Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet paljasti hänen varakkaan sukunsa traumaattisia interiöörejä, joita isoisä, Ruotsissa arvostettu kulttuuripersoona hallitsi heittäen varjonsa seuraaviin sukupolviin, siten kuin henkisellä pahoinvoinnilla on tapana tarttua. Rajan yli Norjaan mentäessä löytyy yhtä tulehtuneita perheitä, mutta - Tolstoita taas kerran siteeraten -  Vigdis Hjorthin kuvaama perhe on omalla tavallaan onneton. Se on toinen tarina, vain varakkuus ja ulkopuoliselle maailmalle näytetyt kulissit muistuttavat. Kirjaa luettiin meillä paljon viime vuonna ja Norjassa sukuriidan laineet ovat lyöneet korkealle julkisuudessakin. Toinen romaanikin on julkaistu, kirjailijan pikkusiskon puheenvuoro. Kirja on kirjailijan mukaan fiktiota, jossa on käytetty omaelämäkerrallista ainesta, mutta se on romaani, ei muistelma. Se tekee asiasta lukijalle hieman vaikean. Romaani on niin taitavaa kerrontaa, että väärinkäytökset ottaa lukiessa vakavasti ja samalla siihen uskoo. 

Perintötekijät alkaa isän kuolemasta. Se ei ole minäkertojalle, Bergljotille, teatterilehden päätoimittajalle ja kriitikolle suuri menetys. Ennen kaikkea se on helpotus. Seuraava sukupolvi on tässä vaiheessa jo yli viisikymppisiä ja heidänkin lapsensa jo aikuisia. Perhe on pirstoutunut jo vuosikymmeniä aikaisemmin kahtia, vain kaksi nuorinta tytärtä pitävät vanhempiinsa läheistä yhteyttä, kaksi vanhinta, Bergljot, esikoinen ja hänen veljensä ovat etääntyneet, kertoja katkaissut välit kokonaan. 

Kuolema viimeistään pakottaa naisen suvun yhteyteen uudelleen. Perintöriidat on aloitettu jo ennen isän tapaturmaista kuolemaa, jo ennakkoperinnöstä, kahdesta mökistä Hvalerin saaressa. Perintöriidasta lukeminen tuo ensin pahan maun suuhun, se on niin ahdistavaa ja pikkusieluista, ja tuo mieleen omiakin noloja muistikuvia, omaisuuden jaosta syntyviin omimisen ja ahneuden välähdyksiin. Olen nähnyt mökkipaikkakunnalla ennen sopuisan suvun kärventyvän ilmiriidoissa. 

Perintötekijät on toinen tarina. Kertoja kerii auki perheen konfliktia hengästyneesti, lauseita omalaatuisesti toistaen, kuin itseään vakuuttaen. Riidassa ei ole kyse rahasta, vaan pahasta. Esikoistytär Bergljot, minäkertoja syyttää isäänsä pahimmasta. Isän auktoriteetti hallitsee äitiä ja nuorempia tyttäriä. Vanhemmat lapsensa isä on työntänyt kauemmas, jättäen heidät vaille hyväksyntää. He could not stand them because of what he had done to them (nainen referoi performanssitaiteilija Marina Abramovićia). Vain nuoremmat tyttäret saavat isältä lämpöä ja läheisyyttä. Kertoja täydentää tulehduksen oireita hiljalleen ja piirtää samalla terävää kuvaa perheesta, joka hänestä on jäänyt satimeen, valheen ja teeskentelyn seittiin. Sekä äidistä että isästä piirtyy vivahteikas ja moniulotteinen persoonallisuus, avioliitto  on jo täynnä karikkoja, joita on opittu kiertämään, vaikka tasapaino on veitsenterällä. Molemmat kantavat syyllisyyttä menneestä. Esikoiselle kasataan kuormaa riittävästi, veli on laiminlyöty.  Lujaksi taottu osa perheestä liittoutuu isän taakse.

Äiti sanoi kerran että ei ollut koskaan katunut sitä että he muuttivat Skaus veiltä Bråteveienille, että hän ei ollut kaivannut Skaus veitä sekuntiakaan. Eikä se ollut mikään ihme. Kukapa rikospaikalla olisi halunnut asua.

Vigdis Hjorth kertoo onnettomasta perheestä raastavalla ja koskettavalla tavalla. Naisen haavoittuneen olemuksen, koko trauman tuntee nahoissaan. Hän on hysteerinen, juo liikaa ja vaikuttaa rikkinäiseltä, varsinkin verrattuna hyvin pärjääviin ja harkitun oloisiin sisaruksiinsa. Romaani on perusteellinen psykologinen analyysi lapsen nujertamisesta, johon lopulta koko perhe veljeä lukuunottamatta osallistuu. 

Käytyään läpi pitkällisen terapian, nainen kertoo kokemuksensa, jota perhe ei tunnusta - hän yrittää vain tehdä itsensä kiinnostavaksi, se on heidän näkemyksensä. Hänellä ei ole aikuisena muuta tapaa selvitä kuin katkaista välit perheeseen. Sitäkään äiti ja tytär, vanhempi sisaruksista, eivät salli, he eivät jätä Bergljotia rauhaan. Naisen mielestä se on todiste huonosta omastatunnosta. Häneltä vaaditaan asian unohtamista ja eteenpäin katsomista. Minkä hän sitten unohtaisi, kun he eivät mitään usko tapahtuneen?

Nainen hakee rauhaa koiransa kanssa metsässä, matkoilla San Sebastianiin ja ailahtelee tunteissaan. Onko hän sittenkin liian julma isää, jo vanhusta kohtaan, pitäisikö pystyä osoittamaan myötätuntoa? Onneksi naisella on ystäviä, Bo, poliittisen historian tutkija, joka valaa naiseen uskoa omiin kokemuksiinsa, omia entisen Jugoslavian kriisialueella koettuja konfliktien ratkaisuja kerraten. Ja opettaa pysymään viileänä itsesyytösten keskellä. Sinä samastut uhreihin, hän sanoi. Mutta, hän sanoi vinosti hymyillen, jokainen uhri on potentiaalinen pyöveli, joten ei pidä olla liian myötätuntoinen. Ja ystävätär Karla, joka lataa hänelle viisaita viestejä, kun isän kuolema repii naisen haavoja auki ja muut perheessä kuormittavat tätä syyllisyydellä. Sinun täytyy ymmärtää että tämä ei ole mikään teeseurue, tämä on sotaa. 

Tähän kaikkeen voi uskoa, näin ihminen runtataan hajalle lapsuudesta aikuisuuteen. Kertoja tutkii elokuvien ja filosofisen tiedon pohjalta alistamisen mekanismeja,  kasvatuksen ja kehityksen kaaria. Jung ja Freud mm antavat nojaa luottaa omaan vaistoon ja kiellettyihin tuntemuksiin. Teoreettiset pohdinnat on saatu mukaan rennon luontevasti osaksi keskusteluja ystävien kanssa.

Filosofi Arne Johan Vetlesen on sanonut että totuuskomissioissa, sotien jälkeisissä sovintoprosesseissa, on se heikkous että yleensä ne vaativat yhtä paljon uhreilta kuin pyöveleiltä, että siinä on epäoikeudenmukaisuus.

Pääteema naisen kertomuksessa ei ole hyväksikäyttö sinänsä vaan se, että henkilöt, jotka väittävät rakastavansa häntä, pitävänsä häntä läheisenä, eivät usko hänen kokemustaan todeksi. Osapuolten lähentymisen tiellä on ratkaisematon ristiriita eikä kummankaan tasapaino kestä toisen totuutta. Rankasta aiheesta huolimatta romaani on taitavasti rakennettu ja intensiivinen lukukokemus. Koko perhedynamiikka tulee esille palasina, takaumina. Voi lukea, että sen lainalaisuuksia, riippuvuuksia, alistamista, valtaa on tutkittu perusteellisesti, opiskeltu ja pureksittu ystävien kesken. Kertojalla on oikeus saada tarinansa kuulluksi ja hän kertoo sen suurella taidolla. 

Romaanin on takuuvarmasti suomentanut Katriina Huttunen. Huomasin, että painetuissa kirjoissa on luettu hänen esipuheensa. Jostain syystä sitä ei ole e-kirjassa. E-kirjasto toimi taas pelastuksena, kun pitkästä kirjaston varausjonostani huolimatta olin yllättäen ilman lukemista. Se johtui myös parista lukematta palautetusta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Arv og miljø, 2016, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, Helsinki 2019, e-kirja

Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa

Unohdettu kirjailija muistetaan viimeistään kun hän kuolee. Luin Christer Kihlmanin muistokirjoituksen jälkeen Antti Hurskaisen kirjoituksen Ylen sivuilta, jossa hän kertoi Kihlmanin merkityksestä itselleen ja siitä, kuinka kirjailija epäsovinnaisuutensa vuoksi onnistuisi edelleen herättämään hämminkiä. Sieltä bongasin Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa, vuodelta 1986. Samalla surffailulla löysin myös hänen muutaman vuoden takaisen haastattelunsa. Siinä hän vaikutti pettyneeltä, yllättyneeltäkin siitä, että hänen kirjansa ovat unohtuneet. Kirjailija unohtuu ajan kuluessa, jos hän ei säännöllisesti kirjoita uutta. Siinä riittää painetta, sen voi uskoa. Kihlmanin viimeinen teos julkaistiin vuonna 2000. Kyllä parissakymmenessä vuodessa ehtii lukijoilta hyvin unohtua. Se ei ole ihme, kun näkee joka vuosi julkaistavien uutuuksien listauksia.

Luin joskus nuoruudessani Kihlmanin tunnetuimman, Dyre prinsin. Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen olivat aikanaan hengenheimolaisia, suomenruotsalaisia provokaattoreita, oman pesän likaajiksi haukuttuja, vasemmistolaisia, molemmat myös alkoholisoituneita. Tikkanen oli kirjojensa, mm HS:n vakituisena piirtäjänä ja vaimonsa Märta Tikkasenkin kirjojen kautta enemmän näkyvillä ja esiintyi muistaakseni useammin myös tvn kulttuuriohjelmissa. Kihlmanin ympäröi vahvemmin kielletyn seksuaalisuuden vivahteita, joka mitä ilmeisimmin johtui sen aikaisen Suomen homo/biseksuaalisuuden torjunnasta. 

Alle satasivuinen loistavasti nimetty Tuuliajolla tappion maisemissa tuo välähdyksittäin mieleen Thomas Mannin Kuoleman Venetsiassa. Se on jotenkin traagisen tunnelmainen monologi vanhenevan kirjailijan ahdistuksesta. Ahdistus nousee sekä kirjailijuudesta että yksityiselämän tunnemyrskyistä. Ilmeisesti se on autofiktiota ennen kuin sanaa vielä oli keksitty. Kirjailijan avioliitossa myrskyää. Vaimolla on nuori, lähes teini-ikäinen rakastettu. Samanaikaisesti kirjailija iskee yhtä nuoria kauniita poikia baareissa ympäri maailmaa. New Yorkissa, Buenos Airesissa, Kanarialla, Kreikassa, Tunisiassa. Kilttien mutta vastenmielisten ihmisten Wienissä. 

Matkoilla ei kirjailija etsi seuraa vain seksin takia, vaan pakottavampi paine tuntuu tulevan elämän hahmottamisesta ja nimenomaan kokemuksen etsimisestä kirjoittamiseen.  Ja samalla hän ruoskii itseään omahyväisyydestä, pilkkaa omaa moraalittomuuttaan ja itsepetoksiaan. Ihan samoja asioita, joita hän löysi suomenruotsalaisesta "ankkalammikosta", niitä samoja hän perkaa armottomasti omasta itsestään. 

Kirjoitin epätoivosta, surusta ja epäonnistumisista ennen kuin olin itse kokenut niitä. Mutta kaikki minkä minä kirjoitin vainosi minua ja saavutti minut, heittäytyi minun kimppuuni ja osui minuun järkkymättömyydellä joka toisinaan saattoi tuntua kuin kostolta. Kenen kostolta?

Jokaisella on loppujen lopuksi kuitenkin oikeus omaan rakkauteensa, typistää kirjailija oman voimattoman raivonsa vaimon uskottomuudesta, kun ei löydä toisesta omiaan isompia rikoksia. Kirjailija kivittää itsensä yhä syvemmälle moraalittomuutensa suohon eikä sitä tyylikästä tapaa, jolla hän sen tekee voi olla ihailematta.

Minua te ette nujerra koskaan! Te olette olemassa minua varten. Mitä tahansa te olette ja mitä tahansa te teette ja esitätte ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, ihmismateriaalia, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen. Minä olen se joka lopulta voittaa! Te häviätte!

Muutama kuihtuva tulppaani Christer Kihlmanin muistoksi. Ei unohdeta tätäkään hienoa kirjailijaa.

Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa
På drift i förlustens landskap, 1986, suomentanut Pentti Saaritsa
Tammi, 1986, 79 s

Elif Shafak: 10 minuuttia, 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Kolmas lukemani Elif Shafakin romaani vie Istanbuliin, samaan mausteiden ja tuoksujen täyttämään historialliseen mutta elämää sykkivään kaupunkiin, joka on hänen romaaniensa itseoikeutettu maailma, kuin yksi sen hengittävistä päähenkilöistä. 10 minuuttia, 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa tulee lähemmäs Kirottua Istanbulia kuin Eevan kolmea tytärtä siinä, että se keskittyy kuvaamaan valtavirrasta poikkeavaa ihmisryhmää. Tässä vieläpä entistä selvemmin ihmisiä, jotka on eri taustoista johtuen sysätty marginaaliin. Suurkaupunki Istanbul on Turkissakin ympäristö, jossa erilaisuus sulautuu koko kaupungin verenkiertoon ja tekee siitä näille ihmisille ainoan mahdollisen elinympäristön, paikan jossa voi elää ja hengittää, vaikka osoitteena olisi bordellikatu. 

Tequila Leila ei enää hengitä, hänet on tapettu ja sullottu roskalaatikkoon. Hänen tarinansa on loppu, mutta kertomus alkaa siitä. Kymmenen seuraavan minuutin ajan Leila on kuolemassa, mutta hänen muistinsa kelaa läpi historiaa lapsuudesta lähtien, niin kuin sanotaan hukkuvan elämänsä näkevän. Lapsuus Turkin maaseudulla Vanissa on patriarkaalisen ja vanhoillisen tradition läpitunkema väkivallan verkko, jossa moniavioisen isän, baban sana on jumalan sana, setä tämän suojeluksessa, äiti vailla puheoikeutta. Isä voi päättää äidistäkin, se osa ei välttämättä kuulu lapsen synnyttäneelle. Jokainen tyttö jää vaille muita tulevaisuuden näkymiä kuin niitä, jotka näkee ympärillään, edellisen sukupolven naisilla. Apteekkari jakkupuvussa, sekularismin puolestapuhuja on poikkeus.

Seuraavien minuuttien aikana tavataan kaikki viisi Leilan parasta ystävää. Kukin heistä on kulkenut pitkän polun ennen Istanbulia. Anatolian maaseudulta tullut transnainen Nalan, lapsuuden kaveri Sabotaasi Sinan, libanonilainen harras kristitty Zaynab122, somalialainen Jameelah Mogadishusta ja orjavaimoksi alistettu Hollywood Humeyra Mardinista läheltä Syyrian rajaa. Heistä tulee Leilan oikea perhe, kun hän on paennut kodistaan ja lapsuuden perhe on hänet lopullisesti hylännyt. 

Romaani kytkee kertomuksensa maailman tapahtumiin Somaliassa, Vietnamissa, 60-luvun vasemmistolaisten mielenosoituksiin, ja näyttää ohimennen saman poliittisen liikkeen itsetuhon kuin meilläkin, puhdasoppisuus näivettää maolaiset, leninistit ja trotskilaiset tappelemaan keskenään. Eikä naisen osa sielläkään ole häävi, tasa-arvo on kuollut kirjain ja Leila joutuu hermoilemaan, kelpaako rakastetulleen tai ainakaan tämän kavereille. 

Johtuneeko sitten romaanin rakenteesta, kuolleesta päähenkilöstä, että kertomus ei oikein nouse siivilleen. Kolmeen osaan jaettu tarina, Mieli, Ruumis ja Sielu lähtee yllättävästi vetämään sittenkin, vasta kun edelleen hyvin energinen eloon jääneiden ystävien poppoo lähtee hakemaan Leilalle oikeutta kunnialliseen hautapaikkaan, pois kummitusten, lepakoiden ja sisiliskojen Yksinäisten hautausmaalta. Sinne haudataan Istanbulissa köyhät ja syrjityt, prostituoidut, narkomaanit, rikolliset, hylätyt vauvat, turvapaikanhakijat, numeroiduilla laudanpätkillä merkittyihin kuoppiin. Ruumis-osiossa todellakin tulee vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nasevaa dialogia ja vihdoinkin lihaa luiden päälle (sic!), syvenevää luonnehdintaa noille tyypeille, joiden siihenastinen kuvaus oli typistynyt elämänvaiheiden - toki dramaattisten - kuvaukseen.

Jo edellisissä Shafakin romaaneissa tunnistin siellä täällä töksähtäviä vertauksia ja ilmauksia, joihin kompastui, ja muutama sammakko hypähti vastaan tässäkin. Väentungos virtasi ja norui yöhön kuin muste rikkinäisestä täytekynästä. On jännittävää sukeltaa Istanbulin kujille, kun oppaana on siitä haltioitunut kirjailija. Silloin ymmärtää, että tässä maailmassa ei voi odottaa pelkistettyä ja kirkasta tyyliä, vaan bysantin loistokasta värikylläisyyttä, moskeijoiden kultaisia kupoleja, keskiaikaisia linnoituksia, dramaattisuutta.

Vuosisatojen kuluessa monia oli tullut ja mennyt jättäen jälkeensä laulunsa, rukouksensa ja kirouksensa: bysanttilaiset, ristiretkeläiset, genovalaiset, merirosvot, osmanit, Donin kasakat ja lyhyen aikaa venäläiset.

Kaupungista haltioituminen ei saa Shafakia sulkemaan silmiään sen vääryyksiltä. Korruptio on maan tapa; prostituoitu ei saa oikeutta eläessään eikä kuollessaan. Leilan ystävät yhdistävät epätäydellisyytensä ja siitä kehkeytyy optimistinen elämisen riemun ja rohkeuden näytös. 

Elif Shafak: 10 minuuttia, 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
10 Minutes, 38 Seconds in this Strange World, 2019, suomentanut Maria Erämaja
Gummerus, 2019, 359 s

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Miksi luen harvemmin kotimaisia romaaneja? Tämä kysymys kumpuaa sisältäni, koska nykyään kaikki kumpuaa jostain. Mikään ei enää ilmaannu tai johdu jostakin, vaan asiat tulevat esiin kummuten. Mikä on oikeastaan aika hauskaa, koska kummuta on runollisen pehmeä ilmaisu, kun taas johtua on kuivakiskoinen ja yksiraiteinen sana. - En tiedä. Ehkä syynä on matkustaminen jo pikkulapsena. Kaikki vieras ja kauempana oleva alkoi näyttää niin paljon jännemmältä.

Nyt luin kotimaisen, Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat. Hänen romaaninsa ei ole kuitenkaan hengeltään mitenkään suomalainen vaan hyvinkin rajojen yli liukuva. Weselius on taiteen tohtori, valokuvataiteen yliopiston opettaja. Kansiliepeessä mainostetaan hänen edellistä romaaniaan Alma! ja kuvataan sitä kollaasimaiseksi. Samaa sanaa voi mainiosti käyttää myös Sateenkaariportaista, vaikka alussa ei niin vahvasti kuin loppua kohden.

Metro-tyttöjen Egon -tangon sanat vuodelta 1953 säestävät alkulehdellä Egonin matkaa. Egon on humoristinen nimi ja sitä on koko kerrontakin Egonin räpiköinnistä Helsingissä ja muissakin maisemissa. Hän on viisikymppinen yliopiston opettaja - valtiotieteellisessä - jolla on ristinään  vuodepotilaaksi heikentynyt äiti Helsingin Vuosaaressa ja entisestä avioliitosta aikuinen poika. Sateenkaariportaissa ei ole punaista lankaa, kuten ei elämässä, Egoninkaan elämässä ole. Ensin ulkopuolinen kertoo Egonin ajatuksista, sitten Egon vaihtuu minä-kertojaksi, seuraavaksi minä-kertoja on vanha äiti. Joskus on (syyskuu) ja seuraavan kerran kun aika mainitaan on (joulukuu).

Egonin seurassa oli oikein miellyttävää kulkea Helsingin maisemissa. Tuli pieninä väläyksinä mieleen Iltavahtimestarin kierrokset. Malminkartanosta Vuosaaren historiaan, onnistuneeseen pommitusharhautukseen sodan aikana. Mitä enemmän Egoniin sitten tutustui, matkalla Vuosaareen äidin luo, musiikkitalon konsertissa ja aina kotiin tuloa edeltävillä baarikierroksilla, sitä vaikeampi hänestä oli pitää. Sateenkaariportaat ja kansi oli antanut pienen vihjeen, että tässä saattaisi olla puhe seksuaalivähemmistöistä. Ei kovin osoittelevasti, mutta ehkäpä pintaa syvemmällä sittenkin.

Egon on naisvihamielinen; kaikkialla, baarissa, kirjakaupassa, museossa hän näkee naisissa itseään uhkaavan saalistajan. Koska hän itse käy yhä vastenmielisemmäksi, Sateenkaariportaissa ei kovin viehättäviä ihmisiä nähdä. Keittiöpsykologina alan analysoida, onko tässä kyse ihmisestä, joka ei kelpaa itselleen omana itsenään. Ainakin hän on onneton, kaikelle ärtynyt, ja tarvitsee mitä hyvänsä alkoholia krapulaisesta päivästä seuraavaan. Hänestä on tullut ukko, mutta hän ei ole sen kanssa sinut, hän ei täytä vanhenevankaan miehekkyyden speksejä. Jos hän jotakin rakastaa, niin koiria. Koiran tummat silmät ja mustana kiiltelevä kirsu, niitä Egon katsoo lämmöllä, vaikka ei halua muille näyttää sitäkään rakkautta. 

Weselius käyttää ilmaisuvoimaista ja omaperäistä kieltä, sitä on nautinto lukea. Kaikkein kutkuttavimpia ovat äidin ja pojan tapaamiset Vuosaaren yksiössä. Molemmat tuntevat toisensa perin juurin, dialogit ovat lakonisia ja hauskoja, vaikka tilanteet ovat raadollisia. Vuoteeseensa pikku hiljaa kuoleva vanhus, erinäiset hajut, äidin ja pojan sulassa sovussa nauttimat viinit, hienommat ja huonommat, niiden puutteessa korkkivialliset. Äiti ei halua digilehteä, koska siinä ei ole kuolinilmoituksia

No nyt! Tässä, katso! Osoitan tabletin mustankiiltävää pintaa, joka on täynnä ruokatahroja ja erisuuntaisia rasvaisia raitoja, joita pitkin tietoa etsiviä sormia on kiivaasti vedetty. Äiti avaa slmänsä. Jaa, siinä. Mutta tämähän on mielipidesivu. Kyllä on aikoihin eletty, sanon minä, äiti sanoo ja hänen nukkainen nenänpäänsä liikkuu. Kyllä on aikoihin eletty, hän jankuttaa. Onko kuolemakin nykyään mielipide?

Helsingin Malminkartanon jätevuoren pitkät portaat maalattiin vuonna 2017 sateenkaaren väreillä, mutta tuntemattomat tekijät maalasivat ne yön aikana mustavalkoisiksi. Väreillä on vahva vaikutus ja väreihin palataan romaanin monissa fakta-annoksissa. Egon ja hänen poikansa tekevät viinanhuuruisen matkan Venäjän Karjalaan ja tässä yhteydessä kerrotaan venäjän sanoista siniselle. Niitä on kaksi, jotka eivät mitenkään sekoitu. Italiassa myös, tuli oitis mieleen. Italiassa on blu ja azzurro. 

Venäjän lisäksi Egonin seurassa päästään Budapestiin konferenssimatkalle. Unkarilainen Feteasca valkoviini ja bulgarialainen Misket Karlovo olivat 60-luvun valkoviinejä, joita Egonin äiti lipitti aktiivisimpina vasemmistolais- (taistolais-?) vuosinaan, kun perheen keittiössä laulettiin Agit Prop-lauluja. Sieltä vilahtelee Egonin lapsuusmuistoja, vähän samanlaisia kuin Leonard Cohenin piirissä Hydran saarella. Lapsi saa nukahtaa sen päivän jälkeen jäätelöannoksella ravittuna. Äidillä on hauskaa, lapsella ei niinkään.

Kaikesta aistii, että Weseliuksella on kirjallista ja muuta sivistystä muille jakaa, valtava tietomäärä, mistä ammentaa kirjoittaessaan. Yhteiskunnallisia murtumakohtia käsitellään, kuten vanhustenhoitoa, Egon käy mielenosoituksessa rasismia vastaan, sitten marssitaan Pride-kulkueessa. Ellei sitten ole kyse sambakarnevaalista?  Jollain tavalla tuntuu kuin romaani vesittyisi liian monista irrallisista tietoelementeistä. Kuin lukisi sanomalehteä, tai surffailisi netissä, kun aina uusia tekstipätkiä putoaa aika irtonaisesti. Portaiden olemus. Migrant mother - Dorothea Langen valokuva köyhästä äidistä. Jean Dielman, belgialainen elokuva ahdistuneesta rutiineihin kovettuneesta naisesta - sekin oireiden kuvasto käsitellään. Unkarista päästään Romanian historiaan. Kaikesta mukaan otetusta löytyy lisätietoa lopussa sivunumeroineen. 

Ja sitten Egon taas pomppaa esille, entistä enemmän kännissä, onhan siinä vaiheessa jo Budapestin viini vaihtunut Viipurin vodkaan. Egonin ulkopuolisuuden tunne tiivistyy lapsuusmuistoon, jossa lapsi pulpetissa tunnustelee omia kuumia poskiaan kuin ne olisivat jonkun toisen, kenen tahansa. Tässä vaiheessa Egon ei ole enää ollenkaan koominen hahmo, surua hänessä on paljon. Ja deekiksellähän tuo Metro-tyttöjen Egonkin on.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat
WSOY, 2021, 373 s

David Grossman: Kun Nina sai tietää

Goli Otok, Adrianmeren Alcatraz, entisen Jugoslavian diktaattorin Josip Broz Titon oma gulag, vankileiri - siinä David Grossmanin Kun Nina sai tietää -romaanin perhetragedian konkreettinen polttopiste. Sieltä lähtevät kolmen sukupolven naisten yhteinen ja yhteisesti puhumaton historia ja seuraavaan sukupolveen siirtyvät traumat, räjähdysalttiina ja sotkuisena piikkilankavyyhtinä.

Harvan valtion kansalaisten kokemuksista löytynee niin dramaattisia ja laaja-alaisia tapahtumia kuin Israelin nykyisestä väestöstä. Tässäkin tarinassa kibbutsissa kohdataan Vera Novak, 90 v, joka kantaa muistoissaan entisen Jugoslavian kirjavaa taustaa, juutalaisen nuoren naisen ja serbimiehen rakkaustarinaa. Vera on voimapersoona, jonka ympärille keräännytään ja joka suvun vanhimman varmuudella lataa totuuksia elämästä, itsestään ja muista. 

Vera, Titon partisaanijoukkoihin kuulunut kommunisti, on vangittu 50-luvulla hänen kieltäydyttyään todistamasta kidutussellissä itsemurhan tehneen miehensä valtion petturiksi. Sen seurauksena hän samalla hylkää 6-vuotiaan tyttärensä Ninan. Kadulle, vahvistaa viranomainen, jos äiti sen valinnan tekee.

Vera vapautuu leiriltä kolmen vuoden jälkeen ja pääsee muuttamaan Israeliin tyttärensä kanssa. Siellä hän aloittaa uuden elämän ja löytää uuden miehen, Tuvjan, joka on ystävä, vaan ei rakastettu. Kukaan ei voi korvata kuollutta Milošia, hänen mittaamattoman ja uskollisen rakkautensa kohdetta. Tuvjan poika Rafi rakastuu vuosia myöhemmin Ninaan. Nainen on kuitenkin rikkinäinen ja levoton ja jättää vuorostaan pienen tyttärensä, Gilin, isälleen ja lähtee kiertämään maailmaa heittäytyen aina uuden miehen syliin, kadoten vuosikausiksi. Tyttäret ovat täynnä myrkkyä äitejään kohtaan, Nina Veraa ja Gili Ninaa.

Huomatkaa tämä: koko suvulle on aina ollut selvää, että Veran ja Ninan välinen rajavyöhyke on tulehtunut, jopa hengenvarallinen...

Sukukronikka ja sen ytimessä kytevä trauma aukeaa hitaasti. Kertoja jää aluksi arvoitukseksi, mutta jossain vaiheessa käy ilmi että näkökulma on Gilin, nuorimman, joka sekä kuvaa, nauhoittaa että kirjaa vanhempien kokemuksia. Kibbutzissa vallitsee tulehtunut tunnelma sukulaisten kesken. Kaikki - paitsi Vera - tuntuvat olevan epävarmoja toisistaan, toisen tunteista, rakkaudesta. Väläykset ilmeistä, juonteista, katseista, olkien kohautuksista, solmuisista kohtauksista toistuvat. Tulistuvien naisten keskellä tasapainoilee Rafi, elokuvaaja, ottaen vastaan tylyjä iskuja puolelta jos toiseltakin.

Syntymäpäivillään Vera alkaa kertoa historiaansa juhliin kerääntyneille jälkeläisilleen, ja he päättävät tallentaa muistot elokuvaksi ja tehdä yhdessä matkan Goli Otokin saarelle. Matkasta tulee "totuuskomissio" koko suvulle. Mitä äiti kertoo ja kuinka tytär sen muistaa.

Anna kun yritän ymmärtää. Ne lähettivät sinut Goli Otokiin vain sen takia, ettet suostunut sanomaan Milošia petturiksi?

Matka menneisyyteen avaa suvun solmuja ja paljastaa karun hetken vuosikymmeniä sitten: päättäväisen - joku voisi myös sanoa fanaattisen ja naiivin - Veran suuren rakkauden varjossa maailmaa katsoo yksinäinen pikkulapsi, joka myöhemminkään ei löydä omaa tietään eikä arvoaan. Ja kuten niin usein traumaattisissa sukutarinoissa, tässäkin sen seuraukset näkyvät kolmanteen sukupolveen asti. Vahvan Veran ja entisestään haurastuneen Ninan kohtalo koskettaa aivan uudella tavalla, kun kertomus ehtii tylyn saaren maisemiin. Sitä ennen lukijakin ehtii eksyä suvun jotenkin hysteeriseen tunnelmaan. Joka siis saa hyvinkin selityksensä.

Jälkisanoissaan kirjailija kuvailee kertomuksen pohjautuvan oikean henkilön, hyvän ystävän historiaan. Eva ja Tiana soivat minulle jalosti täyden vapauden kertoa tämä tarina - mutta myös kuvitella ja sepittää se sellaiseksi kuin se ei koskaan ollut. Tämä taas on niitä asetelmia, joista paljon tällä hetkellä keskustellaan: kuka saa kertoa kenenkin tarinan.

David Grossman: Kun Nina sai tietää
Itti ha-hayyim mesahek harbe, 2019, suomentanut Minna Tuovinen
Otava, 2020, 280 s