ja suomennoksen - kieli soljuisi niin vaivattomasti ja elleivät muistot lapsuudesta, äidistä ja tädeistä toisi lukukokemukseen lisää sävyjä.

Meidän elämämme oli täynnä naisia, jotka lakaisivat täyttääkseen yksinäisyytensä, äiti. Mustiin pukeutuneita naisia, jotka kuivattivat tupakanlehtiä ja siivosivat lapioillaan syrjään hedelmiä, jotka olivat läsähtäneet maahan aamuyöstä. Mutta minä en tiedä, miten pudistella tomut. Minulla ei ole patiota eikä mangopuita. Kotikatuni puista putoilee vain rikkinäisiä pulloja. 

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
La Hija de la española, 2019, suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co, 208 s

Vilua ja nälkää, intoa ja islantia Turun kirjamessuilla

Tämänvuotiset Turun kirjamessut eivät herättäneet minussa etukäteen suuria intohimoja. Lauantai jäi väliin, piipahdin messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Messut alkoivat lupaavasti, kun Elina Hirvonen tuli samaan aikaan jonossa tiskille ja kertoi tänään (pe) tulevansa haastattelemaan venezuelalaista Karina Sainz Borgoa tämän uutuusromaanista Caracasissa on vielä yö. Satun tällä hetkellä lukemaan k.o. teosta, joten aloitin siis heti tästä minulle mielenkiintoisimmasta haastattelusta.

Hirvonen totesi romaanin olevan vastakohtia täynnä, se on sekä kaunis että rajun väkivaltainen. Siitä tuli hänelle mieleen, että se olisi jatkumoa etelä-amerikkalaiseen maagisrealistiseen tyylisuuntaan. Ei, se on pikemminkin traagisrealistinen, sanoi kirjailija. Romaanin alussa päähenkilö Adelaida kertoo ensirakkaudestaan, joka oli sanomalehtikuvan kuollut sotilas. Tämä kertoo siitä, että kertomus ei ole vain tämän päivän Venezuelasta vaan maan hajoaminen on jo pitkäaikainen prosessi. Tytär hautaa äitinsä, jonka kanssa hän on elänyt elämänsä kahdestaan. Tämäkin on metafora; äiti on maa.

Kirjailijalle pakolaiskirjailijan status on monella tapaa ristiriitainen. Karina Sainz Borgo työskentelee nyt toimittajana Madridissa, jossa on asunut jo kymmenen vuotta. Hän kaipaa Venezuelaa ja kokee oman tilanteensa henkilökohtaisesti ahdistavaksi: hänen isänsä pakeni Espanjasta sisällissotaa Venezuelaan ja nyt hän on paennut Espanjaan Venezuelan nykytodellisuutta. Kirjailija on menettänyt toivonsa synnyinmaansa suhteen: se on tuhoutunut, hän sanoo. Vaikka romaani kertoo maasta, jossa kuolema on elämää helpompaa, jossa kaikki voidaan ihmiseltä viedä eikä tulevaisuutta ole, se on joka tapauksessa hyvin hieno tyyliltään. Elina Hirvonen kuvaa kirjailijan kieltä adjektiivilla tyyni. Ehkä sekin kertoo siitä, että kirjailijalla ei ole tilanteesta minkäänlaisia illuusioita.

Kun kerran istuin valmiiksi paikalla, jäin kuuntelemaan samalta lavalta Heli Laaksosen ja Kyösti Mäkimattilan runollista vuoropuhelua. Molemmat lukivat katkelmia runokirjoistaan ja haastattelivat toisiaan. Heli Laaksonen luki murrerunojaan antaumuksellisesti heittäytyen ja oli olemukseltaan kukkaseppelettä myöten hyvin runotyttömäinen.

Tässä vaiheessa olin jäätynyt luita myöten. Hyinen sää tuntui tunkeutuneen messuhallin sisätiloihinkin. Kävin nauttimassa katkaravuilla täytetyn uuniperunan, mutta kirjallinen tai oikeastaan kirjallisuudesta kuulemisen nälkäni ei oikein saanut täyttymystä tänä päivänä.

Kuuntelin seuraavaksi paneelikeskustelua somelukutaidosta eli pitäisikö sen olla kansalaisvelvollisuus. Siihen osallistuivat Kirsin kirjanurkan bloggaaja, äidinkielen opettaja Kirsi Hietanen, 100.000 seuraajan twiittaaja Pekka Sauri, yliopistolehtori Janne Matikainen ja nuori tubettaja Miisa Rotola-Pukkila, joka tekee graduaankin somemaailmasta. Kirsi tyrmäsi sen luulon, etteikö somelukutaitoa jo opetettaisi kouluissa monissa yhteyksissä. Nuori  bloggaaja Miisa vaikutti fiksulta ja vastuuntuntoiselta. Pekka Sauri muisteli uraansa Yöradiosta Twitteriin ja piti sitä poikkeuksellisena. Niin se varmaan onkin. Hänellä oli myös painavimmat näkemykset some-keskustelun vaikutuksista. Muun muassa siitä, miten koskaan aiemmin ei ole ollut mahdollista vapaasti tuoda esille kaikkia poliittisia näkemyksiä ilman ennakkosensuuria. (Pekka Sauri antoi muuten myös näytteen, kuinka aktiivinen pitää sadantuhannen seurattavan olla. Hän taisi naputella yhden viestin siinä jo esittelyn alettua.)

Jälkeenpäin sananvapauden rajat voivat tosin tulla vastaan. Kuten nyt esim Sebastian Tynkkysen tapauksessa. Sekin on mielenkiintoista, että tuoreessa mielipidetutkimuksessa somen luotettavuusarviot mediana ovat laskeneet, sen sijaan Yle ja STT pitävät ykkössijaa. Tästä nyt ei kyllä keskusteltu. Vaikutti, etteivät juontajat olleet siitä kovin kiinnostuneita, eikä kukaan muukaan keskustelija tarttunut enempiä aiheeseen.

Viimeisenä kuuntelin kolmen nuoren kirjailijan keskustelua aiheesta Kuinka ilmastonmuutos heijastuu kirjallisuuteen? Pauliina Haasjokea, Emma Puikkosta ja Antti Salmista haastatteli Henriikka Tavi. Pauliina Haasjoen uusi esseeteos on nimeltään Himmeä sininen piste, Emma Puikkosen romaani Lupaus ja Antti Salminen on kirjoittanut Mir-nimisen spekulatiiviseen fiktioon kuuluvan teoksen sienien ja kasvien välisestä sodasta. Salminen mainitsi, että tulevaisuuden käsittelyssä voitaisiin jo edetä dystopiasta tai utopiasta. Oli hyvä, että Tavi ohimennen mainitsi Salmisen kirjan olevan hykerryttävä. Tunnelma lavalla oli aiheenmukaisesti nimittäin hieman ahdistunut. Voimmeko luvata lapsillemme tulevaisuuden, tiivisti Emma Puikkonen romaaninsa teeman.

Sunnuntai

Ehdin paikalle puolenpäivän jälkeen vain kuullakseni, että ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi merkitsemäni Pirkko Saision Epäröintejä, ei tapahtuisi. Saisio on flunssassa. Pyörähdin sitten Teemu Keskisarjan Suuren Pohjan sodan tulitukseen. Havaitsin saman kuin viime vuonna: olen tullut allergiseksi sille jotenkin tylylle tavalle, jolla Keskisarja pudottelee tietonsa. Säälin haastattelijaa, ei ole helppoa olla noin kärsimättömän oloisen tyypin armoilla. Oloni lämpeni kun huomasin, että voin sen sijaan muistella edesmennyttä Claes Anderssonia Tua Forsströmin, Rosanna Fellmanin ja haastattelija Tapani Ritamäen seurassa. Att sörja en poet och samhällsaktivist - Claes Andersson in memoriam.

Seuraava takaisku: myös Tua Forströmin oli flunssa kaatanut ja estradilla olivat vain Fellman & Ritamäki. Mutta ei hätää, minulle tuntemattomat persoonat ottivat tilan sydämellisellä ja humoristisella tavalla, juuri sellaisella jota Claes Andersson olisi arvostanut. Fellman on kotoisin Pietarsaaresta ja puhui hauskaa pohjanmaan ruotsia. Nuori (90-luvulla syntynyt) nainen muisteli Anderssonin vaikutusta, kun varsinkin hänen kotikonnuillaan kaikki runopuhe alkoi Runebergistä. Andersson toi runouteen kaupunkikuvaston, arjen, ulkopuoliset ja yksinäiset, marginaalissa elävät. Tämä oli auttanut Fellmaniakin löytämään oman kielensä ja yhteiskunnallisuuden. Fellman muisteli tapaamistaan Anderssonin kanssa. Oli hämmentänyt, kun hänen esikuvansa tuli sanomaan että Fellman on kuulemma hyvä. Andersson oli kiinnostunut myös tulevista runoilijoista, uudesta sukupolvesta. Teokset, joista luettiin otteita oli Anderssonin postuumisti julkaistu Busholmens nästa (Seuraavaksi Jätkäsaari) ja Fellmanin Strömsöborna. Molemmat muistelivat Anderssonille ominaista tapaa käsitellä raskaita teemoja huumorilla. Hänelle tyypillisiä nokkelia kommentteja oli sisäpiirissä tapana kutsua nimellä 'anderssonnare'.

Tämän vuotiset kirjamessut olivat minulle hyvin epätyypilliset: runoutta tuli seuraavaksikin. Lavalla oli kaksi islantilaista kirjailijaa, molemmat sekä runoilijoita että proosan kirjoittajia. Heitä haastatteli suomentaja Tapio Koivukari. Gerdur Kristny oli kirjoittanut tosipohjaisesta murhasta runoelman, joka oli suomennettu nimellä Surmavirsi. Siinä piru kertoo tarinan. Hän kertoi motiiviksi sen synnylle halunsa lohduttaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia.

Jón Kalman Stefánssonilta on ilmestynyt tuore romaani, joka on suomennettu nimellä Kaloilla ei ole jalkoja. Se on romaani, joka liikkuu sadan vuoden aikajänteellä Islannin itsehallinnon alkuajoilta vuodesta 1918 nykyaikaan. Se sijoittuu Keflavikin kylään, lähelle amerikkalaisten tukikohtaa. Kirjailija on tarkoituksellisesti paikallistanut romaaninsa sinne, koska hänen mukaansa amerikkalaisten rahoilla on ollut valtava vaikutus Islannin sekä talous- että kulttuurielämään. Emme vain halua katsoa peiliin, haluamme mieluummin kertoa että kaikki on omaa ansiotamme, sanoi kirjailija. Tukikohtaa on vastustettu mielenosoituksissa ja vuosittain on kävelty 50 km matka Keflavikista Reykjavikiin. Protestimarssi sujuu pitkin tietä, jonka Amerikan armeija on maksanut.
Stefánsson kertoi myös romaanin kirjoittamisesta. Se ei koskaan mene suunnitelman mukaan, ja jos menee, siitä tulee huono. Romaani elää omaa elämäänsä; mummon tarina on kerrottava, vaikka se ei koskaan ollut suunnitelmassa. Hauskasti kirjailija kertoi islantilaisista ja merestä. Tarinoiden mukaan puut ovat peräisin meren pohjasta. Kalastus merellä vastaa suomalaisten sotia, sieltä ei välttämättä palata koskaan. Merivesi on niin kylmää, että islantilaiset eivät ainakaan vanhoina aikoina osanneet yleisesti uida. "Siinä kituu vain kauemmin."

Ei tarvinnut taaskaan nostaa kankkua penkistä, kun samalla paikalla alkoi seuraavaksi Juha Hurmeen runoperformanssi: The Kalevala murder mysteries, Kalevalan Ydinfysiikka-ryhmän näyttelijöiden Heidi Kiviharjun, Tomi Alatalon ja Toni Harjajärven toimesta. Olin lukenut ohjelman huonosti ja olin hieman pettynyt kun ei maestroa itseään näkynyt. Hyvin näyttelijät roolinsa vetivät kuitenkin, ja Hurmeen kieli kuului tekstissä. Tarkoitus oli kai taas kerran ampua kliseet säpäleiksi, kuten esimerkiksi se Akseli Gallen Kallelan Aino-maalauksesta tehty tulkinta, että Ainon hukkumisessa olisi kyse seksuaalisesta häirinnästä. Siinä kun oli kyse rakkaudettomasta kodista. Samoin Kullervon väkivaltaisessa stoorissa puhutaan samasta, ilman väkivallan ihanointia.

Väinämöinenkin käväisi sitten lavalla.

Hassua olla niin innostunut jostain kirjailijasta, jonka ensimmäistäkään kirjaa ei ole lukenut, kuin minä olen Monika Fagerholmista. Kohta olen lukenut. Kuka tappoi bambin - Vem dödade bambi? on Sex Pistols-punkyhtyeeltä napattu nimi. Bambi on viattomuus. Fagerholmilla on kulunut neljä vuotta romaanin kirjoittamiseen. Hän on sinä aikana - siis ennen metoo-ilmiötä - pohtinut sitä, miksi meillä on niin vaikeaa puhua asioista, rikoksista kuten raiskauksesta, sen oikealla nimellä - ja tietenkin tarkoittaen, että se on tärkeää, koska rikos ei ole yksityisasia. Romaanissa joukkoraiskaus sijoittuu esikaupunkiiin, Kauniaisten tai Kulosaaren tyyppiseen, jossa raha ja valta kietoutuvat yhteen. Fagerholm innostuu aiheesta puhuessaan niin paljon että se ei voi olla tarttumatta. Harmi vain, että edelliset esiintyjät, dekkaristit Outi Pakkanen ja Reijo Mäki olivat napanneet hänen aikaansa (heidän kirjansakin edelleen pöydällä kuvassa) ja aika loppui kesken. Fagerholm kuvaili vielä kirjoitusprosessiaan, jossa tärkeintä on päästä henkilöiden lähelle, niin että jokainen kehittyy kielensä kautta. Haastatteli Nina Paavolainen.

Eräs Turun kirjamessujen teemoista tänä vuonna oli teatteri. Olin merkinnyt seuraavaksi ohjelmaksi paneelikeskustelun aiheesta Tarinan tie näyttämölle. Siinäkin Pirkko Saision oli määrä osallistua ja hän oli se henkilö, jolta oletin löytyvän painavinta sanottavaa tästä aiheesta. Mutta flunssa ei ollut parantunut, estradilla oli vain Sofi Oksanen ja hänen haastattelijansa Aino Kivi. Kävivät läpi Oksasen romaaneja ja näytelmäksi kirjoitettuja teoksia. Näytelmäksi tiivistäminen on oma prosessinsa, esim Stalinin lehmät on 500-sivuinen opus, joten sen näytelmäksi saaminen vaatii ison osan seulomista. Vieläkin vaativampi tiivistämistyö on ooppera, joka myös on nyt tekeillä Oksasen Baby Janesta. Siinä jokaisella sanalla on vieläkin suurempi paino. Näyttämö on Oksasen mukaan armollisempi virheille kuin romaani yksityiskohdissaan, mutta toki hän edellyttää että realistisen näytelmän on oltava epookkikuvaukseltaan oikein. Esimerkkinä hän mainitsi nähneensä Puhdistuksesta esityksen, jossa oli vääränlaiset, liian hienot, alusvaatteet Neuvostoliiton ajan kuvaukseen. Näytä, älä kerro -lause pätee yhtä hyvin romaaniin kuin näytelmään. En yhtään vähättele Oksasta, mutta uskon että Saision panos olisi ollut tälle keskustelulle mannaa. Jopa eri-ikäisyys on keskustelijoissa mielenkiintoista.