Norjalaisen, vuoden 2023 nobelistin Jon Fossen teoksessa Aamu ja ilta, aamu on oikeastaan prologi ja ilta on se varsinainen kertomus. Niin se on elämässäkin, elämän aamussa et tiedä mitään siitä mikä on tulossa, elämän illassa käännyt katsomaan taakse kaikkea koettua. Olain ja Martan toinen lapsi on syntymässä. Olai tietää jo ennen syntymää, että lapsi on Johannes. Syntymän hetki on ensimmäinen elämän dramaattisista hetkistä, toinen on kuolema. Toisessa luvussa Johannes on kuolemassa. Näiden kahden tapahtuman varaan Fosse jännittää tarkastelukulmansa.
Mietteliäs, kiireetön kertomus seuraa illassa vanhan Johanneksen yksinäistä viimeistä päivää, jossa ajatukset risteilevät vapaasti assosioiden avioliitossa Ernan kanssa, heidän seitsemän lapsen perheessään, parhaan kaverin Peterin kanssa tehdyissä kalastus- ja ravustusretkissä. Johanneksen arkisia toimia kuvataan ensinnä läheltä, aamutupakkaa, kahvihetkeä, pohdiskelua lähtisikö länsipoukamaan veneelle. Peterin hiukset pitäisi leikata, ajatus toistuu uudelleen ja uudelleen, vaikka Peter on jo kuollut. Kaverukset ovat aina leikanneet toistensa hiukset.
Tajunnanvirtaa ennen tajunnan lopullista katkeamista. Toistuva kuvio tajunnan himmetessä on näky siimasta ja pilkistä, joka ei suostu uppoamaan. Kalastaja Johannes kokee tilanteen hämmentävänä. Ystävä Peter kommentoi, meri ei halua sinua. Johannes kelluu unen ja valveen välillä antaen hiljalleen yhä enemmän myöten sille, ettei tunnista uuden outoa olotilaansa. Olo on kevyt, esineet saavat ympärilleen kultaista hohdetta.
Hengellisyyden kokemuksen aistii sekä aamussa että illassa. Johannes näkee kirkasta valoa, kun hän astuu kuolleiden läheistensä seuraan. Aamu ja ilta luo kuvan harmonisesta elämän päätöksestä. Johannes hämmentyy läheisten kuolleiden kohtaamisesta, he valmistelevat hänen mieltään. Hetkeen ei kuulu pelkoa tai kauhua, vaan ystävällistä vastaanottoa. Läheisistä ihmisistä elämän aikana ja heistä kuolleina heijastuva rakkaus kantaa loppuun asti. Mystinen läpikuultavuus alkaa lisääntyä elämän irrottaessa otettaan ihmisestä.
Voi olla näinkin, sen jokainen näkee aikanaan. Teoksen omalaatuinen tunnelma ja virtaava välimerkitön teksti vei mukanaan. Siinä oli helppoa olla ja tunnelma rauhallisessa elämän ja kuoleman välitilassa välittyi oudossa valossaan. Jotain samaa kuin tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalauksissa, niiden interiöörien seesteisessä hämyssä.
Olen tyytyväinen, että Aamu ja ilta on pienoisromaani. Kun en jaa uskonnollista näkemystä ikuisesta elämästä ja sielun siirtymisestä toiseen olomuotoon, en olisi tätä sinänsä kaunista ja lohdullista tunnelmointia pidempään jaksanut. Minua ei masenna ajatus oikea-aikaisen eli pitkän elämän päättymisestä kuolinhetkeen, ruumiin häviämisestä luonnon kiertokulkuun ja sielun sen mukana.
Jon Fosse: Aamu ja iltaMorgon og kveld, 2000, suomentanut Katriina Huttunen
WSOY, 2024, 120 s
Eikö olekin hieno tunnelma, jotenkin ylevä ja arkinen yhtä aikaa.
VastaaPoistaOli myös erikoista huomata, miten vaivatonta lukeminen oli, vaikka koko sivu, ja oliko jopa toista sivua välillä, on samaa virkettä. En ole vielä lukenut Fossen paksuja romaaneja, joissa on tietääkseni sama tyyli. Yksi minulla oli jo kerran lainassa, mutta en ehtinyt lukea.
Kyllä, siinä on omaperäistä keveyttä ja samalla taitoa sanoittaa elämän päättymisen tuntemuksia. Tämä hengellisyys ei kuitenkaan nappaa minulle. Arvostan henkevyyttä ilman uskonnollisuuden vivahdetta, siinä se.
PoistaJo toinen osuma: tämänkin kirjan olen lukenut, joten tunnistan, mistä kirjoitat.
VastaaPoistaVaikutuin teoksen ilmavuudesta ja suunnittelen Fossen tuhatsivuisen romaanin lukemista.
Ilmavuutta oli tosiaan. Tuhatsivuinen Fosse tulee olemaan meditaation tyyppinen olotila, niin uskon. Minulle tämä tutustuminen riittää, hyvin tiivistetty tässä.
PoistaAika samalaiset ajatukset minulla on tästä kuin sinulla. Hieno kirja, arvostan korkealle, mutta tuskin tartun Fossen paksumpiin teoksiin.
VastaaPoistaMeillä on tämä tietty hengenheimolaisuus, olen huomannut.
PoistaTämä kirja teki minuun sellaisen vaikutuksen, että itkin lopussa silmät päästäni. Enpä ole sellaista kokenut sen jälkeen, kun teininä luin Tuulen viemän (heh). En edes ajatellut lukiessani kristillistä näkemystä, vaikka sellainenhan tässä toki oli; se ei silti haitannut. Vaikutuin Fossen kirjallisista taidoista: miten niin näennäisen pienellä voi sanoittaa jotain niin suurta. Alun syntymäkin oli niin hieno. Muuta en ole Fosselta vielä lukenut.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, hän luo ainutlaatuisen hartaan tunnelman tässä kirjassa, asioista, joista ei yleisesti kirjoiteta. Ja hienolla tyylillä.
PoistaHengellisyys ei minua innosta, olen erityisen epäluuloinen uskontojen suhteen...(piti hieman uudelleen muotoilla vastaustani, olin turhan räväkkä vastatessani ensin)