Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

...ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset, ja aina on minun vuoroni puhua, saatan kulkea sen rinnalla koko päivän missä ikinä se laiduntaakaan, ja istua sen kanssa navetassa hämärään asti, ja saan haista samalta kuin se, kunnes menemme molemmat levolle ja tulee yö joka on erilainen kuin yöt missään muualla, täällä taivas on mustaa lasia jolle sirotellut loputtomat tähdet hohtavat ja kimmeltävät kuin kristalliluolassa jossa ei ole kattoa eikä seiniä vaan pelkkä lattia jolla maata kuin taivaanpallon satumaassa.

Taisteluhärän näköinen otus näyttää riehuvan kosovolaistaustaisen suomalaisen Pajtim Statovcin tuoreimman romaanin kansikuvassa. Toinen on vastasyntynyt vasikka, kiiltelevän sinisenä kuin Adrianmeri ennen auringonlaskua. Kissani Jugoslavian jälkeen en ole lukenut palkitulta kirjailijalta kahta seuraavaa, kehuttua Tiranan sydäntä tai Finlandia-palkittua Bollaa. En tiedä miksi, koska ei ole mitään syytä jättää hänen romaaniaan lukematta. Hengästyttävän loistokasta kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa, johon saa vain heittäytyä. Lauseet ovat pitkiä ja jatkuvat vailla pisteitä sivun verran, pilkkujen hengähdystauoilla, dialogitkin on upotettu siihen tekstimassaan. Outoa kyllä, sitä ei ole ollenkaan raskasta lukea, päin vastoin siima vetää eikä tämä kiihkeä tapa kertoa väsytä lainkaan.

Lehmä synnyttää yöllä palaa samoihin Kosovon maaseudun ja Albanian maisemiin, joista kirjailija taustansa kautta on tullut tutuksi. Siellä on viilletty ne haavat, joista kirjailija kirjoittaa.  Ne ovat peräisin vaietusta väkivallasta neljän seinän sisällä ja ulkona alistetun ja sotaa käyvän kansan köyhyyden keskeltä. Samaa juurta sekä etäännytetty että lähelle kohdistettu kuva. Raakoja kokemuksia minäkertoja, Kujtim  - nimi merkitsee muistoa -  pakenee lempeän lehmän luo. Pahimpina aikoina poika lähtee metsään, jossa kohtaa puhuvan 3-päisen eläimen, kimeerin. Kissa, lehmä, käärme ja kimeeri ovat Statovcin romaanien fantasiaelementtejä, luonnosta löytyviä ystäviä ja ymmärtäjiä. Rankan synnyinseudun jälkeen uusi kotimaa Suomi ei tarjoa pojalle sen parempaa. Äidin suuhun on kirjoitettu todella tarkkanäköisiä Suomi-huomioita.

Saavumme Pristinaan, joka näyttää käytetyltä laastarilta, katsokaapa ipanat, mitä sota on tehnyt näille ihmisille, mikä ankeus, ja mikä suru, isäni puhuu itsekseen ajaessaan...

Kirjassa liikutaan noin kolmessa aikatasossa, pojan lapsuuden maisemissa isoisän ja vanhempien kodissa Kosovossa ja myöhemmin uudessa kotimaassa ja taas Kosovossa, pääkaupunki Pristinassa. Nykyajassa aikuinen poika ja äiti tekevät yhdessä matkan Kosovoon. Lehmän synnytys isoisän navetassa on jättänyt poikaan lähtemättömän jäljen. Lehmä hoitaa osansa, mutta isoisä ei pidä tuloksesta ja sen lehmä saa kärsiä nahoissaan, kuten myös poika. Vielä Suomessa opettajakin onnistuu kiivastumaan samasta tapahtumasta ainekirjoituksessa, lehmä poikii huutaa ope. 

Voiko luottaa muistoihin, kun itse keksii satuja, kun vanhemmat satuilevat tutuille ja vieraille sekä viranomaisille, kun epäluottamus leimaa kaikkien suhdetta kaikkiin? Pitääkö pojan kasvaa mieheksi, joka lyö aina, sekä naisia että lapsia? Kaikessa näkyy kuritetun kansan myrkyllisyys, lyöty jatkaa lyömistä. Poika vaikuttaa kuin räpyttelevän epäuskoisena kaikelle näkemälleen kohtuuttomalle julmuudelle, kunnes ei enää. Sitä ennen sietokykyä kuormittavat kodin väkivallan jälkeen suomalainen koulu, halveksiva opettaja, kiusaavat oppilaat. ... Suomessa sinun ei tarvitse kärsiä nälkää ja pelätä henkesi edestä, olisit vain kiitollinen. 

Homoseksuaalisuus on vain yksi lisäys kaikkeen vihattavaan, jota poika itsessään löytää ja jonka ennakkoluuloiset ihmiset haistavat helposti. Vihaansa poika purkaa myös kirjeissä kuolleelle isälleen, pahimmalle lyöjälle. Ja kun kaikki kuorma vain kasvaa, ei lukijakaan voi lukea kuin jotenkin kammottavassa riemastuksessa, kun Kujtimilla keittää yli ja hän hakkaa koneellaan kirjeitä joka suuntaan, alkaen myöhästelevästä ystävästä aina rasistiseen pääministeriin. Vaikka sitä sitten seuraakin anteeksipyyntöjä ja äiti heittää banaanilla korvaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on ihan hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä,

Tämä oli hieno syntymäpäivälahja, kiitos!

Lisäys 7.11.24: Finlandia-ehdokkuus.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava, 2024, 277 s

 

Linn Ullman: Rauhattomat

Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat

De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen

Like Kustannus Oy, 2016, 381 s

Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s