tag:blogger.com,1999:blog-37343889419890072662024-03-19T10:47:52.576+02:00Donna mobilen kirjaty.m kylttyrelliä. Faktaa & fiktiota.Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.comBlogger848125tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-48407184649695218892024-03-14T14:36:00.005+02:002024-03-14T19:09:07.579+02:00Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWuAD29Q_XtUxsMixUqMParsKnyjMxq6coqElg13cm6iyXGpWB0IHY5YEnBV7-lcxuTYg8rI0Tom4VyMLnBNlnOKeJdgNMfVOVvtoWOqNps0tadQlzBE_dBmu7N8zYNv_r3xW2FvB2odY0c8ICxALwCcI3aZPva479M205Up3htNkVX8CmyFYUIiUkJ3Ny/s2242/SINA-RIITAT-etukansi.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2242" data-original-width="1533" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWuAD29Q_XtUxsMixUqMParsKnyjMxq6coqElg13cm6iyXGpWB0IHY5YEnBV7-lcxuTYg8rI0Tom4VyMLnBNlnOKeJdgNMfVOVvtoWOqNps0tadQlzBE_dBmu7N8zYNv_r3xW2FvB2odY0c8ICxALwCcI3aZPva479M205Up3htNkVX8CmyFYUIiUkJ3Ny/s320/SINA-RIITAT-etukansi.jpg" width="219" /></a></div><br /><i><br /></i><p></p><p><i>Työpaikan jatkuvan vaihtamisen ongelma on se, että tietää yhä vähemmän, mitä tekee työkseen ja sitten kun sen lopulta hahmottaa, on aika mennä terapiaan tai vaihtaa työpaikkaa, koska "nyt on uusien haasteiden aika". Terapian ongelma on se, että siinä siirretään systeemiset ongelmat yksittäisten työntekijöiden psyykkisiksi heikkouksiksi. Ei työntekijä tarvitse terapiaa, vaan järkevää tekemistä, ja koko työn konsepti vallankumousta ennen kun suomalainen työelämä on täynnä heikkoja valittajia, joista kukaan ei tiedä, mitä ne tekevät työkseen, vaikka päivittävät siitä jatkuvasti sosiaaliseen mediaan.</i></p><p>Kirjailija, kolumnisti <b>Jyrki Lehtola </b>ja toimittaja, kolumnisti <b>Tuija Siltamäki</b> ampuvat pamflettimaisessa esseekokoelmassaan myrkkynuolia ja pilkkakirveitä kohti ajassa vellovia ilmiöitä, asenteita ja ajatuksia niiden takana sekä niitä edustavia julkisuuden henkilöitä. Armoa ei anneta, rapatessa roiskuu reippaasti. Sanan säilä leiskuaa ja pikimusta huumori kukkii siihen malliin, että lukijana ei tiedä voiko tälle edes nauraa, aika usein kyllä naurattaa. Kuvittelen kirjan kirjoitustilannetta, kuinka kirjoittajat syöttävät toisilleen ja innostuvat varsinaiseen ilotulitukseen. </p><p>Onko tämä säädytöntä juoruilua, häijyä satiiria vai molempia, vaihdellen ja samaan aikaan? Toisaalta kohteet eivät ole yhteiskunnan heikompiosaisia, vaan ajassa hyvin pärjääviä influenssereita, julkkiksia ja sellaiseksi haluavia, joiden fotoshopattuja pintoja hieman raaputetaan, onton päältä. Kirjallisuuden kenttäkin pääsee linkoon. Stadilaista omahyväisyyttä rescue-koirineen ja risottoineen haistellaan maalaistyrkkyjen nenällä. Sanna Marinin tietä hallintotieteitä opiskelevasta robotti-imurista kukoistavaksi poliitikoksi kuvataan hapankaalitrendin mukana. Työelämä muodikkaine tyhjän puhumishöttöineen saa osansa. Kirkkoakaan ei säästetä, sen uudet markkinointimiehet Teemu Laajasalo ja Kari Kanala höyhennetään perusteellisesti. Kirkot ovat todellakin entisestään tyhjentyneet eikä sambajumalanpalvelus vakuuta tässä mankelissa. </p><p>Terapia-ala on villi viidakko ja sen siistimiseksi on tarvittu seurantaa ja jatkuvaa säätelyä. Siksi se onkin hedelmällinen alue kärjekkäille huomioille. Tekijät noudattavat pohjimmiltaan eettistä käytöstapaa, oikeita diagnooseja tai sairauksia ei kyseenalaisteta, sen sijaan kylläkin muotiterapian tarvetta ja diagnoosien hakua jatkuvan oman navan syynäyksen seurauksena. Tämä ilmiö on ilmeisesti valtoimenaan rehottava tarha varsinkin somessa ja influenssereiden keskuudessa.</p><p><i>"Haluan tässä kohtaa painottaa, että myös itsediagnosointi on validia", "CC" kirjoittaa Instagrammissa. VALIDIA,<b> ihana sana</b>, kiitos kiitos, mutta valitettavasti<b> koko vitun idea</b> on se, että itseään ei voi diagnosoida, vaan diagnoosin tekee ammattilainen jaettujen kriteerien ja käsitysten pohjalta, koska diagnoosi ei ole vain sana, jonka voi kirjoittaa someprofiiliin vaan sen pohjalta mietitään, millaista hoitoa kaivataan.</i></p><p>Polarisoitunutta seksikeskustelua tutkitaan sekä nais- että miesvihan näkökulmasta ja päädytään tutkailemaan huomiotalouden superammattia, seksuaaliterapeuttia, joka ei enää puhu emättimestä vaan vapauttavasti vulvasta ja vaginasta. - <i>emättimestä muokattiin laadukas latinisti... </i></p><p>Kirjallisuudesta, kotimaisesta kirjallisuudesta (joka entisinä aikoina oli <i>etupäässä nariseva mies kirjahyllynsä edessä</i>) onkin paljon sanottavaa, esmerkiksi sen entisen miesvaltaisuuden uudesta uomasta, jossa nuoret miehet haukkuvat naisia netissä.</p><p><i>Vanhan ajan äijämentaliteetin edustajia kirjallisuudessa on Jari Tervon, Tervon Ukko-koiran ja Tervon turkulaisveljen Reijo Mäen lisäksi enää vain muutama viimeisillään pihisevä vanhus, ja nekin yrittävät pelokkaina teeskennellä ajassa elävää feministiä, vaikka jatkoilla käsi edelleenkin lipsahtaa sinne, minne käsi on vuosikymmeniä tottunut lipsahtamaan, en se minä ollut, se oli Panu Rajala.</i></p><p>Teemakokonaisuuksien väliportaina toimii 10 kysymystä eri aiheista - demokratia, taide, Mika Aaltola, asuminen, ulkonäkö, seksi - ja (polyamoriasta). Houkuttelevia sitaatteja olisi kuin meheviä vadelmia joka sivulla noukittavissa, kuten myös Joel Haahtelasta... Kustannusala uusine kirjoittajineen, kiireineen ja äänikirjoineen saa ruoskasta sekin.</p><i>Kustantamot julkaisevat romaanina minkä tahansa kirjoitusharjoituksen, jos kirjailija vain on jollain tasolla ’kiinnostava’, seurustelee jonkun itseään tunnetumman kanssa, on jonkun tunnetun lapsi, osasi joskus tanssia tai on valmis romaanillaan synnyttämään keskustelun, joka ei liity romaaniin, vai kirjoittajaan.</i><p><i>Sinä riität </i>on hauska, fiksu ja täynnä teräviä oivalluksia ja analyyseja nykyajasta. Kirja on niin sakeaa tekstiä, että kestäisi hyvin toisen lukukerran. Näennäisen helposti soljuva teksti sisältää tarkasti mietittyä ja muotoiltua asiaa ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tässä puheenvuorossa ollaan joka tapauksessa sekä pienen ihmisen ihmisarvon että oikean sivistyksen asiaa ajamassa. Kahden eri sukupolven edustajat ovat yhdessä puristaneet timanttiset kiteytykset ajasta, jossa juuri nyt eletään.</p><p>Viimeisessä luvussa vaikuttaa kuin alun maalaistyrkky saisi uudelleen puheenvuoron. Hulvaton kertomus seuraa pariskunnan matkaa Helsinkiin, opiskelijatyttären luo: <i>Isolla kirkolla sattuu ja tapahtuu. Matkakertomus työväenopiston kirjoituspiirin arvosteltavaksi. </i></p><b>Jyrki Lehtola, Tuija Siltamäki: Sinä riität. Lopunaikojen opas<br />Siltala, 2023, 275 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-13482902571133731942024-03-08T11:37:00.001+02:002024-03-08T11:37:33.904+02:00Iida Turpeinen: Elolliset<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3QjH1-TfICITeXEINFj_YXjs5sBKVr2e32j-DTFwcM0ahfq_PFHjTbG8jKFr-0hu7SQo08vYqd2K5B-RN12FHAmkme3_uey28GlLW8DM3yJZ_cn1IrOrS1TEt9UlOsP29ahCrumf0rSLHBoWJ3zUzZodOB-7HRl_x-kIWq9i9T9m_tyxePR57ipL9_g27/s2504/9789515259776.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2504" data-original-width="1571" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3QjH1-TfICITeXEINFj_YXjs5sBKVr2e32j-DTFwcM0ahfq_PFHjTbG8jKFr-0hu7SQo08vYqd2K5B-RN12FHAmkme3_uey28GlLW8DM3yJZ_cn1IrOrS1TEt9UlOsP29ahCrumf0rSLHBoWJ3zUzZodOB-7HRl_x-kIWq9i9T9m_tyxePR57ipL9_g27/s320/9789515259776.jpeg" width="201" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="text-align: left;"><i><b>Mutta laukausta seurasi pettymys. Dodon liha on kauheaa, karvasta ja sitkeää, mutta sitten nokkela merimies keksi keinon: kun dodon paisti sivellään jättiläiskilpikonnan rasvalla, sen liha muuttuu mureaksi ja pehmeäksi, ja näin yksi eläin auttaa nielemään toisen. Eräs onnekas matruusi väitti maistaneensa molempia maukkaudestaan kuuluisia jättiläisiä, ja hän vannoi merilehmän voittavan kilvan. Sen liha oli voita ja mannaa, ja sen rasva paloi traanilampussa savuttamatta ja levitti huoneeseen vienon, houkuttavan tuoksun.</b></i></span></div><p>Valtava Stellerinmerilehmä oli vielä eläessään 1742 helppo saalis ihmiselle, lempeä otus, joka ei ymmärtänyt vaaraa ihmisessä. Nälkää näkeville merenkulkijoille se oli myös herkullinen. Beringin retkikunta, joka oli tuona aikana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan oli haaksirikkoutunut ja menehtymässä nälkään, kun he näkivät oudon, valaan kokoisen eläimen. Retkikunnan mukana matkusti tutkija Georg Wilhelm Steller, jonka mukaan merilehmä nimettiin. Ihmisen ensi kohtaamisesta eläimen kanssa kului vain 27 vuotta kun sen satapäiset laumat oli tapettu viimeiseen yksilöön. </p><p>Ihmisen jälki maailman muiden elollisten keskuudessa on<b> Iida Turpeisen</b> vaikuttavan esikoisteoksen (HS palkinto 2023) ihmistä suurempana aiheena. Kirjan alussa ja lopussa kohdataan se, mitä merilehmästä on maailmassa jäljellä: sen uudelleen koottu luuranko Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jolla on yksi muutamasta näytteillä. Merilehmä ja luuranko kuulostaa museaaliselta, jota se onkin, mutta Iida Turpeinen tutustuttaa lukijan hellyyttävään otukseen mukaansatempaavalla kertomuksella historiallisesta tutkimusmatkasta ja sen jälkeisistä eläintieteilijöiden ponnisteluista säilyttää tieto kadonneesta. Historia tulee eläväksi muutamissa episodeissa alkaen tuosta 1700-luvun Beringin retkikunnasta, 1800-luvun Venäjän Alaskan kuvernaattiin, Aleksanterin Keisarillisen Yliopiston anatomian laitokselle ja aina 1950-luvun Helsingin eläinmuseoon.</p><p>Kuinka voisikaan olettaa, että 1700-luvun ihminen tajuaisi harppuunallaan tappaneensa viimeisen yksilön jostain lajista, kun ei se uhka nykyihmiselle kaikkine teknisine välineineen ja seurantoineen näytä olevan selvää? Tai ainakin siihen havahdutaan monen lajin kohdalla liian myöhään. Kirjailija kiittää kirjan lopussa kaikkia niitä lajeja, jotka kirjan kirjoittamisen aikana ovat kuolleet sukupuuttoon, kädellisestä kalasta Polynesian saarilla eläneeseen kotiloon. Havainto sukupuuttoon kuolemisesta oli kolmesataa vuotta sitten niin uusi, että siihen suhtauduttiin epäuskoisesti. Eikä ihmisen oikeutta alistaa kaikki muut lajit omiin käyttötarkoituksiinsa myöskään kyseenalaistettu. </p><p><i>Merilehmissä yhdistyvät myytti ja todellinen eläin, eikä siitä voi kirjoittaa kirjoittamatta merenneidoista. Yhteys on niin vahva, että niiden lahko on nimetty merenneitojen mukaan, ne ovat sireenieläimiä, seireenejä.</i></p><p>Ensimmäinen episodi, Beringin retkikunnan matka varsinkin toi mieleen Olli Jalosen <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2018/04/olli-jalonen-taivaanpallo.html">Taivaanpallon</a> ja muitakin historian meriretkistä ammentavia kertomuksia, kuten Beata Uusman <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/search/label/Uusma">Naparetken</a> ja Kim Leinen <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/06/kim-leine-ikuisuusvuonon-profeetat.html">Ikuisuusvuonon profeetat</a>. Iida Turpeinen siirtyy sulavasti luonnontieteen faktoista kuvaamaan retkikunnan olosuhteita, menetyksiä, tapoja pysyä hengissä Kamtšatkan koillisilla seuduilla haaksirikon jälkeen ja kohtaamisia noiden sulokkaiden jättiläisten kanssa. Melankolinen tunnelma ja hartaan keskittynyt tapa eläytyä maailmasta kadonneen eläimen kamppailuun olemassaolostaan saa nieleskelemään lukiessa. </p><p><i>Elollisten </i>ihmishahmoista rakentuu virkistävän yllätyksellinen historiallisten kertomusten kaari. Heitä kaikkia yhdistää merilehmä. Ensimmäiset, 1700-luvun matkaajat näkevät sen elossa ja loput haluavat kiihkeasti saada omistukseensa sen luurangon, he ovat tutkijoita ja tiedemiehiä tai, kuten toisessa osassa, Alaskan kuvernööri, Hampus Furuhjelm. Hänkin jahtaa luurankoa eläintieteen professorin puolesta. Mukana 1800-luvun episodissa on myös käytännöllinen Anna-vaimo sekä kuvernöörin omalaatuinen sisar, kaikkien kummaksuma epilepsiaa sairastava nainen, joka sittemmin löytää itsensä tieteellisten näytekappaleiden järjestäjänä ja luetteloijana. Kuvernöörille annettua tehtävää seurataan Annan näkökulmasta, joka tuo kiinnostavaa ja huolellisesti tutkittua ajan ja paikan kuvausta. Halutut ja arvokkaat luut herättävät myös monenlaista ahneutta ja vallanhalua.</p><p><i>Vuonna 1844 joukko kalastajia tapaa ruokkiparin pienellä islantilaisella saarella. He vääntävät nurin herkullisten lintujen niskat, ja sitten ruokit ovat lopussa, niin yllättäen ettei yksikään luonnontutkija tule kirjanneeksi lajista kattavia havaintoja, ja äkkiä kukaan ei enää tiedä, millaisella äänellä ruokki kutsui poikasiaan.</i></p><p>Merilehmän kohtalotovereita ovat muun muassa siivetön ruokki ja Amerikan muuttokyyhky, jonka parvet aikoinaan mustasivat taivaan. Nekin olivat "yllättäen" kadonneet. Luonnonystävät ja lintuharrastajat pitivät kauan keräämiään munakokoelmia osoituksena syvällisestä harrastuksesta, mutta osallistuivat samalla sankoin joukoin lintupopulaatioiden kutistamiseen.</p><p>Viimeisessä osassa kuvataan pakahduttavasti helsinkiläisen John Grönvallin havahtumista 1950-luvulla omien munakokoelmiensa tyhjyyteen. <i>Grönvall seisoo kaapistojen keskellä, ja ensimmäistä kertaa kokoelman rauha särkee hänen korviaan. </i>- Grönvall on kuitenkin mukana yhdistyksessä, joka huolehtii lintujen pesimärauhasta Aspskärissä, Loviisan edustalla. Nyttemmin se on luonnonsuojelualuetta.</p><i>Elollisten vastaanotto on ollut poikkeuksellinen. Siitä on otettu jo neljä painosta kahden kuukauden sisällä julkaisusta. Romaanin käännösoikeuksista on kilpailtu maailmalla suurten kustantamoiden kesken ennennäkemättömässä mittakaavassa. Toistaiseksi oikeudet on myyty 19 kielialueelle, joista merkittävimpinä mainittakoon Yhdysvallat ja Iso-Britannia, Saksa, Ranska, espanjankielinen maailma, Italia, Hollanti ja Ruotsi. (HS 16.11.2023)</i><div><b><br /></b></div><div><b>Iida Turpeinen: Elolliset<br />Kustantamo S&S, 2023, 296 s</b></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-2388013199169845882024-02-29T13:43:00.003+02:002024-03-14T17:42:58.543+02:00Jen Beagin: Viileä vaalea<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhKhAMIYwgsfVl5pIg6xKF1uIg6U1CFfQq2vzvYc4xCsUBXWZHi36JxUd9jYWRPxDbCfMkRQbZho-QuzyQ_PYkgNRf60U33pp1-Gd3x7h9XuRqoTDMrr4Dwcy3iJAvB8YHMT3IS07kohrcwznR4mYxzEbeixRmipYlmfJYzj2xfk5KuFPgwLhT58RerONe/s2539/9789511454304.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2539" data-original-width="1576" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhKhAMIYwgsfVl5pIg6xKF1uIg6U1CFfQq2vzvYc4xCsUBXWZHi36JxUd9jYWRPxDbCfMkRQbZho-QuzyQ_PYkgNRf60U33pp1-Gd3x7h9XuRqoTDMrr4Dwcy3iJAvB8YHMT3IS07kohrcwznR4mYxzEbeixRmipYlmfJYzj2xfk5KuFPgwLhT58RerONe/s320/9789511454304.jpg" width="199" /></a></div><br /><p>Big Swiss ja Rebekah. Siinä salanimet kahdelle naiselle, jotka kohtaavat kummallisia polkuja. Ensin Rebekah alias Greta tutustuu työssään Big Swissiin alias Flaviaan. Gretan työnä on litterointi, Om (!) -nimisen seksuaaliterapeutin vastaanotolla äänitettyjen sessioiden puhtaaksikirjoitus. Luonnollisesti työhön kuuluu sitoutuminen ehdottomaan vaitioloon ja luottamuksellisten tietojen salassapito. Kuinka ollakaan, viittäkymppiä lähestyvä Greta huomaa kiinnostuvansa viileä-äänisestä naisesta, joka on ammatiltaan gynekologi. Nuori, alle 3-kymppinen Flavia on kokenut traumaattisia asioita samalla paikkakunnalla, Hudsonin kaupungissa. Greta on äitinsä itsemurhan jälkeen ollut vuosikymmeniä jumissa, joten häntä kiehtoo Flavian kylmän viileä suhtautuminen kokemukseensa, hän ei suostu uhriksi. Keskushenkilöiden ohella vastaanotolta kuvataan asiakkaiden monenkirjavia seksikokemuksia ronskisti.</p><p><i>REP: Se mottasi mua leukaan. Näetkö tän mustelman? Se sanoo, että mun kyrpä aktivoi sen, ööh - hitto, mä en nyt muista sitä sanaa - OM: Peräpukamat? REP: Feministisen raivon. OM: Okei.</i></p><p>Naiset tutustuvat koiriensa kautta koirapuistossa tilanteessa, jossa toinen, Greta tuntee toisesta paitsi äänen, myös pitkälti intiimejä asioita. Siitä johtuen hän haksahtaa lisääntyvään kierteeseen salaten myös oman nimensä. Flavia taas ei tiedä itsestään, että hänkin saattaa rakastua naiseen. Hän on nimittäin avioliitossa Luken kanssa, parilla ei ole suuria ongelmia, mutta kylläkin lapsihaaveita. Seksi vain on naiselle kuin hampaiden harjaamista, ei kovin sykähdyttävää. Kaikki muuttuu, kun hän ja Greta pääsevät lähituntumaan toistensa kanssa. Siinä vaiheessa Greta on rakastunut niin perusteellisesti, ettei voi enää paljastaa totuutta itsestään ja työstään.</p><p>Newyorkilaisen <b>Jen Beginin</b> <i>Viileä vaalea</i> tuntuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi käsikirjoitetulta (ja bingo! löysinkin siitä vahvistuksen netistä). Siinä on paljon aineksia: terapiaa, rakkautta, seksiä, väkivaltaa (ne traumat), mielialahäiriöitä, mehiläisiä, miniaaseja, koiria. Hulvattomia vaan ei vulvattomia intiimejä kohtauksia ropisee naisten kohtaamisissa 1700-luvulta peräisin olevassa talossa, jossa Greta asuu Sabinen vuokralaisena. Sabine, omaperäinen boheemi nainen (Frances McDormand ehdottomasti elokuvassa), oman tiensä kulkija ymmärtää sekä mehiläisiä, miniaaseja että ihmisiä. Hän antaa ihmisten ja eläinten olla mitä ovat. Hänelläkin on traumansa tietenkin, hän kuitenkin antaa niiden määrittää itseään vähiten kaikista. Eteenpäin ja valoon, taitaa olla hänen filosofiansa. Siinä auttavat ainakin kaikki eläimet, pienimmistä ötököistä alkaen.</p><p>Kirjan kansiliepeessä kuvataan Om-terapeutin edustavan new age-henkistä terapiaa. En ole asiantuntija, mutta en löytänyt siitä kovin paljon sen suuntaista (googlen mukaan), enemmän tavanomaisen oloista terapiapuhetta. Sitä on liikaa samoin kuin muutakin rönsyilevaa dialogia tässä puheliaassa, paikoitellen oikein hauskassakin amerikkalaisessa nykyromaanissa. Parhaimmillaan <i>Viileä vaalea</i> on ihmistyyppien ja varsinkin koirien ja muiden eläinten kuvauksissa, mm Walter-kukon ylpeästä askelluksesta ja koiran mustasukkaisuudesta miniaasien saadessa liikaa huomiota. <b>Maria Lyytisen</b> suomennos on mainio.</p><p><i>Walter käveli jostakin syystä hyvin ryhdikkäästi ja näytti siltä kuin olisi vasta noussut hevosen selästä. "Miksi se kävelee kuin John Wayne?" "Se harjoittelee soidintanssiaan", Greta sanoi. "Tulevia kanoja varten."</i></p><p>Terapiakeskustelut eivät oikeastaan satirisoi tuota "new age-henkistä" terapiaa vaan niissä on vakavaksi tarkoitettuja oivalluksia, tyyppiä <i>Ehkä Big Swiss voisi opettaa hänelle jotain elämästä. Vastuun kantamisesta. Itsesäälin juurimisesta ja korvaamisesta kenties jollakin hedelmällisemmällä.</i></p><p>Huvittavaa, kuinka monenlaiset romaanit saattavat herättää eloon nuoruuden kokemuksiani Sveitsistä. Tässä tietenkin Big Swiss on sieltä kotoisin ja muistelee Geneven kirkonkelloja, jotka <i>soivat aina yhtä aikaa, tasatunnein kaupungin joka kulmalla, enkä ole koskaan kuullut mitään yhtä melankolista mutta samalla kaunista. Luulen, että siksi Sveitsissä on niin korkea itsemurhakuolleisuus.</i> - Sama havainto minulla Baselin sunnuntaiaamuista, ahdistavaa ensimakua kalvinistisen maan puritaanisuudesta.</p><p><i>Viileän vaalean</i> jälkeen haluaisin nähdä miniaasin, en tarkoita vertauskuvallista pientä ihmisaasia, vaan ihan oikean pienen aasin. </p><b>Jen Begin: Viileä vaalea<br />Big Swiss, 2023, suomentanut Maria Lyytinen<br />Otava 2023, 389 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-88216119690399067122024-02-23T13:14:00.002+02:002024-02-24T11:02:41.985+02:00Sōseki Natsume: Kokoro<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBg3VvnqzRAJ7h-6C8k5xkT1_2WL9THB8p63Zto0MYG2JDxBraJbE8onqGtBexSuRwTHMHh1DhmkarXoCWlFfhgTjRkLY1cbpdjwVY9gsm_yQly5RhsGZwusxxrQBqNFbTC8zzmoQued8bf79kZ9-Gg2AzEb0vaPJq6vxxrIYpWZylsFPHTsQ-aVHZCx-3/s3664/20240222_121705.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3664" data-original-width="2959" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBg3VvnqzRAJ7h-6C8k5xkT1_2WL9THB8p63Zto0MYG2JDxBraJbE8onqGtBexSuRwTHMHh1DhmkarXoCWlFfhgTjRkLY1cbpdjwVY9gsm_yQly5RhsGZwusxxrQBqNFbTC8zzmoQued8bf79kZ9-Gg2AzEb0vaPJq6vxxrIYpWZylsFPHTsQ-aVHZCx-3/s320/20240222_121705.jpg" width="258" /></a></div><br /><p><i>Ikkunaluukkujen takaa kuulen vaimeasti hyönteisten surumielisen sirinän, muistutuksen siitä että kasteinen syksy on taas varkain tullut. Vaimoni ei aavista mitään, hän nukkuu viereisessä huoneessa viattoman rauhallista unta. Kun kirjoitan, kynäni terästä lähtee hienoinen suhahdus joka piirrolla. Istun tyynenä paperin ääressä. Jos rivini joskus ovatkin vinoja, se johtuu tottumattomuudestani, ei siitä että mieleni kuohuisi.</i></p><p>Japanilaisen <b>Sōseki Natsumen </b><i><b>Kokorolla</b></i> voisi osallistua klassikkohaasteeseen, se on kirjoitettu vuonna 1914. Kirjailija kuoli pari vuotta myöhemmin. Kai Nieminen on suomentanut romaanin vuonna 1985. Suomennoksessa ei mikään töki, se on oikein sujuva ja kauniskielinen. Ainoa mikä maistuu hieman koomiselta sanavalinnalta on <i>sensein</i> suomennos <i>maisteriksi</i>. Nykyään maailman kutistuttua www'n myötä - ja jo sitä ennen budolajit ja japanilaisen perinteen henkiset harjoitukset olivat tuttuja meilläkin - sensein merkitys opettajana, mestarina on tiedossa ja jätettäisiin ehkäpä tässä yhteydessä kääntämättä. Ainakin meidän maisteri-nimityksemme on minusta jotain muuta. Tässä ei ole kyse oppiarvosta.</p><p>Maisteri eli sensei on romaanin toinen keskushahmoista, toinen on hänen nuori ihailijansa, seuraajansa voisi sanoa, alussa lukioikäinen opiskelija, minäkertoja. Sensei nousee etualalle romaanin jälkipuoliskolla pitkässä kirjeessä nuorukaiselle. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti japanilaista elämäntapaa sata vuotta sitten. Voin kuvitella, että se kuvattuna elokuvassa näyttäisi muinaiselta, ainakin tuohon kulttuuriin vihkiytymättömän silmissä. Ällistyttävää on kuitenkin se, kuinka ajatonta ja pätevää on ihmisluonnon (eli <i>kokoron</i>, ihmissydämen, mielen) kuvaus tässä romaanissa, siksi se on edelleen lukuelämys ja ilmiselvä klassikko.</p><p>Vahvistuin käsityksessäni japanilaisesta kulttuurista tässäkin lukukokemuksessa. Perinteisessä filosofiassaan - jota japanilaiset lajit ja vaikka teeseremoniat esimerkiksi edustavat - se on ankara elämän hallinnan pyrkimyksessään ja vaatimukset yksilölle ovat kovia. <i>Kokorokin</i> kuvaa oikeastaan molempien päähahmojen, nuoren ja vanhemman, ihannetta olla hyvä, jalo, ylevä, ja sitä pettymystä, kun erilaiset inhimilliset kokemukset ja koettelemukset romuttavat kaiken. Ihminen alkaa inhota epäonnistunutta itseään ja samalla koko maailmaa.</p><p>Nuori minäkertoja ilmentää ajatuksissaan sensein tapaamisen jälkeen aina ja kaikkialla tapahtuvaa irtautumista omista vanhemmistaan. Uusi esimerkilliseksi koettu opettaja ja hänen ajatuksensa houkuttavat, vanhemmat ovat auttamatta vanhan sukupolven edustajia. Tässä kertomuksessa he ovat maalaisia maalaisten tapoineen, joita poika vertaa alati sykkivän Tokion moderniin maailmaan. Tunteet ovat molemminpuolisia, vanhemmatkin tuntevat olonsa epämukavaksi; lapsi on muuttunut toiseksi.</p><p><i>Sitäpaitsi minä aina kotiin tullessani toin vanhempieni mielestä mukanani jotakin omituista tokiolaisuutta. Ennen muinoin sanottiin että joku levitti kristityn hajua kungfutselaiseen kotiin; samalla tavoin vanhempani nyt suhtautuivat siihen mitä minä toin: se ei sopinut heille. Tietenkin yritin kätkeä sen, mutta se oli perinpohjin pinttynyt minuun, ja vaikka arvelin ettei se paljastuisi, se aina joskus osui heidän näkyvilleen. Minun oli lopulta ikävä olla kotona. Halusin pian päästä takaisin Tokioon.</i></p><p>Isä ja perhe työntyvät kuitenkin olosuhteiden muututtua nuorukaisen elämään tiiviimmin isän sairastuessa. Sairastumista ja potemista, hoitoja - etupäässä peräruiskeet ja vuodelepo - kuvataan moninaisesti ja yksityiskohtaisesti. Synkästä tilanteesta huolimatta nämä episodit antoivat kertomukselle oman koomisenkin sävynsä, ajan etäisyydellä luettuna. Kotona poika joutuu kohtaamaan entistä hankalammin vanhempien odotukset. Hän ei halua toimia omassa elämässään niiden mukaan, mutta ei myöskään paljastaa mitään heille. </p><p>Nuoren miehen ja sensein kautta Natsume kuvaa, kuinka idealismi törmää elämän kovettamaan kyynisyyteen. Senseikään ei ole lopulta se mestari, jonka nuorimies hänessä ensinnä näkee. Sensei on joutunut pettymään eikä se ole häntä jalostanut. Sensei on vaimoineen kauan elänyt eristäytynyttä elämää ja kaiken sen taustaa hän avaa pitkässä kirjeessään. Nuorukaisen oma kiirastuli tulee vastaan kolmiodraamassa. Hän on houkutellut hyvän ystävänsä asumaan samaan, äidin ja tyttären vuokraamaan taloon, jossa on itse vuokralaisena. Ystävykset rakastuvat kiihkeästi ja toisistaan tietämättä tyttäreen. Keinot ovat monet rakastetun voittamiseksi eikä nuori mies selviä kiusauksesta tavalla josta voisi olla ylpeä.</p><p><i>Olin yhtä järkälettä, en tiedä pelon vai tuskan järkälettä. Äkkiä vain jähmetyin päästä varpaisiin kovaksi kuin kivi tai rauta. Jäykistyin niin, etten kyennyt edes hengittämään. Onneksi sitä ei kestänyt kauan. Ja ensimmäinen ajatukseni oli: 'Olen hävinnyt! Jäin toiseksi!'</i></p><p>Natsumea on sanottu Japanin modernistisen suunnan edustajaksi ja Haruki Murakami on nostanut kirjailijan näkyvyyttä mainittuaan tämän yhdeksi esikuvakseen. Sitä en ihmettele, niin taitavasti hän kuvaa ristiriitoja perinteiden ja nykyajan paineessa samoin kuin sukupolvien välillä. <i>Kokoroon</i> oli helppo uppoutua, se antoi paljon ajattelemista ja samalla lumosi tunnelmallaan. Se on ainoa suomennos Sōseki Natsumelta. - Eipä olekaan ainoa, vaan kuten ensimmäinen kommentti alla kertoo, novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime vuonna.</p><p><b>Sōseki Natsume: Kokoro, 1914, suomentanut Kai Laitinen</b></p><b>Tammi, 1985, 228 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-32898477143956290452024-02-14T17:56:00.006+02:002024-02-15T10:50:43.274+02:00Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgk2WQ2CwCIZC0PwpsxxD0Lym5zxln3md-kIsZ8oaOSNu4H8wJMRI6vE63C48k1O194blQMX2sQ8Nr7b-1RfP__7E5iN1zWre7wxJ2PdE0tHKAi38MopW36Vtdt-_eHp7nOVua0vfjtKEzGl81ssa9AKwekLJziPXb4VhnAAYQg-vtHiVNN2AVwVJMHr6n2/s3139/20240214_111926.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3139" data-original-width="2661" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgk2WQ2CwCIZC0PwpsxxD0Lym5zxln3md-kIsZ8oaOSNu4H8wJMRI6vE63C48k1O194blQMX2sQ8Nr7b-1RfP__7E5iN1zWre7wxJ2PdE0tHKAi38MopW36Vtdt-_eHp7nOVua0vfjtKEzGl81ssa9AKwekLJziPXb4VhnAAYQg-vtHiVNN2AVwVJMHr6n2/s320/20240214_111926.jpg" width="271" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"></td></tr></tbody></table><br /><p>Minusta tuli <b>Bengt</b> <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/search/label/Jangfeldt"><b>Jangfeldt</b></a> -fani luettuani hänen kirjansa <i>Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä </i>ja <i>Axel Munthe - tie Caprin huvilalle</i>. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.</p><p>Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.</p><p>Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua. Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)</p><p>Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.</p><p><i>Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.</i></p><p>Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan <i>yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella</i>. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. </p><p>Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.</p><p><i>Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.</i></p><p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8s6WhLkaAfptVT5bPyjnk_CUxvnMR3Cuu2MFzvhcXUETXiE06dj4G7ragy4AUMEP4y0J3TdI99DXhYD3b1uJyMnTnYgwA1gjI3ysh3plzRKjxVabLjShTSgKpMZK3G-3TBf8TkGbStQ9nZOXPCh45u1-jdbSNb5A30_UKSqCVFoEzolTlB5j3tNnkN3df/s3374/20240214_173516.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3374" data-original-width="2180" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8s6WhLkaAfptVT5bPyjnk_CUxvnMR3Cuu2MFzvhcXUETXiE06dj4G7ragy4AUMEP4y0J3TdI99DXhYD3b1uJyMnTnYgwA1gjI3ysh3plzRKjxVabLjShTSgKpMZK3G-3TBf8TkGbStQ9nZOXPCh45u1-jdbSNb5A30_UKSqCVFoEzolTlB5j3tNnkN3df/s320/20240214_173516.jpg" width="207" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.</span></td></tr></tbody></table>Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.<div><p></p><p>Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJDugzbmMEbhgj9uWI6lTZcjhuVbg00HuAmoEa1HCvKiLBP79xlBg__YzteJMwFtDoRG3ok1-vlYn9nOg-YkVan3GXnzjmgKVZrqZQIG1bzI-_wryAR2YfZQAaLnkr_DHXZmMaLUvAqL1M-7mb8Ga5zWM2gJjpb-bJu5W9SvxTge4Baf1MxFQMznR-Wr6h/s4032/20240214_172910.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="3024" data-original-width="4032" height="150" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJDugzbmMEbhgj9uWI6lTZcjhuVbg00HuAmoEa1HCvKiLBP79xlBg__YzteJMwFtDoRG3ok1-vlYn9nOg-YkVan3GXnzjmgKVZrqZQIG1bzI-_wryAR2YfZQAaLnkr_DHXZmMaLUvAqL1M-7mb8Ga5zWM2gJjpb-bJu5W9SvxTge4Baf1MxFQMznR-Wr6h/w200-h150/20240214_172910.jpg" width="200" /></a></div><p>Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. </p><p>Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan <i>eräänlainen Euroopan Amerikka</i>. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. </p><p>Alfred: <i>Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.</i></p><p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhaelhM05XP8auwx0a7p4mwW5oM9HPLtogNvMRFDbXrmkktAwLs6IPmg5R7bu9NOco2TnpnmAIE7wO8K-DQDJ-Cezie1AnE6tWMwPkMD81cKES6j2HsCGwI4n2noO_M-Rbbt_o6t8ZSbn6Z6bLLTPHp_fnJCceYM9TYIGelt4_EJUML_QQxMBLDI2Nf_-o-/s4032/20240214_173218.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhaelhM05XP8auwx0a7p4mwW5oM9HPLtogNvMRFDbXrmkktAwLs6IPmg5R7bu9NOco2TnpnmAIE7wO8K-DQDJ-Cezie1AnE6tWMwPkMD81cKES6j2HsCGwI4n2noO_M-Rbbt_o6t8ZSbn6Z6bLLTPHp_fnJCceYM9TYIGelt4_EJUML_QQxMBLDI2Nf_-o-/s320/20240214_173218.jpg" width="240" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian <br />opetusklinikan perustamista Pietarissa</span></td></tr></tbody></table>Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä. <p></p><p><i>Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20.</i> </p><p>Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. </p><p>Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.</p><p>Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.</p><b>Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä</b><div><b>Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto</b><div><b>Siltala, 2023, 480 s.</b></div></div><div><b><br /></b></div><div><b>*</b>) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.</div></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-51739665886526897352024-02-07T18:14:00.005+02:002024-02-09T17:59:57.818+02:00Edna O'Brien: Maalaistytöt <p><b><br /></b></p><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu9TR2sBnNTlZwyC1Qq3ybeWYzq9-w6TRvecl7Q6wCfXTGKfdt7CmgtuCEILZGM6dsBcPQHB4iZ-j5Ks1vu8XRE4_bvM6DB28WUCBdCj1jY89CHFn_7fVU84GY89t8rZ3OsuwkPba465f5YmjpBc91VZCQXf7HkHsVyoRzALq1IV_eCGYisyNFjI1Y5LO0/s4541/Panoraama.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3509" data-original-width="4541" height="247" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu9TR2sBnNTlZwyC1Qq3ybeWYzq9-w6TRvecl7Q6wCfXTGKfdt7CmgtuCEILZGM6dsBcPQHB4iZ-j5Ks1vu8XRE4_bvM6DB28WUCBdCj1jY89CHFn_7fVU84GY89t8rZ3OsuwkPba465f5YmjpBc91VZCQXf7HkHsVyoRzALq1IV_eCGYisyNFjI1Y5LO0/s320/Panoraama.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;"><br />Ei kansikuvaa, sen sijaan hyvin kulunut varastosta löytynyt nide, jossa takakannessa museaalinen varauslappu.<br /> Piti kuvata sekin, enpä ole nähnyt tuollaista vuosikymmeniin.</span></td></tr></tbody></table><b><br /></b><p></p><p><b>Edna O'Brien</b>, irlantilainen kirjailija, elää edelleen, hän on nyt 93-vuotias. Sain suosituksen hänen esikoisteoksestaan <i><b>Maalaistytöt</b></i> luettuani hänen toisen suomennetun romaaninsa <i>Paheellinen elokuu </i>vuodelta 1970. Tunnistin hyvin saman rouhean, omaperäisen käsialan. Kerrontatyyli on samanaikaisesti lyyristä, tarkkaa ja töksähtävää. Suomennos on hieman vanhentunut. </p><p><i>Maalaistytöt</i> ilmestyi vuonna 1961 ja kuvaa sotien jälkeistä Irlantia, sen maaseudun köyhyyttä ja takapajuista ilmapiiriä. Köyhyys tunkee O'Brienin kuvauksissa läpi raakana, kaiken samentavana kokemuksena. Se tuntuu kylminä asumuksina, näkyy siivottomina pihoina, harvahampaisina suina ja maistuu keitetyltä kaalilta. Romaani on kuitenkin tunnelmaltaan optimistinen, koska se kuvaa kahden seikkailunhaluisen nuoren tytön kasvua ja myöhemmin lähtöä kotikylästään suureen maailmaan eli Dubliniin.</p><p>Caithleen Brady, minäkertoja asuu pienellä tilalla maalaiskylässä, Dublinin lähellä äitinsä, isänsä, muutaman lehmän, kanojen, koiran ja parin apumiehen kanssa. Äidin ja tyttären elämää varjostaa väkivaltainen juoppo isä. Hänen kotiintuloaan pelätään. Kaikki muuttuu, kun äiti pakomatkallaan sukulaisten luo hukkuu. Caithleen muuttaa asumaan naapuriperheeseen, jossa asuu myös hänen paras ystävänsä Baba. Ystävyys on pikemminkin sattumaa, he ovat samanikäisiä ja naapureita. Cait on mietteliäs tarkkailija, itsevarma Baba riehuu hillittömästi joka suuntaan, jota ominaisuutta toinen sekä pelkää että ihailee. Cait vetää pidemmän korren pärjäämällä koulussa. He kuitenkin karistavat yhdessä ankaran luostarikoulun pölyt jaloistaan ja kaaliliemet muistoistaan, hankkimalla itselleen potkut. Dublin here we come.</p><p>Maisema ympärillä ei hemmottele ruusuilla ja kartanoilla, mutta Caitia ja Babaa mitkään vastoinkäymiset nunnaluostarin jälkeen eivät jarruta. He janoavat kokemuksia rakkaudessa, haaveilevat seikkailuista ja ovat varmoja viehätysvoimastaan. Baba antaa vauhtia kohtaamisille ja Cait seuraa perässä. </p><p><i>Kukaan ei olisi voinut arvata, että olin lähdössä matkalle miehen kanssa. Olin pannut hansikkaani laukkuun, etteivät ne kastuisi. Ne olivat äidin valkoiset nahkahansikkaat. Nappien kohdalla oli ranteessa ruostetahroja, mutta muuten ne olivat ihanat.</i></p><p>Vain kotikylässä on yksin hänen salaisuutensa, Mr Gentleman, keski-ikäinen naimisissa oleva mies, joka on kiinnostunut alussa vain 14-vuotiaasta tytöstä. Miehellä on vaikeasti ääntyvä ranskankielinen nimi, siksi hän on Mr Gentleman. Suhdetta ei kuvata meidän, paheksuvan yhteiskunnan silmin. Kirjailija kuvaa tytön lumoutumista miehestä moralisoimatta, yhtenä elämän ruusunpunaisista haaveista. Lukija näkee tytön kulkevan petollista polkua, pakkaavan matkalaukkua vailla tietoa määränpäästä, luottavaisena. Miestäkään ei esitetä klassisena vokottelijana, hän on surullisen oloinen ja hetkittäin Cait näkee hänet oikeassa valossa, vanhana.</p><p><i>Maalaistytöt</i> kuvaa elokuvallisen tarkasti Irlannin maaseudun köyhän väen puutteenalaista elämää, aikuisten alistumista vaihtoehdottomuuteen, naapurin Brennanin perheen eläinlääkäri-isän ja huvittelunhaluisen Martha-äidin suhdetta. Kaikkea tätä aidosti nuoren tytön silmin, joka ei osaa moralisoida, vain todeta asiat ympärillä. Kuten teini-ikäisille kaikkina aikoina, kaikki kiinnostava tapahtuu jossain muualla. Aina löytyy aika ja paikka hullutella; kaikesta voi selvitä kun on nuori. Nuoruus ja viattomuus kulkevat käsi kädessä silloinkin, kun synniksi nimetty kiinnostaa eniten. Sen raikkauden Edna O'Brien tavoittaa Maalaistytöissä täydellisesti.</p><p><i>Ainoa hetki, jolloin olen kiitollinen siitä että olen nainen, on silloin kun vedän verhot eteen, riisun vanhat vaatteeni ja valmistaudun lähtemään ulos. Minuutti minuutilta jännitys kasvaa. Harjaan tukkani valon alla ja sen värit ovat kuin syksyn lehtiä auringossa. Varjostan silmäluomeni mustalla ja ihmettelen sitä salaperäistä ilmettä, minkä se antaa silmilleni.</i></p><p><i>Maalaistytöt</i> on itse asiassa ensimmäinen osa trilogiasta, josta vain se on suomennettu. Olisipa hienoa saada suomennos myös kahdesta jälkimmäisestä, esim Kerttu Juvalta! Edna O'Brienin seurassa ei ikävysty.</p><b>Edna O'Brien: Maalaistytöt <br />The Country Girs, 1961, suomentanut Maini Palotie<br />Otava, 1961, 264 s</b><div><b><br /></b></div><div>Tässä vielä kirjan etuliepeeseen liimattuja varteenotettavia kirjastolainojen käyttöohjeita 60 vuoden takaa, edelleen päteviä! (Paljon huutomerkkejä käytössä. Osa ohjeesta kulunut pois.)</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrJivUHyHkmxWQsH9BOCX0PUh_frTbxYGoNpjHD2X0yWNhImfWVqfgQHukwh5gh_j7t5fCr7WG9Xvq3ZX9hZp9sDwWwSkI5lbEMTJLBHCA-Z2XTfdIEwxPrVwNnljc2qQebY_tWqJGKu5Fcvapx83h4OTkoziQQuIvNkW8b7C5aOMUKMLgoL-3rz4VN-xQ/s3440/20240207_125412.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3440" data-original-width="2643" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrJivUHyHkmxWQsH9BOCX0PUh_frTbxYGoNpjHD2X0yWNhImfWVqfgQHukwh5gh_j7t5fCr7WG9Xvq3ZX9hZp9sDwWwSkI5lbEMTJLBHCA-Z2XTfdIEwxPrVwNnljc2qQebY_tWqJGKu5Fcvapx83h4OTkoziQQuIvNkW8b7C5aOMUKMLgoL-3rz4VN-xQ/s320/20240207_125412.jpg" width="246" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><div><br /></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-9933710739346896812024-02-05T12:25:00.001+02:002024-02-05T12:25:17.650+02:00Maria Peura: Esikoinen<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg5uUz3OjolpuscPHUjLdU-LdA8iD9l4HSDvfpbEjugIR_XBXmn8UZBS-m5V0eLXVvZt_n00V21Yt4iyu27V4aK9CqOWpQnb3p-Bpc2QeE8CnLo5wowGXVSEM2rAeML5Gs3BHPXCR-0tqi_sXlxQZZ3PKw5g2XlIp5JXUf-IYU6AiD7ug6oHKqXPc6nB2vW/s2445/9789511444367.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2445" data-original-width="1689" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg5uUz3OjolpuscPHUjLdU-LdA8iD9l4HSDvfpbEjugIR_XBXmn8UZBS-m5V0eLXVvZt_n00V21Yt4iyu27V4aK9CqOWpQnb3p-Bpc2QeE8CnLo5wowGXVSEM2rAeML5Gs3BHPXCR-0tqi_sXlxQZZ3PKw5g2XlIp5JXUf-IYU6AiD7ug6oHKqXPc6nB2vW/s320/9789511444367.jpg" width="221" /></a></div><br /><p><i>Eihän ole olemassakaan häiriintyneitä lapsia, on vain häirittyjä lapsia.</i></p><p><b>Maria Peuran</b><i> Esikoisesta </i> tuli tuntuma, että olen lukemassa vähän aikaa sitten lukemani Agneta Pleijelin <i>En Vinter i Stockholm</i> sisarteosta, kolmisenkymmentä vuotta nuoremman kirjailijan omaelämäkerrallista intiimiä teosta. Pidempi tauko naisiin kohdistuvasta väkivallasta olisi voinut olla paikallaan lukujärjestyksessäni, mutta varaukset tupsahtelevat lainattavaksi niin ettei järjestystä etukäteen tiedä. Molemmat ovat tyylikkäitä, riipaisevia romaaneja. </p><p>Pleijelin fokus kohdistuu rakkaussuhteisiin ja miehen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan, Peuralla lähtötilanteessa parisuhde on fyysisen pahoinpitelyn ja alkoholismin mustaama. Se heittää pitkän varjonsa varsinaiseen aiheeseen, äidin ja lapsen selviytymiseen traumasta. <i>Esikoinen</i> purkaa tuon väkivallan haurastuttaman suhteen kehitystä. Kirjailijoita yhdistää viha-rakkaussuhde omaan äitiin ja itsesyytökset siitä, että on suostunut pitkään sietämään itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Peura potee myös syyllisyyttä adhd-diagnoosin saaneen poikansa vaikeuksista ja väliaikaisesta huostaanotosta. </p><p>Sattumalta juuri eilen taisin lukea artikkelin huostaanoton ongelmista ja - tilastojen valossa - sen pysyvyydestä, vanhempien ja lapsen päinvastaisista toiveista huolimatta. Prosessissa näyttää olevan kritiikille ja tutkinnalle syytä. Erilaisia risteäviä intressejä riittää tälläkin alueella, ulkopuolisilla asiantuntijoillakin on sidoksensa.</p><p>Peuran <i>Esikoinen</i> on avoimesti omaelämäkerrallinen, minäkertojan suulla kerrottu. Hänen poikansa tapaus on tilastollisesti vähemmän tavallinen, sillä poika palaa tiukimman asteen lastensuojelun kontrollista takaisin kotiin. </p><p>Kirjan luvut ovat lyhyitä, sivut usein vajaita. Teksti hengittää ja muistuttaa paikoitellen proosarunoa. Mitä lyhyempi teksti on sivun ylälaidassa, sitä painavammalta se vaikuttaa.</p><p><i>Kun lapseni katoaa, vain minä etsin häntä. Ja sitten häntä etsivät ne, jotka pyydän, houkuttelen ja ylipuhun tähän tehtävään. Ja sitten taas vain minä.</i> </p><p>Kiteytetyissä väläyksissä edeltävätkin sukupolvet hahmottuvat luonnoksina. Etelästä pohjoiseen muuttaneet vanhemmat sopeutuvat. <i>Siellä oli kaksi tapaa elää: ryypättiin pyhää henkeä tai ryypättiin viinaa, ryypättiin kunnes kaaduttiin. Ei välimuotoja.</i></p><p> Aika vaihtelee nyky-hetkestä menneisiin tapahtumiin, joista tämän perheen kuviot rakentuvat. Nykyhetkessä kirjailija hoitaa ikääntyviä vanhempiaan, isää ja äitiä, joka on putoamassa muistisairauden pimeään. Aiemmin tässäkin äiti-tytär -suhteessa näyttää vallinneen äidin taholta armoton asenne. Omasta epävarmuudesta kai se ketjuuntuu, tuo epäluottamus. Masennusta on.</p><p><i>"Mutta ethän sinä voi synnyttää!" Ei, ei huutomerkkiä, ei äiti parahtanut. Hän vain totesi. Toteamukseen ilman parahdusta, ilman huutomerkkiä, sisältyy käsittämättömin. Minun äitini sivuutti minun tunteeni. Minun äitini mitätöi minut. - - - "Sinä hukutat sen", hän totesi samalla tunteettomuudella, kun lapseni oli jo syntynyt, ja kerroin, että olimme menossa vauvauintiin.</i></p><p>Peuran kertomuksessa on varjoja mutta ei ilman valoa. Syyllisyyttä on itsessä, syitä löytyy vanhemmista. Kuten vanhempansa hänkin on syyllinen sekä poikansa onnettomuuteen että onnellisuuteen. Molempia on. Kodit ovat lukevia, kirjoittavia, sivistyneitä, toimeentulevia, läheisiä tarvittaessa tukevia. Ehkä siinä juuri on se ratkaiseva ero, kenen lapsi kuitenkin pääsee pinnalle. En kyllä ole uskoa lukemaani, kun masentunut kirjoittaa äidilleen ja tämä vastaa, ettei se ole hänen yksinoikeutensa. Olivatko noin karskit äidit tyypillisiä sodan kokeneessa sukupolvessa? Sanoihan minunkin kiltti äitini puhelimessa, kun itkin vauvan valvottaman yön jälkeen, että älä nyt ainakaan toista lasta hanki. Myötätuntoa kerjäsin.</p><p>Lapsi päätyy päihdekokeiluihin ja sen mukaiseen kaveriseuraan ja vapaa-ajanviettotapaan. Äiti taistelee lapsensa hengestä. Muita vaihtoehtoja ei ole kuin eristävä lastensuojelu, vaikka sekin sisältää väkivallan kuvioita. Niitä ei kirjailija ei hyväksy, mutta toisenlaista mahdollisuutta ei ole tarjolla. Maria Peura kirjoittaa lapsestaan äidin verellä, täynnä rakkautta. Se oli nimittäin selvää alusta alkaen, äidin riemu syntyneestä esikoisesta oli rajatonta, ei vähäisintäkään epäilyä. <i>Elämälläni oli tarkoitus. </i>Runon kieli hivelee keskellä kauheita näkymiä. Kaikesta voi lukea, että lapsen huostaanotto merkitsee hänelle rotkon reunalla horjumista, vaikka huostaanotto on viimeinen keino ja väistämätöntä.</p><p>Nyt aikuinen lapsi oli lukenut romaaniversion ennen julkaisua ja hyväksynyt kaiken hänestä kerrotun mitään muuttamatta.</p><p><i>Esikoinen</i> on rehellinen ja kaunis kirja elämän syvistä vesistä. </p><b>Maria Peura: Esikoinen<br />Otava, 2023, 320 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-41660027998646029382024-01-31T09:00:00.004+02:002024-02-09T18:24:29.682+02:00Klassikkohaaste 18. Henry James: Washingtonin aukio<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIPmfC9A5qCixIJCGK2k8Dz-rLs3nJTlptPPUyYInCWeOuChbtrac8215grcF6URxr_CAckjrGRus3naM0_m83HDWkRsk1ARA9FMdv6qfmhvJtSog20yFZ0GbD3NoHDepDY3Fv6LfZOZ6Unef-wY7Q_tTlapMBhhbegJIICxDGXRU_UzeHPRpW7B0Q90ck/s3671/20240125_114236.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3671" data-original-width="2610" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIPmfC9A5qCixIJCGK2k8Dz-rLs3nJTlptPPUyYInCWeOuChbtrac8215grcF6URxr_CAckjrGRus3naM0_m83HDWkRsk1ARA9FMdv6qfmhvJtSog20yFZ0GbD3NoHDepDY3Fv6LfZOZ6Unef-wY7Q_tTlapMBhhbegJIICxDGXRU_UzeHPRpW7B0Q90ck/s320/20240125_114236.jpg" width="228" /></a></div><br /><i><br /></i><p></p><p><i><b><span style="color: #e06666;">"Yhden asian voit kertoa herra Townsendille, kun tapaat hänet jälleen", isä sanoi. "Jos menet naimisiin ilman minun suostumustani, minä en jätä sinulle pennin pyörylää. Se kiinnostaa häntä enemmän kuin mikään, mitä sinulla on sanottavana."</span></b></i></p><p><b></b></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><b><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1iv_BSPczO2qnl9ayUrFZxIbroceYZixyfHKJB-6EYQSpnlWyaJmP19-ELkNW7sKC0lnelENAB6kYWlQXs-AF1MFBXeoMWHObfM6N10LtGO6_Gkgm46i47bMMOliU7PAnn-9sq8e8QsyvSg42WnFChL4ONZJgBZjM5J4Fb0cfREtvgFhICYcSqRVtvpYA/s2000/klassikkohaaste18.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1125" data-original-width="2000" height="113" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1iv_BSPczO2qnl9ayUrFZxIbroceYZixyfHKJB-6EYQSpnlWyaJmP19-ELkNW7sKC0lnelENAB6kYWlQXs-AF1MFBXeoMWHObfM6N10LtGO6_Gkgm46i47bMMOliU7PAnn-9sq8e8QsyvSg42WnFChL4ONZJgBZjM5J4Fb0cfREtvgFhICYcSqRVtvpYA/w200-h113/klassikkohaaste18.png" width="200" /></a></b></div><b>Henry Jamesin </b>(1843-1916) romaani <i><b>Washingtonin aukio</b></i> on ilmeisesti tunnetumpi siitä sovitettuna näytelmänä <i>Perijätär</i>. Se nimi on oikeastaan kuvaavampikin. Osoitteessa Washingtonin aukio, New York sijaitsee talo, jossa romaanin keskushenkilöt asuvat.<p></p><p>Marmoriportaiden takana avautuu ovi Tohtori Austin Sloperin salonkeihin. Kunnioitetun lääkärin, lesken kanssa asuu hänen ainoa lapsensa, tytär Catherine ja hänen niin ikään leskeksi jäänyt sisarensa Lavinia Penniman. Eletään aikaa, jolloin miehen velvollisuus on elättää naispuoliset sukulaisensa eikä naiselta kodissa odoteta muuta kuin vetäytymistä koruompeleiden pariin. Kuten nykyään, taloudellinen riippuvuus alisti silloinkin naisen miehen omaisuudeksi, niin vaimon, sisaren kuin tyttärenkin.</p><p>Heti alussa käy ilmi tohtorin asenne hänen kanssaan asuvia naisia kohtaan. Tytär Catherine on vankkatekoinen ja terve nuori nainen, ei mikään kaunotar eikä isän mielestä myöskään kovin älykäs. Päin vastoin kuin hänen menettämänsä läheiset: kaunis vaimo synnytyksen jälkeen ja esikoispoika 2-vuotiaana. Tohtori Sloperista onkin näiden kolhujen jälkeen tullut ylimielinen ja katkera. Syvästi rakastamansa vaimon menetyksen jälkeen järjen kauneutta arvostava lääkäri näkee sitä entistä vähemmän naisissa yleisesti. Lähipiiriin kuuluu tohtorin toinenkin sisar, rouva Elizabeth Almond, jolle veli suo enemmän huomiota, jopa arvostusta. </p><p>Vauraassa talossa, sen aulassa, ovella ja huoneissa enimmäkseen tapahtuvat kohtaamiset ja keskustelut tuovat mieleen kamarinäytelmän, mutta Henry James ei ole kuitenkaan mitenkään pölyttynyt ihmisten persoonallisuuksia ja mielenliikkeitä luotaessaan. Ihmisluonteen syvällisen tuntijan lailla kirjailija tihentää sydämen lyöntejä ja murtaa lukijan turhan helposti muodostamia ennakkokäsityksiä.</p><p>Voi odottaa, ettei siitä hyvää seuraa, kun seurapiiritapaamisessa komea ja sulavasti käyttäytyvä nuorimies Morris Townsend kiinnittää hellittämätöntä huomiota Catherineen, Lavinia huomaa tilaisuutensa amorina tulleen, ja isä kiristelee hampaitaan. Isä näkee miehen onnenonkijana, joka taas havaitsee edessään aukeavan helpon tien vaurauteen. Townsendin menneisyys jää osittain hämärän peittoon, mutta sekin mitä tiedetään, vahvistaa isän tulkintoja.</p><p>Millainen henkien taisto tästä kehkeytyykään isän ja tyttären välille, mitä kaikkea se paljastaa heistä ja kuinka vankan talon sisällä isän, tyttären ja tädinkin alla maa järisee, yhden kosijan astuessa taloon - se on tihenevää draamaa. Lähtökohta on säyseän ja porvarillisen rauhan läpitunkema. Talossa asiat kulkevat säännönmukaisesti, tohtorin sana on laki ja naiset tietävät sen. Kaiken lisäksi Catherine on täynnä rakkautta ja kunnioitusta isäänsä kohtaan. Isä on jumalasta seuraava, hänen sanaansa ei kyseenalaisteta. Catherine näyttää ensi alkuun juuri niin lammasmaiselta kuin voi kuvitella tällä kasvatuksella, jossa tytärtä on kaikin voimin alistettu ja vähätelty. </p><p>Yllättävä rakkaus saa Catherinen kukoistamaan, vaikka se ajan tavan mukaan ei manifestoidu kuin sovituissa tapaamisissa salongissa. Yhteinen näkemys kuitenkin hahmottuu pikaisesti, kihlaus nyt ensin ainakin. Kaikkein riemastunein asioiden käänteistä on täti Lavinia, uuden suhteen varsinainen kätilö, joka toimii kenenkään pyytämättä - ja Catherinen yrittäessä häntä jarruttaa - jatkossakin energisenä amorina. Sen sijaan<i> tohtorin</i> <i>kärsivällisyydelle tuli tarvetta,</i> nuorten kihlaus ilman isän lupaa on anteeksiantamatonta.</p><p><i>Tohtori vastasi kuitenkin korottamatta ääntään: "Voitte tietenkin odottaa kunnes minä kuolen, jos tahdotte." Catherine huudahti luonnollisesti kauhusta. "Kihlauksellasi on oleva sinuun yksi viehättävä vaikutus, se saa sinut odottamaan tuota tapausta äärimmäisen kärsimättömästi."</i></p><p>Alkuun nimetön kertoja, sivustakatsoja kuvailee henkilöitä isän näkökulmasta. Isä tarkkailee tyttären käytöstä synkän ironisella asenteella. Catherine näyttää kömpelöltä ja hieman yksinkertaiselta nuorelta naiselta, jonka ylin tavoite elämässä on toimia isän tahdon mukaisesti. Kuten tällaisessa yksilöiden mittelöissä klassisesti tuntuu käyvän, vahvemmalle osapuolelle alistetun osapuolen nöyryyden aste ei tunnu koskaan olevan riittävä. Halveksunta ja kärsimättömyys toista kohtaan vain kasvaa. (Eikö jopa valtion päämiesten muutoksessa diktaattoreiksi näy sama käyttäytymiskuvio? Muistuu mieleen tv-väläykset Putinin kiusaamista duuman jäsenistä, jotka vapisevat hänen edessään.)</p><p>Tohtori Sloper päätyy väsytystaistelussa kokeilemaan pidempää eroa nuorten välillä ja lähtee tyttären kanssa Eurooppaan, Alpeille. Siinä salongin sisäilma tuulettuu. Hienovaraisesti kuvaus irtoaa tohtorin näkökulmasta ja Catherinen vilpitön luonne saa uusia sävyjä; hän näyttääkin ainoalta rehelliseltä ja teeskentelemättömältä ihmiseltä koko seurapiirissä, joka on uppoamassa jatkuvan juonittelun suohon. Samalla tohtorin piinkova pinta, se äly ja sen siunaus, alkaa menettää hohtoa lukijan silmissä. </p><p>Dialogit vievät taidokkaasti tapahtumia eteenpäin. Jokaisella henkilöllä on niissä selvästi erottuva äänensä. Taustalla vehkeilevät Lavinia-täti ja Morris Townsend varsinkin, antavat mainioita esimerkkejä muuttuneesta puheesta. Täti puhkuaa intoa nähdessään itsensä koko draaman ohjaajana eikä Morris taas jaksa tädin seurassa ylläpitää teeskentelyä, jota joutuu harrastamaan riittävästi isän ja tyttären suuntaan. </p><p>Henry Jamesin tarkka psykologinen silmä on kestänyt aikaa. Hän kuvaa ihmista moniulotteisena otuksena. Lukija on harhautettu lukemaan kliseistä tarinaa, mutta vielä mitä! Harhautus liittyy kepeään tyylittelyyn, jolla henkilöt alkuun esitellään hieman karikatyyrinomaisina. Myöhemmin sukelletaan syvemmin ihon alle ja jokaisesta paljastuu - more than meets the eye. Muutenkin kirjailijan lauseet ovat kristallin kirkkaita ja paljon sanovia, painava klassikko on <i>Washingtonin aukio</i>. </p><p>Lopussa on suomentaja <b>Kersti Juvan </b>(suomennos vuodelta 2003) kirjoitus <i>Hiljainen ja hienostunut paikka</i>, jossa hän täydentää upean suomennoksen syvällisellä analyysilla tästä pienestä romaanihelmestä. Hän sanoittaa viisaasti yhden ydinkohdan, jonka Henry James romaanissaan näyttää:<i> Isän rikos on se, että hän ei arvosta tyttäressä niitä ominaisuuksia joita tällä on, ja hänen rangaistuksensa on se, että vaatiessaan tyttären kunnioitusta hän menettää sen.</i></p><p>Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaisesta vetämisestä maaliin <a href="https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2024/01/kirjabloggaajien-klassikkohaaste-osa-18.html">Anki</a>.</p><b>Henry James: Washingtonin aukio<br />Washington Square, 1880, suomentanut Kersti Juva<br />Otava, 2003, 310 s</b><br /><br /><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com18tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-30566161496678719862024-01-27T18:57:00.000+02:002024-01-27T18:57:14.701+02:00Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBtIjC_20J8VLsnWa3JiRTSrauSexeDIWIRRACeZdKryFealDcqAu3dQF2n6iI926g8bPaeWC_ilw0qIWXNdvOUfCy6pczuO4dmi8Kbtl5TNGkv5404SS-W5cwTp6MCd0_TBtsTr_58aPlmR58rFjcUrRxv3VRYniezAbVOnpGvFPia4fUwrGgLWDghjSh/s2265/6262c2808a89b.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2265" data-original-width="1399" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBtIjC_20J8VLsnWa3JiRTSrauSexeDIWIRRACeZdKryFealDcqAu3dQF2n6iI926g8bPaeWC_ilw0qIWXNdvOUfCy6pczuO4dmi8Kbtl5TNGkv5404SS-W5cwTp6MCd0_TBtsTr_58aPlmR58rFjcUrRxv3VRYniezAbVOnpGvFPia4fUwrGgLWDghjSh/s320/6262c2808a89b.jpg" width="198" /></a></div><br /><p>Nimi vaikutti tutulta, talvi jossakin. Lukiessa jostain ponnahti mieleen George Sandin Talvi Mallorcalla. Ajattelin, että näissä yli sadan vuoden aikaetäisyydellä toisistaan kirjoitetuissa teoksissa olisi jotain samaa. Lahjomaton blogini todisti, etten sittenkään ole tuota vanhempaa lukenut. Olenko tutustunut siihen jonkun toisen blogissa? Vai oliko jossain uudessa kirjassa henkilö, joka luki George Sandin teosta, ehkä niin. Joka tapauksessa pirstaleisten kokemusten muistelu, matka sekä kirjoituksen kiintopiste talvisessa paikassa yhdistää noita nimen lisäksi. </p><p><b>Agneta Pleijelin</b> <i><b>En vinter i Stockholm</b></i> -teos on omaelämäkerrallinen, päähenkilönä anonyymi <i>hon</i>. Matkat etelässä Afrikkaa myöten ja talvinen Tukholma vaihtelevat taustamaisemina. Muistot ovat tyrmistyttävän tuskaisia, täynnä repiviä parisuhteita, jotka naislukijana nyt kokee raivostuttavina. Kuinka sikamainen mies! Sitten lukee äidistä ja puuskahtaa mielessään, kuinka inhottava hullu äiti! Parisuhteen mallit näyttävät usein kulkevan ihmissuhteissa kuin ketjussa, lasten sukupolvi seuraa vanhempiensa parisuhteen onnetonta esimerkkiä. </p><p><i>Han älskade två. Denna uppriktighet. Hon fann den nära nog oanständig. För honom var allt naturligt. Dessa två kvinnor, mer begärde han inte av livet. Om någon tidigare sagt att hon skulle finna sig i något sådant hade hon skrattat.</i></p><p>Nainen muistelee vanhempiensa virallistamatonta eroa: isä vain muuttaa asumaan toiseen asuntoon, tapailee muita naisia ja jatkaa loppuelämäänsä siellä. Suuttuu, kun aikuistuva esikoistytär ehdottaa, että isä tekisi jonkun päätöksen. Isälle kun sopii juuri tuo tilanne, äiti oireilee hermorauniona. Lapsille juuri isä on perhettä kokoava hahmo, mutta heidänhän on pidettävä äidin puolta, jota oli petetty eikä isän, joka pisti päänsä pensaaseen. </p><p>Naisen omassa avioliitossa mies ei halua lasta, mutta rakastuu toiseen, jonka kanssa saa lapsen. Tuokaan mies ei haluaisi erota, vaan rakastaa molempia naisia. Äitinsä tavoin nainenkaan ei osaa päättää erosta. Kirjassa Pleijel sirottelee muistoja matkoistaan ja lähisuhteistaan epäkronologisesti, tajunnanvirtana, jonka katkaisee kuin tunnisteena seuraavasta, painotettu isoilla kirjoitettu sana, ilman varsinaista uutta lukua. Kiinnostava ja hauska ratkaisu tekee romaanista keskustelunomaisen ja virtaavan, se on kuin valokuva-albumi, josta putkahtaa vastaan uusia otoksia.</p><p>Epätoivoinen nainen hakee lohtua ennustajaltakin. Olisiko tässä hämmennyksessä kyse 60-luvun vapaan rakkauden vahvoista tuulista, ei pelkästään vanhempien mallista, että varsinkin koulutetun naisen piti hyväksyä miehen uusi rakkaus ja olla suvaitsevinaan sekin? Ja olla näyttämättä, kuinka paljon se loukkasi. Lohtua löytyy yhden illan romanssista serbimiehen kanssa kotimatkalla maailmalta. Emm (M?) ja nainen tapaavat Balkanin sodan aikana ja uudelleen 11 vuoden jälkeen Tukholmassa - siinä on kirjoitus- ja nykyhetki, jossa he tapaavat, kun naisen rakastettu on lähtenyt New Yorkiin toisen naisen kanssa.</p><p>Pleijelin fragmentaarinen kerronta uppoaa naisen mielentiloihin, hän loihtii tunnelmallisia tuokiokuvia jokirannasta jossain entisessä Jugoslaviassa ja marraskuun loskaisesta Tukholmasta. Maisema katoaa sumuun ja taas palataan äitiin ja isään.</p><p><i>Att hon höll på att bli kvinna hade utlöst en vrede hos modern, kanske var det förtvivlan, ja säkert var det förtvivlan. Den fick dottern att fyllas av skam: över brösten som växte, över blodet som kom i underbyxorna, allt det som hon inte kunde göra något åt.</i> </p><p>Äitiin, joka siirtää tyttäreensä ikiaikaista naisvihaa ja oman ruumiin inhoa. Ei ihme, ettei hyvä sisko -verkostoista ole ongelmaa, kun äidit ovat osanneet toistaa naisvihaa miehiä tehokkaammin! Kodin ilmapiiri ja isän itsekkyys näyttävät repiviltä. Tuosta äidistä ei myöskään ole lohduttajaksi, kun tytärtenkin liitot ajavat karille. Arthur Rimbaudin runous ja sekin Afrikassa nautittuna toimii paremmin.</p><p>Niin hienosti kuin Pleijel sanoittaakin haavojensa syntyhistoriaa, sisarusten ristiriitaa riitelevien vanhempien välissä, omaa lamaantumistaan hylkäämiskokemuksissa, eniten pidin tässä romaanissa koko taustasta, jossa proosa kulkee runon lailla, maisemissa jokirannasta, lentokentältä, Horngatanin roskatynnyreistä sumuiseen ikkunamaisemaan eli kirjailijan tavasta nähdä. Jokainen on sittenkin enemmän kuin parisuhteensa. </p><p><i>Ute var det kyligt. Fåglarna teg. Mellan klarbärsträdens svarta stammar låg en mjuk dimma. Motorbåtens presenning var täckt av fin väta. Färgerna hade inte vaknat. Så såg världen ut när ingen betraktade den, när den vilade sig från människors ögon.</i></p><p><b>Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm, Norstedts Förlag AB, 1997, 205 s</b></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-46985508429012694232024-01-22T11:36:00.001+02:002024-01-22T11:40:34.350+02:00Elokuvissa ja pienessä teatterissa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgYDX8KZSD5qYE5j_xZPECi8m4AUzUSfCsJ_1SN3jsxIq0r5SaZ7bIsQmEw9Wb9VW37LFx9MyfdIng-T0MOU8ADrP6avjg66Wkw478-oQPnYikXKnJb9kzR3MDC94eVyvHIT6W2L0s5-p2OJev6tEDh-v4y8-a7jgVs0sOW_m-t-tSrxoOPzEX0s1yAdzPI/s800/holdovers08312389-8ea165305d11443290ac6a96298d2b3d.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="533" data-original-width="800" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgYDX8KZSD5qYE5j_xZPECi8m4AUzUSfCsJ_1SN3jsxIq0r5SaZ7bIsQmEw9Wb9VW37LFx9MyfdIng-T0MOU8ADrP6avjg66Wkw478-oQPnYikXKnJb9kzR3MDC94eVyvHIT6W2L0s5-p2OJev6tEDh-v4y8-a7jgVs0sOW_m-t-tSrxoOPzEX0s1yAdzPI/s320/holdovers08312389-8ea165305d11443290ac6a96298d2b3d.jpg" width="320" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p></p><p>Näin taas tosi hienon elokuvan: <i><b>The Holdovers</b></i>. En muistaakseni osannut arvostaa niin paljon <b>Alexander Paynen</b> läpimurtoelokuvaa (?) <i>Sideways </i>parikymmentä vuotta sitten, viininmaistelua ja roadtrippiä Kaliforniassa. Se jätti odotuksiin nähden laimean jäljen. Sen sijaan tämä uusin on täydellinen! Viinin lailla ohjaaja on vanhetessaan kypsynyt ja jalostunut.</p><p>Holdovers (jämät?) viittaa sisäoppilaitoksen oppilaisiin, jotka jäävät koululle joululoman ajaksi. Jotkut varakkaista perheistä eivät ole, eri syistä, järjestäneet pojilleen joulua kotona. Eletään 60-luvun loppua Bostonin lähellä sijaitsevassa koulussa. Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa. Lukioikäiset pojat kammoksuvat ajatusta jäädä jouluksi äreän historian opettajansa Paul Hunhamin hoteisiin, jolle on nakattu valvontavastuu. Hän aikoo jatkaa opetusta myös joululomalla. Yhden pojan isä ilmestyy kuitenkin yllättäen paikalle helikopterillaan ja tarjoaa pojille sittenkin kyydin kotiin. Kaikille, paitsi yhdelle, Angukselle. Potkuja useista kouluista kerännyt ongelmanuori, fiksu mutta epävarma nuori on yksinhuoltajaäidin poika. Äiti on löytänyt uuden miehen ja siinä on syy, ettei äiti halua poikaa nyt jouluksi kotiin.</p><p>Karun kylmään kouluun jää toisiaan kyräilevä opettaja ja oppilas ja kolmantena koulun keittiön emäntä Mary, joka suree Vietnamissa kaatunutta poikaansa. Nämä kolme joutuvat vastoin tahtoaan toimimaan kuin koekaniineina parin viikon projektissa, joka näyttää etukäteen ilottomalta vankeudelta. Kukaan heistä ei odota muuta kuin ankeaa kokemusta jouluisen perhejuhlan sijaan. Hunhamilla ei tosin ole perhettä, eikä Maryllakaan. Angus nieleskelee äidin petaamaa isoa pettymystä.</p><p>Hunham osoittaa oppilaitaan kohtaan ylimielisyyttä, valuttaa omaa katkeruuttaan menestyneiden vanhempien lapsille, ivaa ja vähättelyä säästämättä. Vanhakantainen opetusmenetelmä ei kaihda kurinpitoa. Muiden lähdettyä Angus päätyy viis välittämään opettajansa kasvatuksellisista menetelmistä. Mary näkee molempien umpikujan, kamppaillessaan oman surunsa kanssa hän yrittää rauhoittaa hankalia seuralaisiaan. Että he voisivat edes sietää toisiaan.</p><p>Uuden Englannin maisema on lumen peittämä. Elokuvassa kehittyy hitaasti kasvava draama ihmisten haavoista ja pettymyksistä, mahdollisuuksista alkaa ymmärtää toista, löytää oikeaa iloa ilkeän naljailun tai synkän koston sijaan. Kuvaus, värit, äänet, kaikki on ajan mukaista, vakaata ja tarkkaa. Hyvin valittu musiikki säestää sopivissa kohdin.</p><p>Niin hienoa näyttelijäntyötä en ole pitkään aikaan nähnyt kuin nämä kolme esittävät. Varsinkin 21-vuotias <b>Dominic Sessa</b> Anguksen roolissa ällistyttää, hän on luonteva, herkkä ja tarkka eleissään ja ilmeissään. <b>Da'vine Joy Randolph</b> Maryna kertoo olemuksellaan, mitä työtä on mustana Yhdysvalloissa ponnistella lapsen koulutuksen ja hyvinvoinnin puolesta ja nähdä sen ponnistelun ja lapsensa katoavan sodan pohjattomaan kitaan. <b>Paul Giamatti </b>opettajan roolissa ainoana kaverinaan viskipullo tekee hienon roolin elämään pettyneenä opettajana, joka edelleen oppii, oppilaaltaan.</p><p><i>The Holdovers</i> on täydellinen elokuva, viisas, lämmin ja hauska. Sen katsomisesta tuli ylevöitynyt olo. Meillä on toivoa, kun tehdään tällaisia elokuvia. </p><p><br /></p><p>Yhtenä aamuyönä joskus viime syksynä luin puhelimesta <b>Teatteri Jurkan</b> näytelmästä. Vakuutuin arviosta niin, että ostin siltä makaamalta itselleni lipun kyseiseen esitykseen. Myöhemmin päivällä huomasin, että ajoitus ei mennyt ihan nappiin. Ei ehkä olekaan niin hyvä idea haltioitua jostain arviosta aamuyöstä. Siirsin liput tammikuulle. Hups, näytelmäkin ehti vaihtua. Tein kuitenkin retken katsomaan Teatteri Jurkan esitystä <i><b>Elämän ensikertalaisia</b></i> eikä siinä ollut mitään katumista. </p><p>Talvi on ollut ankara. Espallakin joku oli oli ottanut sukset alleen. Puiston penkit oli verhoiltu ylellisen pehmeällä vaipalla (joka on tänään epäilemättä jo menneen talven lumia). </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjsmDFpN10a9ngZqWus6NItlu_-daoB-sQcLQI96pce2FEGMOjDRyRnxwszGmwgENCMqfU5rz6Wk0fieC6GEX8kcnEosrCNC47v3WqNlszSjjalrjyC2cniu9c-Gayn_XGUjL7LDql7NY9U12425J6yfsbeNOmbatxwLOtm1W-bQG214fhyphenhyphenJ6T-_fupuMup/s4032/20240120_123556.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjsmDFpN10a9ngZqWus6NItlu_-daoB-sQcLQI96pce2FEGMOjDRyRnxwszGmwgENCMqfU5rz6Wk0fieC6GEX8kcnEosrCNC47v3WqNlszSjjalrjyC2cniu9c-Gayn_XGUjL7LDql7NY9U12425J6yfsbeNOmbatxwLOtm1W-bQG214fhyphenhyphenJ6T-_fupuMup/s320/20240120_123556.jpg" width="240" /></a></div><br /><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="text-align: left;">Oli aikaa tepastella muiden turistien mukana kauhistelemassa Allas Sea Poolin uimareita viimeisillä kovilla pakkasilla tällä erää. </span></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="text-align: left;"><br /></span></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhnKq-E-ViaoMinOQNw7MgZFUq8NNB5DCfmn9EA-42dNzZ56zGD4nLqORcl2RP_s_KibjQmq6eSA_rlR7mDmPoji1-b0Pioep0xUbQt4mck7-OFjUiGPS-fttizmtn9kgduNsHmjFy-HbteNdIxXy0F3SihB_aX5r0PfVa14Bxrnc6B4EsPpbx4rWdne4ky/s2840/20240120_133728.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2840" data-original-width="2531" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhnKq-E-ViaoMinOQNw7MgZFUq8NNB5DCfmn9EA-42dNzZ56zGD4nLqORcl2RP_s_KibjQmq6eSA_rlR7mDmPoji1-b0Pioep0xUbQt4mck7-OFjUiGPS-fttizmtn9kgduNsHmjFy-HbteNdIxXy0F3SihB_aX5r0PfVa14Bxrnc6B4EsPpbx4rWdne4ky/s320/20240120_133728.jpg" width="285" /></a></div><br /><p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7m5c5-sLoiFCLVe0CoDD53PgSf8U0JzYWRlQOfyQiHj56upl6VbONc0PL9ycc8AC9igX_dGZf-EdzmdgZP2_XrLrnJrZ511aMm-CBO9CK4vHLKzYQ3cDcICbzLq3xptw3d__1tGYECvblHjUPrgxPY6I5sR7ujTe0MXkck9wtsTKIVy4T2nzUgGA-I_3G/s4032/20240120_135704.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7m5c5-sLoiFCLVe0CoDD53PgSf8U0JzYWRlQOfyQiHj56upl6VbONc0PL9ycc8AC9igX_dGZf-EdzmdgZP2_XrLrnJrZ511aMm-CBO9CK4vHLKzYQ3cDcICbzLq3xptw3d__1tGYECvblHjUPrgxPY6I5sR7ujTe0MXkck9wtsTKIVy4T2nzUgGA-I_3G/s320/20240120_135704.jpg" width="240" /></a></div>Ateneumin impressionistien (aika monet jo vuosikymmenten aikana nähty) kautta taapersin Vironkadulle. <i>Teatteri Jurkassa</i> oli sekä intiimi että intensiivinen tunnelma. <b>Tommi Eronen</b> assistenttina ja <b>Ella Mettänen</b> ohjaajalegendana pistivät itsensä likoon kuvatessaan teatterin keinoin elämää, kuolemaa ja teatterin tekemistä nuoresta vanhemmaksi, hauskasti, liikuttavasti ja ammattimaisesti. Feminististä asennetta näkyi ohjaajalegendan historiassa mm Mikaela Gricolan ohjaustyössä.<div><br /><div>Ehdin vielä katkeroitua Stockmannin Food marketissa - typerä nimi sekin. Paikka sentään muistuttaa aika paljon Stockmannin alkuperäistä herkkuosastoa. Turun S Herkku vastaavalla sijainnilla Stockmannin alakerrassa on kuin mikä hyvänsä S-market, ikävä ja arkinen. Vaikkei gourmeta joka päivä kaipaisikaan, on kivaa kun kaupungissa on yksi vähän runsaammin varusteltu ruokakauppa. Voi käydä nuuskimassa bistrojen tarjontaa, juustoja ja muita herkkuja. Maistaa joskus jotain harvinaisempaa. Siihen eivät anna tilaisuutta S-marketin militaristisesti jököttävät kaappirivistöt sulottomine bulkkitavaroineen. Voi Stockmann, minkä teitte, kun herkuista luovuitte!<p>Unohdin ruokamarkkinat ohittaessani vanhan Hotelli Tornin ja O'Malleysin pubin - joka oli kutistunut parhaimmista päivistään. Siellä olen minäkin riekkunut villissä myöhäisnuoruudessani. Kuinka kaunis onkaan Yrjönkadun kulma talvisessa twilight time -tunnelmassaan!</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-5woQimmjSbuf6UCYCPQvPRsj3yWUvNB73PP4M54GA5sXSruIPnJutMlnbiQ1SeJUmxhF93ExnmZNde-ZPqQFPfqwKS0J6PQniT_MXwAOeI66Mn12n6WbAyDsQqTE9iGgWr1KUh3S7FWcYvdvAlyAGoC11_YWwFxrO7QH3edRNd9Ou0modSbo1m9C8pU1/s3836/20240120_165706.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3836" data-original-width="2656" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-5woQimmjSbuf6UCYCPQvPRsj3yWUvNB73PP4M54GA5sXSruIPnJutMlnbiQ1SeJUmxhF93ExnmZNde-ZPqQFPfqwKS0J6PQniT_MXwAOeI66Mn12n6WbAyDsQqTE9iGgWr1KUh3S7FWcYvdvAlyAGoC11_YWwFxrO7QH3edRNd9Ou0modSbo1m9C8pU1/s320/20240120_165706.jpg" width="222" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /></div></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-54779028171645507972024-01-17T11:45:00.002+02:002024-01-17T13:15:50.353+02:00Arttu Tuominen: Vapahtaja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhNO9HaBxwZEjm6Cr4FmiOx_7S7wyvpckQUdwh7ugduYHSeGpwgTr29MIgxaeUYC0A4Kq0G-eDzAz5pJBxT_Brb9Z8ZfGNywKT82Qux7DD9n6g-Mp-Ue2DKVf9ydpsxWwY4RsJBeME1CTJtIGDDdQKMH3lue-Sl6yRMNSP-FcITkz2Mjez0hPo96w53rJQ3/s2610/9789510478264_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2610" data-original-width="1654" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhNO9HaBxwZEjm6Cr4FmiOx_7S7wyvpckQUdwh7ugduYHSeGpwgTr29MIgxaeUYC0A4Kq0G-eDzAz5pJBxT_Brb9Z8ZfGNywKT82Qux7DD9n6g-Mp-Ue2DKVf9ydpsxWwY4RsJBeME1CTJtIGDDdQKMH3lue-Sl6yRMNSP-FcITkz2Mjez0hPo96w53rJQ3/s320/9789510478264_frontcover_final.jpg" width="203" /></a></div><br /><p>Olin ehtinyt tutustua <b>Arttu Tuomiseen</b> kahden dekkarin verran ennen tuoreinta <i>Vapahtajaa</i>. Porin poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman olivat jo tuttuja nimiä, samoin heidän henkilökohtaiset tilanteensa. Linda on nyt toipuva alkoholisti, Jari Paloviita elää avioliittonsa viimeisiä päiviä, Henrik Oksman yrittää päästä ulos kaapista rohkeamman kumppaninsa Pasin kannustamana. Tutkinnan johtaja Susanna Manner on kaikkein tukalimmassa tilanteessa; hänen poikansa Aleksi on kovaa vauhtia luisumassa huumerikollisuuden tappavaan suohon. Siinä on esimiesasemassa olevalla poliisiorganisaatiossa liikaa kätkettävää. Pojan auttaminen vie äidin väistämättä lähikontaktiin rikollisorganisaation kanssa, poliisille väärästä suunnasta.</p><p>Porin syrjäytyneitä, köyhiä alkoholisteja riivaa mystinen murhaaja. Näyttää, että hän saa avuttomat uhrinsa tekemään homman puolestaan. Löytyy uhreja, jotka kameravalvonnasta nähtynä sytyttävät itsensä tuleen juotuaan sitä ennen bensiiniä ja valeltuaan itsensä sillä. Samanaikaisesti kaupungilla huhutaan erikoisesta hyväntekijästä, Vapahtajasta, joka saa kaidan tien kulkijat heräämään, luopumaan huumeistaan ja palaamaan kunnollisiksi - ja onnellisiksi - kansalaisiksi. Hänestä ei ole kunnollista näköhavaintoa, sillä kohtaamiset hänen kanssaan tapahtuvat hämärässä, hän ei näytä kasvojaan, mutta kohtaamiset ovat sitäkin vaikuttavampia. Vapahtajan sukupuolikaan ei ole selvillä, ääni on <i>syvä</i>.</p><p>Porin kaduilla riehuvat myös jengit. Dragan Valenskin huumediilerit kiristävät asiakkaitaan veloistaan ja toisaalla nuorisojengikin huvittelee kodittomia potkimalla ja hakkaamalla. Porissa poliisilla riittää töitä. Tuttujen poliisien henkilökohtaiset kuviot ovat aika saman tapaisia kuin edellisissä osissa, yhdellä on vaikea isäsuhde, toinen eroaa, on ylipainoa jne tavallisia huolia. Manner on ainoa, joka poikansa takia joutuu vaarallisten valintojen eteen.</p><p>Kirja kuvaa sympaattisia poliiseja ja heidän kotiongelmiaan lämpimästi ja tekee heistä kaikin puolin inhimillisiä virkavallan edustajia. Rikosten kautta päädytään pohtimaan tärkeitä kysymyksiä oikeudesta oman käden oikeuteen, kun kohteena ovat yhteiskunnan heikoimmat. Onko heidän ihmisarvonsa vähäisempi? Tähän teemaan sopiikin kirjan alkuun laitettu sitaatti erään oululaisen kaupunginvaltuutetun puheenvuorosta, jota paljon aikanaan siteerattiin mediassa.</p><p><i>Mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä on yllättävän paljon? Tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä....</i></p><p>Rikollisjengien pahimmat otteet toivat mieleen kuvia Nordic noirin tv-sarjoista. Samoin lopun kliimaksi verkon kiristyessä syyllisen ympärillä tuntui tutulta. Katujen väkivalta ja jengien toimintatavat toki vastasivat uutisten kertomaa todellisuutta. Itse mysteeririkos tekijöineen ja taustoineen ei ihan napannut. Sen kieroon kasvanut paha palautti oikeastaan kaikkein eniten mieleen Silta-sarjan.</p><p>Taisin tykätä tuosta ekasta Tuomisen dekkarista <i>Vaiettu</i> nimenomaan sen takia, että siihen oli tuotu mukaan sodan aikaista historiaa ja Suomen rajojen ulkopuolelle meneviä kuvioita. Porisuhteeni - tai jopa Suomi-suhteeni - taitaa olla heikossa hapessa. Kauempana näyttää aina tapahtuvan jotain kiinnostavampaa.</p><b>Arttu Tuominen: Vapahtaja<br />WSOY, 2023, 366 s</b><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-82592903145417160452024-01-11T11:37:00.000+02:002024-01-11T11:37:14.208+02:00Freida McFadden: Kotiapulainen<p><i></i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><i><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUUvJsIED8ksdHwwdvlPL-xSG7cJ5f81BblWIl42aW6k9fIR48W7FrX424Dat3b1SfPTwGQQ7jLTPgEmLuHgDmVCfjRhFGcGE_vfHO2oVOxIZTPwTOPMecepIf8OqKslVXWypd8fytqacgAyvoQFI7oQWiJRSEKt4H0kepBDXzO88fP9zZ2SWPO266987K/s2102/9789511479277.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2102" data-original-width="1299" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUUvJsIED8ksdHwwdvlPL-xSG7cJ5f81BblWIl42aW6k9fIR48W7FrX424Dat3b1SfPTwGQQ7jLTPgEmLuHgDmVCfjRhFGcGE_vfHO2oVOxIZTPwTOPMecepIf8OqKslVXWypd8fytqacgAyvoQFI7oQWiJRSEKt4H0kepBDXzO88fP9zZ2SWPO266987K/s320/9789511479277.jpg" width="198" /></a></i></div><i><b><p><i><b><br /></b></i></p>Kotiapulainen</b></i> kirjan tai elokuvan nimenä ryöpsäyttää mieleen monenlaista kauhukuvastoa. Aiheessa on sisäänrakennettuna potentiaalinen kauhu: kotiin hiipii palkattuna paha, joka on pukeutunut hyvään hahmoon. Yhdysvaltalaisen <b>Freida Mc Faddeninkin</b> trilleri antaa odotuksille myöten heti ensi avauksella: Millie, kotiapulaiseksi hakeva nuori nainen on kymmenen vuoden jälkeen vapautunut vankilasta, nyt hän jatkaa ehdonalaisessa vapaudessa. Sen historian hän kätkee tulevalta työnantajalta kuten myös sen, että hänellä ei ole muuta asuntoa kuin vanha Nissan -autonsa. Lisää kätkettyjä asioita löytyy myös työhistoriasta, potkuja on rapissut pikaruokapaikoistakin. Kehyskertomuksesta palataan kolme kuukautta aiemmin alkaneisiin tapahtumiin kahden päähenkilön näkökulmista. <p></p><p>Epämääräisestä taustastaan huolimatta Millie saa ihanteelliselta vaikuttavan työpaikan Nina ja Andrew Winchesterin varakkaassa kodissa, hemmotellun Cecelian hoitajana ja kotiapulaisena, jonka toimenkuvaan kuuluu hommia ruoanlaitosta siivoukseen. Perheenäidistä paljastuu ensi tutustumisen jälkeen hyvin ailahteleva temperamentti, jonka seurauksena iso talo on hetkessä siivouksen tarpeessa. Mikään ei tunnu olevan Ninalla hallinnassa, vaikka aikaa pitäisi yhden lapsen kotäitinä riittää. Sen sijaan hän keskittyy muiden äveriäiden Long Islandin rouvien seurapiiritapaamisiin, joissa käydään kovaa kisaa menestyksen ulkoisista merkeistä. Ninan sekopäisyydestä ja hoitohistoriasta psykiatrisessa sairaalassa juorutaan selän takana ja tyttären koulussakin.</p><p><i>Tämä on täydellinen, minä sanon. Rouva Winchester näyttää haltioituvan vastauksestani. Hän johdattaa minut takaisin pimeään portaikkoon ja talon toiseen kerrokseen, ja kun laskeudun portaat, päästän suustani hengähdyksen, jota en edes tiennyt pidätelleeni. Huoneessa oli jotain hyvin pelottavaa, mutta jos onnistun saamaan tämän paikan, pääsen tunteestani varmasti yli. Helposti.</i></p><p>Millie saa työpaikan lisäksi asunnon. Tosin huone on komeron tapainen ullakolla, narisevien portaiden päässä ja lukossakin on jotain outoa. Perheen isä Andrew kääntää naisten katseita komeudellaan. Hän on Millielle hyvin mukava ja vaimonsa mielialoille ja sotkuille loputtoman kärsivällinen. Millie on päättänyt pysyä poissa vankilasta ja se johtotähtenään hän on valmis noudattamaan Ninan jokaista oikkua ja myöntämään syyllisyytensä jokaiseen mokaan. Nina on myös hyvin mustasukkainen. Voi olla, että Andrew'n katse viipyykin turhan pitkään uudessa kotiapulaisessa. Yhä painostavampi ilmapiiri talossa saa Millien epäilemään omia aistejaan ja havaintojaan. Alisteinen asema tekee tilanteesta - ja ullakkohuoneesta - aina vain epämukavamman.</p><p>Long Islandin eleganttia taloa ympäröi seudun hienoin puutarha, jota hoitaa toinen miehinen komistus, italialaislähtöinen Enzo. Hänen englanninkielen taitonsa on puutteellinen, mutta naapuruston naisten liiallistakin huomiota se ei estä. Jostain hän yrittää Millietä varoittaa sanalla <i>pericolo</i>, vaara.</p><p>Näistä lähtökohdista <i>Kotiapulainen</i> kiristää jännitystä koukuttavalla tavalla juonen tarjotessa kiitettävästi yllätyksiä. Kiittää voi myös yhteiskunnallisen todellisuuden havainnoista; siihen köyhistä oloista varakkaan perheen lähipiiriin muuttanut nuori nainen antaa terävän näkymän. Dialogi on nasevaa kuin amerikkalaisissa elokuvissa ja muutenkin koko kertomus on hyvin elokuvallinen. Kuinka ollakaan, viimeisillä sivuilla mainitaankin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Juonesta ei voikaan paljastaa sen enempiä. </p><p>Kiristyvä kehä yltyy loppua kohden paikoitellen hieman epäuskottaviinkin käänteisiin, mutta tarina pitää näpeissään ja on vetävästi kerrottu. Henkilöhahmojen psykologisia ulottuvuuksia ja vastaavaa käytöstä on kuvailtu harvinaisen huolellisesti ja uskottavasti. Kirjailija onkin paitsi menestyskirjailija myös aivovammoihin erikoistunut lääkäri. </p><p>En enää muista, mistä tämän kirjavinkin nappasin, mutta olen tyytyväinen kun pääsin vaihteeksi trillerin imuun. Oli joulun jälkeen hieman lukujumia muutaman raskaan sarjan teoksen kanssa. Tuleva klassikkohaastekin on aiheuttanut aloituksia ja keskeytyksiä. <i>Kotiapulainen</i> tuli hyvään saumaan.</p><br /><b>Freida McFadden: Kotiapulainen<br />The Housemaid, 2022, suomentanut Jussi Tuomas Kivi<br />Otava, 2023, 346 s</b><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-81687737467266615172024-01-05T13:25:00.002+02:002024-01-05T13:34:52.713+02:00Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjmjlvY2QByLjRydvgbik0_lDZpSre2dnFNPFJrPB_LBB2heDZO5WqwI3abxezjP2d46lvyjWuyMa9mIqaFWb2wNnJbBRveLAvzMnetJHr9o6UgS7BQ88aWULJcwDqV33hkTt_vaXEp-fwM-okG9w8HxtawU5kcAhnVm6a4WZhdagyLfUTMntKyHwsopqR_/s2492/9789510489857_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2492" data-original-width="1535" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjmjlvY2QByLjRydvgbik0_lDZpSre2dnFNPFJrPB_LBB2heDZO5WqwI3abxezjP2d46lvyjWuyMa9mIqaFWb2wNnJbBRveLAvzMnetJHr9o6UgS7BQ88aWULJcwDqV33hkTt_vaXEp-fwM-okG9w8HxtawU5kcAhnVm6a4WZhdagyLfUTMntKyHwsopqR_/s320/9789510489857_frontcover_final.jpg" width="197" /></a></div><br /><p>Ihminen jättää jälkeensä omanlaisensa jäämistön. Jonkun elämä ja sen vaiheet on hyvin tiedossa, on ollut läheisiä ympärillä koko elämän ajan. Toiset taas, aika usein vanhaksi eläneet naiset, ovat saattaneet elää vuosikymmeniä yksin, kuten Nanette Kottarainen<b> Hanna Weseliuksen</b> romaanissa <i>Nimetön</i>. Silloin jäämistö, kuvat, päiväkirjat, kirjeet, kirjat kertovat jotain pois menneestä ihmisestä, mutta hän on silti kuin haalistuva valokuvansa; kukaan ei enää muista. Kuten Irja Karvonen, kuollessaan yksinäinen ihminen. Hänestä kirjoitettu juttu <i>Ovessa lukee Karvonen </i>Suomen Kuvalehdessä on toiminut Weseliukselle sytykkeenä tähän romaaniin.</p><p>Edellisessä lukemassani romaanissa <i>Luotto</i> yksi näkökulmista oli päähenkilön muistelman kirjoittajan. Sama tapahtuma toistuu Nimettömässä, sillä erotuksella että toimeksiannon ehdot ovat lähes vastakkaiset. Edellisessä kirjoittajan piti keksiä ja muunnella totuutta. Nanetten merkintöjä puhtaaksikirjoittaja ei saa muuttaa edes pilkun verran. Nanette Kottaraisen muistelmia kirjoittaa puhtaaksi Leila, opiskelija jonka Nanette on palkannut työhön. Kehyskertomuksessa Leila kertoo työnsä edistymisestä kolmannelle, tuolle Nimettömälle, minä-kertojalle. Leilan nykyhetkessä tapahtuva raportointi kahvilassa vuorottelee Nanetten omien muistelmien kanssa, jotka poukkoilevat vapaasti vuosien 1948 ja 2023 välillä.</p><p><i>Aika ja kuolema saattavat niin monet asiat naurunalaisiksi.</i></p><p>Vanhan yksinäisen naisen muistot antavat hyvän pohjan assosioida kaikesta maan ja taivaan välissä. Alkaen siitä, että vaikuttaa kuin Nanette ei oikeastaan missään välissä tuntisi itseään vanhaksi eikä yksinäiseksi, mutta vanhenemista hän toki pohtii. Salaisuuksia, hirveitäkin, hänellä näyttää elämässään olleen, mutta eivät ne enää niin hirveiltäkään tunnu. Aika on muuttunut, moni entinen kauhistelu ei enää näytä kuin naurettavalta. Toisaalta ei ole harvinaista, että sukujen historiasta löytyy virtahepoja, manipuloijia, häikäilemättömiä ja häijyjä tyyppejä, jotka heittävät varjonsa seuraavaankin sukupolveen. Niin Nanettenkin.</p><p>Nanette on nähnyt maailmaa. Hän on työskennellyt kotiapulaisena Pariisissa (tai ainakin Ranskassa) Felix-herran luona ja matkustanut paljon. Kotiapulaisen toimenkuva on ollut laaja, intiimikin. Kovin selkeästi Nanetten liikkeiden maantieteellisiä koordinaatteja ei aina seurata. Sen sijaan tunnistettavaksi muotoutuu naisen tapa nähdä maailma, sen värit, valot ja sävyt, joita Nanette havainnoi kaikkialla. </p><p>Hanne Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori. Tietämys siirtyy Nanetten maailmaan. Hän viihtyy erityisen hyvin nimekkäiden taiteilijoiden teosten äärellä. Madridin Pradossa hän analysoi Picassoa, Goyan vanhojen päivien <i>Mustia maalauksia </i>ja Velasquez'ta, joissa nainen jälleen kerran miehen katseen kohteena. Kotonaan Nanette kuuntelee jazzia ja bluesia ja googlailee tärkeimpiään: Billie Holiday, Whitney Houston, Aretha Franklin, Mama Cass Elliott.</p><p>Päähenkilö ei ole turhaan sen niminen kuin on, hänellä on erityisen läheinen suhde linnustoon, joiden latinalaisia nimiä ropisee aina kun jokin terhakka yksilö vetää puoleensa, <i>Cuculus canorus</i> ja muut. Hänen havaintonsa maailmasta liikkuvat Balkanin, Tsetsenian tai Ukrainan sodasta pihalla riitelevään pariskuntaan, kuten ihmisen arjessa tapahtuu. Viisikymmenluvun päiväkirjamerkintöihin on saksittu tapahtumia ajassa. Myöhempinä aikoina mukaan tulee arkisia ruuanlaittohetkiä, keskusteluja Leilan ja Muhammedin, kotiavun kanssa.</p><p>Pientä trillerin tunnelmaa alkaa kerääntyä Nanetten entisestä lähipiiristä. Lukiessa odotan jotain selvennystä ilmeisen traagisista tapahtumista, joita menneisyydestä löytyy, mutta niitä ei oikeastaan tule. Erään tyypin kohtuuton sikamaisuus alkaa ärsyttää eikä sitä tai sen syitä valaista, vain havaintoja törkeyksistä. Dramaattiset ainekset kuin kuivuvat kokoon ja väistyvät taka-alalle. </p><p>Kuka sitten on Nimetön kun hän ei ole Nanette? Hän on Leilan kuuntelija, minä-kertoja, joka on ahdettu hyvin pieniin rakoihin. Aika huomaamaton siinä mielessä, että on kuitenkin antanut nimensä teokselle. Hänen kuunteleva olemuksensa ei ehdi ruumiillistua. Romaanin isoimmat ihmissuhdesolmut peittyivät menneisyyden usvaan ja herännyt kiinnostus tyrehtyi. Iäkäs Nanette on oikein sympaattinen päähenkilö kyllä, räväkkä ja lapsen uteliaisuuden vanhoille päiville asti säilyttänyt henkilö. Henkiseltä kantilta ihanteellinen tapa vanheta. Kun haluaa päiväkirjansa puhtaaksi kirjoitetuksi, silloin niitä tietenkin arvostaa ja haluaa omat kätketyt ajatuksensa paljastaa. Ja valita sen mitä haluaa itsestään muistettavan.Sen toteaa kirjailijakin yhdessä aforismeistaan:<i> Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.</i></p><p><i>Nimetön</i> ei minulle kolahtanut samalla tavalla kuin Weseliuksen <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2021/03/hanna-weselius-sateenkaariportaat.html">Sateenkaariportaat</a>. En myöskään saanut sopimaan noita korkeakoulutetun asiantuntijan taideanalyyseja tämän vanhuksen persoonaan. Siinä oli häiritsevää ristiriitaa, vaikka uskonkin ihmisten yleisesti omaavan piileviä kykyjä. Kerrontatyyli on tunnistettavaa, samoja yllätyksellisiä, hauskoja ilmauksia ja inhimillistä lämpöä väärin kohdeltuja kohtaan, olivat ne sitten lintuja tai vanhuksia.</p><b>Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva<br />WSOY, 2023, 442 s</b><p><br /></p><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-48545698282117786632023-12-31T16:07:00.004+02:002024-01-01T07:46:12.522+02:00Hyvää Uutta Vuotta 2024!<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJVxWOE_9HWexgmPTh3gfd6BzYiLbneUH3oCnLGGKRs0O8vsCoZq6kRW_XByDhyphenhyphenzyb4oCPVSRXfVeq-5kQv3U7rOXjlyWaLvP5gEY0UI-Ft183gJQ1kutWAIIPvURRG8M73YzauGxuWFUhSXxGOcU6TXXauNF8lpVVRtHG24S5vGzNJCg32khCvokR6Zj1/s2352/Pilkkiij%C3%A4t.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-size: x-small;"><img border="0" data-original-height="2047" data-original-width="2352" height="279" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJVxWOE_9HWexgmPTh3gfd6BzYiLbneUH3oCnLGGKRs0O8vsCoZq6kRW_XByDhyphenhyphenzyb4oCPVSRXfVeq-5kQv3U7rOXjlyWaLvP5gEY0UI-Ft183gJQ1kutWAIIPvURRG8M73YzauGxuWFUhSXxGOcU6TXXauNF8lpVVRtHG24S5vGzNJCg32khCvokR6Zj1/s320/Pilkkiij%C3%A4t.jpg" width="320" /></span></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Turussakin jo pari pakkasyötä takana - eikun pilkill</span>e</td></tr></tbody></table><br />Aika silmäillä lukuvuotta 2023, joka oli - yllätys, yllätys - taas inspiroiva, viihdyttävä, valaiseva, mitä milloinkin. Lukeminen on yhtä juhlaa. Ei nyt joka hetki, mutta aika usein ja heti kun huomaat, että nyt se tapahtuu: siima alkaa vetää, tarina imee maailmaansa. Jopa ukrainalainen sotilas rintamalla kertoi siitä keinona selvitä karmeimmassa ympäristössä mitä lukemiselle voi kuvitella.<p></p><p>Mikä parasta, lukemisen tavat sen kun monipuolistuvat. On ajan kellastamaa nidettä kirjaston varastosta tuotuna, on uuden kiiltävää ja kaunista, on e-kirjaa ja vielä äänikirjaa eli kuunnelmaa. Viime mainittua en lukemiseksi nimitä, mutta kuuntelu on ihan yhtä arvokasta. Kun rapistuvan kroppansa kanssa vanhenee, äänikirja voi tulla apuun myös pakollisena vaihtoehtona, who knows. </p><p>Venäjä lukuteemanani jatkuu aina vaan. Vuoden<b> tietokirjoista</b> nostan Mihail Šiškinin <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/12/mihail-siskin-sota-vai-rauha.html"><i>Sota vai rauha</i></a>. Yhtä hyvin tähän aiheeseen perehtynyttä ja siitä omalla taidokkuudellaan kaunokirjallisuutta tekevää kirjailijaa on tänä aikana vaikeaa löytää. Siksi tätä kohtuullisen sivumäärän teosta ei ole missään nimessä raskasta lukea, aiheesta huolimatta. Se on selkonäkemistä, historian ja politiikan analyysia höystettynä oman elämän kokemuksella. Toinen aihetta sopivasti täydentävä teos on<i> <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2022/11/peter-pomerantsev-mikaan-ei-ole-totta.html">Peter Pomerantsevin</a></i> nyky-Venäjästä, absurdi ja surrealistinen. Ja totta kaikki se hulluus - siinä sen hiuksia nostattava teho.</p><p>Eniten minuun kolahtivat tänä(kin) vuonna autofiktiiviset <b>romaanit</b>. Hui, se on aika mollattu lajityyppi kirjallisuusihmisten parissa. Onneksi minun ei tarvitse siitä välittää, kaikissa genreissä on huonoa ja hyvää, ei genre kirjaa pahenna.</p><p>Kohta on taas käsillä ensi vuoden eka klassikkohaaste. Kesällä iloitsin siihen löytämästäni Henry Rothista ja <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/07/klassikkohaaste-17-henry-roth-vaikkapa.html"><i>Vaikkapa unta</i></a> romaanista. Sadan vuoden takainen New Yorkin juutalaisten emigranttien maailma vyöryi eteen elävänä nuoren pojan kasvukertomuksena. Omakohtaisena koin Gun-Britt Sundströmin <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/10/gun-britt-sundstrom-suhteista-parhain.html"><i>Suhteista parhain</i></a>, romaanin 60-luvun lopun Tukholmasta, ajalta jolloin minäkin löysin sieltä elämääni uutta virtaa, masentavan teini-iän jälkeen. Huvittavaa tässä löydössä oli se, että sain siitä vinkin <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/08/saara-turunen-petra-maisonen-toim.html"><i>kirjasta</i></a>, jonka tekijää Saara Turusta kohtaan koin ennakkoluuloja. Pääsin siis sekä ennakkoluulostani että sain hyvää luettavaa. Jättipotti!</p><p><i><a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/08/edna-obrien-paheellinen-elokuu.html">Paheellinen elokuu</a> </i>oli löytönä jotenkin sukua tuolle Sundströmin romaanille, vaikka tässä oli hyvin erilainen aikuisen naisen lomamatka aiheena. Edna O'Brienin päähenkilö ja hänen vapauden kaipuunsa toi mieleen myös Jean Rhysin pernod'ta nautiskelevat naiset öisillä kaduilla. Hauskasti pääsin tässä samalla muistelemaan ensimmäisiä turistimatkoja vanhempieni kanssa, pystyin aistimaan uudelleen sen aikaisten hotellien hienostuneen tunnelman.</p><p>Mitään niin kirvelevää surua en kirjassa vuoden aikana kohdannut kuin Meri Eskolan romaanissa <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/04/meri-eskola-ehdin-rakastaa-hanta.html"><i>Ehdin rakastaa hänta</i></a>. </p><p>Onneksi luin myös Niko Hallikaisen romaanin <a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/11/niko-hallikainen-suuri-marka-salaisuus.html"><i>Suuri märkä salaisuus</i></a>. Onneksi siinä mielessä, että on aika sattumanvaraista lopulta mitkä kaikki uutuudet, vanhoista väliin jääneistä (klassikkohaaste!) puhumattakaan, tulee lukeneeksi.<i> Suuri märkä salaisuus</i> liikutti ja hauskutti, suomalaisten lähiöiden 90-luvun maisemia mitä tarkimmin nähtynä, nuoruuden aistein, elämäniloa ja uteliaisuutta.</p><p>Tämän vuoden <b>elokuvia</b> muistellessani, vaikuttaa että en ole niistä löytänyt kovin monta suurta elämystä. Tai ehkä en kirjoittanut niistä enää niin että nyt muistaisin. Kaurismäen <i>Kuolleet lehdet</i> ei minulla noussut ihan nykyisen huomion veroiseksi elämykseksi. Sympaattinen elokuva kyllä ja miellyttävä katsoa. Minusta Jussi Vatanen oli juopoksi turhan yksi-ilmeinen ja hallittu, mutta niinhän Kaurismäen maailma on muutoinkin irti reaalimaailmasta, vaikka kuvaakin köyhiä ihmisiä myötätuntoisella katseella. Tai siksi, katse on niin myötämielinen. </p><p>Parhaat elokuvat tänä vuonna olivat minusta <i><a href="http://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/04/elokuvissa-aftersun-paivamme-auringossa.html">Aftersun - päivämme auringossa</a> </i>ja <i>Drive my car</i>, vuoden 2021 elokuva, jonka näin vasta nyt Yle Areenasta. Kolmen tunnin elokuva olikin fyysisesti mukavampi katsoa kotisohvalta. Vertailukohtana <i> Killers of the Flower Moon (eikä Flowers of the Killer Moon! - </i>kuten olin kirjoittanut ensin) jonka katsominen loppupuolella häiriintyi päähän ilmaantuvasta kuplasta. Elokuvaa olisi hyvin voinut tiivistää, mutta Scorsesen tyyppinen ohjaajaguru saa epäilemättä tehdä sen pituisia elokuvia kuin haluaa eikä kukaan sitä kyseenalaista. </p><p><i><b><span style="color: red;">Hyvää Uutta Vuotta tutut ja tuntemattomat - rauhaa ja rakkautta!</span></b></i></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com14tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-67792237081787459542023-12-28T17:25:00.002+02:002023-12-28T22:31:12.713+02:00Hernan Diaz: Luotto<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNQIeg7pgATPjL-4clELPev6JkolQhtA4be6yXc9mMx7N8-kBLJWuF_ZxMQKwClzY_llOABvgoLyjm6Mzc_jQ5XKutC_lD5CL6M006tMd5Rgfny3TYhFZsczqNYAMd0AUGJhJUTc14yH8CtqGYVE6PRi23QnLG60v_-t6t1FHZokR8qSqLkRGgJX3_InPx/s4032/20231227_122131.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNQIeg7pgATPjL-4clELPev6JkolQhtA4be6yXc9mMx7N8-kBLJWuF_ZxMQKwClzY_llOABvgoLyjm6Mzc_jQ5XKutC_lD5CL6M006tMd5Rgfny3TYhFZsczqNYAMd0AUGJhJUTc14yH8CtqGYVE6PRi23QnLG60v_-t6t1FHZokR8qSqLkRGgJX3_InPx/s320/20231227_122131.jpg" width="240" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Kannen suunnittelu Tuomo Parikka, kuva iStockphoto</span></td></tr></tbody></table><br /><p>New Yorkin pörssiromahdus vuonna 1929, sitä kohti kiihdyttävä 20-luku ja sen jälkeinen lama kehystävät mahtisuvun tarinaa kuvaten samalla kapitalismin lainalaisuuksia ja rahan valtaa yhdellä sen keskeisimmistä näyttämöistä.</p><p>Benjamin Rask alias Andrew Bevel on syntynyt vauraaseen sukuun ja imenyt itseensä lapsuudesta lähtien, matemaattisen lahjakkuutensa siivittämänä Wall Streetin pankkimaailman periaatteet oppikirjaesimerkin omaisesti: vauraus jatkaa kasaantumistaan. Argentiinalaissyntyisen <b>Hernan Diaz </b>nimeää osan <i><b>Luoton</b></i> luvuista pankkimaailman termeillä. Ensimmäinen luku: <i>Saatavat</i>, viimeinen:<i> Futuuri</i>. <i>Bonds</i> on suomennettu Saataviksi. Sidokset ei ole pankkitermi, mutta olisi myös kuvaava nimi tuolle osalle, romaanille romaanissa, kirjailijana mystinen Harold Vanner. </p><p><i>Luotto </i>hahmottelee herkullisesti finanssimogulin tietä vauraasta lapsuudesta omiin yksityisiin transaktiohuoneisiin. Pinnan alla se samalla tarkastelee naisen - Helenin/Mildredin - roolia ajassa ja tapoja löytää omia teitä naisten lahjakkuutta vähättelevässä perin maskuliinisessa maailmassa. Millaisiin keinoihin naisen on turvauduttava, että omat vahvuudet eivät näkyisi liikaa ja saisi miestä tuntemaan itsensä heikommaksi? Siinä olisi vaaransa. Tapahtumien kulku ja tulkinnat vaihtelevat riippuen siitä, kuka ja mistä asemasta käsin niitä on tekemässä.</p><p><i>Luotto</i> tarjoaa neljä eri näkökulmaa rahan valtaan, vauraisiin salonkeihin New Yorkin himoituimmissa osoitteissa ja siihen mitä seinien sisällä tapahtuu: kahden ulkopuolisen kirjoittaman fiktion ja muistelman sekä kahden päähenkilön omat muistiin merkinnät. Sama kuvauskohde paljastuu kustakin kertomuksesta hiljalleen, mutta uudesta vinkkelistä toisenlaisena. Mikä on totuus? Todellisuus on moninaista, alati muuttuvaa. Epävakaa on rahakin ja sen arvo, vaikka se kaikkea pyörittää.</p><p><i>Ilmassa tuntuva viileä häivähdys oli myös tuoksu. Vaikuttavimpia eivät olleet ilmeiset vaurauden merkit - hollantilaiset öljymaalaukset, ranskalaisten kristallikruunujen tähtikuviot, nurkista versovat kiinalaiset maljakot. Häntä koskettivat pienemmät asiat. Ovennuppi. Vaatimaton tuoli hämärässä nurkassa. Sohva ja tyhjyys sen ympärillä. Ne kaikki puhuttelivat häntä tavallaan olla korostetusti olemassa. Ne olivat aivan tavallisia esineitä, mutta lisäksi ne oliat todellisia: alkuperäiskappaleita, joiden mukaan ympäri maailmaa vaivaksi asti levinneet kopiot oli tehty.</i></p><p>Vannerin fiktiossa Raskin perheestä kuvataan Benjaminin ja Helenin tapaamista ja heidän epätodennäköistä liittoaan. Molemmat ovat eksentrisiä, seuraa ja tavanomaista huvittelua kaihtavia persoonia, älykkäinä ja omaperäisinä pidettyjä. Heidän ympärillään liehuu varakkaiden henkilöiden seurapiiri, josta joku avittaa nuo kaksi yhteen. Samalla kun Rask onnistuu keinottelullaan vauhdittamaan massiivista pörssisyöksyä, Helenin pimenevää mieltä hoidetaan Sveitsissä parantolassa uudella konvulsioterapialla. Traagisen lopun romaani nousee myyntimenestykseksi, josta tiedetään hyvin kenestä se oikeasti kertoo.</p><p>Tyylikäs kerronta ajankuvineen nosti mieleen Mme Bovaryn tyyppisen klassikon, jossa salatut pyrkimykset ja halu kätkeä tai kyvyttömyys näyttää aitoja tunteita kukoistaa silkein ja sametein verhoilluissa huoneissa. Aviopuolisot tuskin hipaisevat toisiaan etääntyessään toisistaan. </p><p><i>Merkittävää on vain saavutustemme summa, ei se, mitä meistä kerrotaan.</i></p><p>Luvussa <i>Elämäni</i>, Andrew Bevel, edellisen fiktion Benjamin oikeassa elämässä, kertoo katkelmissa ja luonnosmaisesti menestyksensä askelmista filosofoiden viileän ylemmyydentuntoisesti laman kourissa kurjistuvan kansan elämästä sekä hyväntekeväisyyttä harrastavasta, lapselliseksi kuvaamastaan vaimosta Mildredistä (fiktion Helen). Vaimo järjestää konsertteja kodissaan ja toimii taiteen mesenaattina. Bevelin mietelmät menestyksestä paljastavat ytimen, siinä päädytään keskeneräisin lausein rikkauden evankeliumiin, perusajatuksena sääntelemättömien markkinoiden pyhyys. Muu olisi <i>Macchiavellimainen petos suurta yleisöä kohtaan. Holtiton hyökkäys liike-elämän</i></p><p>Kolmas näkökulma on Ida Partenzan, italialaisen kirjapainotyöntekijän, emigrantin ja anarkisti-isän tyttären <i>Muistelma, muistettuna. </i>Ida valikoituu Bevelin muistelmien haamukirjoittajaksi tarkan seulonnan jälkeen. Tehtävänä on kirjoittaa mahtimiehestä ihannoitu muistelma, sellainen, jollaisen kuvan mies haluaa itsestään jättää. Siihen kuvaan ei kuulu hänen sittemmin hyljeksitty toimintansa pörssiromahduksen alla. Todellisuus tulee taivuttaa tavoitteeseen. Uskottaviin yksityiskohtiin tarvitaan naisellista otetta. Niitä yksityiskohtia ei ole, ne on luotava mielikuvituksen voimin. Sytykkeenä muistelmille on Bevelin hellittämätön viha tuota jo julkaistua romaania kohtaan (Vanner: Saatavat). Sen kopiot on jo puhdistettu pois yleisistä kirjastoista.</p><p><i>Ja erityisesti se pätee pääomaan, sijoittamiseen. Osakkeisiin, velkapapereihin, obligaatioihin. Luuletko sinä, että nuo ryövärit tuolla joen takana myyvät ja ostavat mitään, millä on oikeaa aineellista arvoa? Ei. Eivät he osta, eivät myy. Osakkeet ja se kaikki muu roska eivät ole muuta kuin pelkkiä vaatimuksia tulevaa arvoa kohtaan. Niinpä jos raha on kuvitelmaa, pääoma on kuvitelman kuvitelmaa. Sillä nuo rikolliset käyvät kauppaa: kuvitelmilla.</i></p><p>Kahden vastakkaisen maailman välillä kulkeva Ida tasapainottelee anarkisti-isänsä tuttuakin tutumman paasauksen ja tämän oletetusti paheksuman työpaikkansa kanssa, jonka hän salaa tältä. Kaikesta, mitä Ida joutuu toimeksiantajansa puolesta kuvittelemaan muodostuu sirpaleinen, mutta mielenkiintoinen muotokuva. Uuttera työ kirjailija Vannerin löytämiseksi ei tuota tulosta, mutta saattoiko hän sittenkin olla lähempänä kuin arvaisi? Vuosikymmeniä myöhemmin kuva Andrew Bevelistä täydentyy yllättäen löytyvällä Mildredin päiväkirjalla - viimeinen osa <i>Futuurit</i>. Se keikauttaa naisen roolin finanssimiehen rahallisessa menestyksessä uuteen asentoon.</p><p>Hernan Diaz näyttää lukijalle vääristelevän peilin toisensa jälkeen. Pulitzer-palkittu (2023) romaani vetää esille luurankoja rahamaailman kaapeista, maalaa hienoa ajankuvaa ja psykologisesti kiinnostavia henkilöhahmoja omine äänensävyineen. Mikä parasta, katse on vahvasti feministinen.</p><b>Hernan Diaz: Luotto<br />Trust, 2022, suomentanut Jaakko Kankaanpää<br />Gummerus, 2023, 436 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-32723647293390981262023-12-14T16:11:00.001+02:002023-12-14T16:11:26.523+02:00Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdFFvCJnyy33Vf20rcbQsP29ITcQCz1ReHwJ2EiDPp5hwdMHBVKu-DGGYUjARdOb0qQa2At1yO5QsjehHLuhFHXHF1eDEihhFVa0PhJpRl15KFLDckoE8hskpTZwSnn2nyKqk3hhxi4zYNA597A3jVVxtioD-fQ2e8p1B_rMQPrp-frkjeYuSc_ZEwXUia/s1500/gretan_tarina_kansi.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1500" data-original-width="993" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdFFvCJnyy33Vf20rcbQsP29ITcQCz1ReHwJ2EiDPp5hwdMHBVKu-DGGYUjARdOb0qQa2At1yO5QsjehHLuhFHXHF1eDEihhFVa0PhJpRl15KFLDckoE8hskpTZwSnn2nyKqk3hhxi4zYNA597A3jVVxtioD-fQ2e8p1B_rMQPrp-frkjeYuSc_ZEwXUia/s320/gretan_tarina_kansi.jpg" width="212" /></a></div><br /><p><b style="font-style: italic;">Aikuiset toistelevat, että heidän on valettava nuoriin toivoa. Mutta minä en halua toivoa, haluan, että olette paniikin vallassa ja ryhdytte toimiin. Haluan, että toimitte niin kuin kriisissä toimitaan, sillä nyt on kiire. - Our house is on fire... </b>(Davos 25.1.2019)</p><p>Vaikeaa oli ilmastokokouksessa Dubaissa päästä edes puheen tasolla sopimukseen fossiilisista polttoaineista, teoista puhumattakaan. Saudi-Arabia vastusti ennen sopimusta niinkin lievän aikeen ilmausta kuin <i>phase out</i>. Bensiinistä, dieselistä, hiilestä ja maakaasusta pitää luopua ja pian, se tiedetään. Ilmasto on painavin syy, mutta hyviä syitä löytyy myös Venäjän tai muiden öljymaiden suunnalta. Riippuvuudesta noihin maihin olisi hyvä päästä eroon.</p><p>Ruotsalainen <b>Greta Thunberg</b> aloitti ilmastoaktivismin 15-vuotiaana koululaisena vuonna 2018 koululakolla, joka sitten levisi ympäri maailmaa somekanavien välityksellä. Greta oli lukenut aiheesta jo siinä vaiheessa, huolestuessaan, huomattavasti ikäisiään enemmän. Hän tiesi, että <i>nuoret eivät kuuntele puhetta, he seuraavat esimerkkiä</i>. Sen hän antoi ja syntyi <i>#fridaysforfuture</i> - liike.</p><p>Italialainen <b>Valentina Camerini</b> on kirjoittanut <i>Gretan tarinan</i> nimenomaan nuorille. Piirroksin kuvitettu kirja on lähes selkokielinen ja kirjastossa saatavana nuorten osaston hyllyllä. Kirja on suppea mutta selkeä läpikäynti nuoren aktivistin toiminnasta vanhemmallekin lukijalle. Se kuvaa hänen määrätietoista kulkuaan perheestä ja lähipiiristä kohti suuren maailman estradeja, joissa puhetta kuuntelivat globaalien organisaatioiden ja parlamenttien edustajat.</p><p><i>Vähän kerrallaan Ernman-Thunbergit luopuivat kaikista huonoista tavoista ja tottumuksista, jotka saattoivat vahingoittaa maapalloa. Greta oli voittanut ensimmäisen taistelunsa!</i></p><p>Hänen näyttelijäisänsä lopetti toistaiseksi työnsä tukeakseen tyttärensä toimintaa. Äiti Malena Ernman kierteli oopperalaulajana maailmaa konserteissa, mutta hänkin luopui sittemmin kansainvälisestä urastaan ja sen vaatimasta tiheästä lentämisestä ympäri maailmaa. Perhe siirtyi kasvissyöntiin, sähköautoon ja lisäsi polkupyörän käyttöä.</p><p>Kirjassa kerrotaan myös Gretan asperger-diagnoosista, jonka maailma on hänen kohdallaan nähnyt edesauttavan uskomattoman sitkeään keskittymiseen tärkeään asiaan, ehdottoman tarkkaan valintaan kaikessa omassa elämässään, johon on siis todellakin saanut vanhempansa mukaan samalla ehdottomuudella. Kaksi "ääripäätä" nähtiin kulkevan toistensa ohi jossain tapahtumassa, kun Donald Trump häivähti samassa kuvassa Gretan kanssa. Kukaan ei voi kyseenalaistaa hänen aitoa huoltaan, ei vaikka itku silmässä ja vihaisena puhuminen kansainvälisissä tilaisuuksissa on hämmentänyt. Oikeastihan meidän pitäisi olla juuri niin huolissaan, mutta me tavikset emme vaan jaksa. Gretan esimerkki on vahva ja on varmasti vaikuttanut myös siihen, että iso laiva on hitaasti kääntymässä ja Dubaissa saatiin sentään sovittua yhteisestä tavoitteesta irrottautua fossiilisista polttoaineista. </p><p>Kirjan loppuun on liitetty aikajana vuosilukuina ilmaston lämpenemisen kehityksestä. Viimeiseksi listataan vielä vaikuttavia lehtikirjoituksia kansainvälisestä mediasta nettiosoitteineen. <i>Masha Gessen: The fifteen-years old climate activist who is demanding a new kind of politics, The New Yorker, 2.10.2018 </i>esim.</p><p><i>Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin</i>, Helmet haasteen kohtaan 27 voin täten nakata ruksin ja lopettaa tämän tekstin raamatullisesti: <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/p/helmet-lukuhaaste.html">se</a> on täytetty.</p><b>Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita<br />La storia di Greta. Non sei troppo piccolo per fare cose grandi, k</b><b>uvittanut Veronica "Veci" Carratello, 2019, s</b><b>uomentanut Taru Nyström</b><div><div><b>Into Kustannus Oy, 2019, 120 s</b></div></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-31426737752592723592023-12-09T18:47:00.000+02:002023-12-09T18:47:07.870+02:00Elli Valtonen: Tainnutuskehto<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjHBL_2xVvJfp_DPTBgn8cyCCVYTJlb6v8q3k9q_NAw87RRk-8SYgryxaF7yXD6JiiBm1U42CZQWDXV_ViUaoVBb1wGRwdynTZ7NFuvXLtWPVmyxyojk27AOVG1OY4w4xTUWuZSJnBc7U8SV3tUY29QdcTbrldL1ohzNfveVLc5R2bmheQ7DNYKdtLoeb4U/s2610/9789523522572_frontcover_final.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2610" data-original-width="1541" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjHBL_2xVvJfp_DPTBgn8cyCCVYTJlb6v8q3k9q_NAw87RRk-8SYgryxaF7yXD6JiiBm1U42CZQWDXV_ViUaoVBb1wGRwdynTZ7NFuvXLtWPVmyxyojk27AOVG1OY4w4xTUWuZSJnBc7U8SV3tUY29QdcTbrldL1ohzNfveVLc5R2bmheQ7DNYKdtLoeb4U/s320/9789523522572_frontcover_final.jpg" width="189" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"></td></tr></tbody></table><br /><p><i>Hän astuu lähimpään karsinaan, pienin porsas tulee luottavaisena kohti, hän nappaa sitä kainaloiden takaa, nostaa käytävälle ja riiputtaa korvista. Porsas kirkuu. Se näyttää normaalilta. En tiedä miksi se pitää tappaa, en pysty kysymään, miksi nyt porsaita tapetaan ja viskataan raatokasaan, ehkä se on jäänyt kasvussa jälkeen, älä mieti sitä nyt, tämä on pakollinen suorite, tämä on oppimistilanne.</i></p><p>Tulevat eläinlääkärit, eläinlääketieteen opiskelijat, kipuilevat ammatinvalintansa kanssa. Opiskelun motiivit kolaroivat armottoman todellisuuden kanssa. Iiris, Janna ja Santeri rakastavat eläimiä, kaikenkarvaisia otuksia yli kaiken ja myötäelävät niiden kärsimyksissä yli kunkin sietokyvyn. Samanaikaisesti heissä kasvaa viha ihmiskuntaa ja sen tapoja kohtaan. Eläimiä orjuuttavaa ja kiduttavaa lihateollisuutta kohtaan varsinkin ja kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka erilaisista syistä kohtelevat eläimiä kaltoin. James Herriotin idyllinen maalaislääkärin maailma alkaa haalistua.</p><p><b>Elli Valtosen</b>, eläinlääkärin, esikoisteoksen päähenkilöt kiinnostavat; idealistisia nuoria, kettutyttömäisiä herkkiksiä, ehdottoman moraalisia. Elämä on jo kuitenkin ehtinyt kolhia eikä nuorena ole itsestään ja valinnoistaan kovin varma. Kukapa olisi. Ristiriitoja ja persoonia kuvaavat hyvin Iiriksen, Jannan ja Santerin lakoniset dialogit, joita sarkasmi värittää. Kolmikkoa yhdistää rajaton rakkaus eläimiin ja yhteinen näkemys maailmasta kannattelee; he ymmärtävät toisiaan ja toistensa ahdistusta. Neljäntenä, kaveriringin ulkokehällä Elvi edustaa käytännöllisempää näkökulmaa yhteiskuntaan; ongelmat ovat siellä, mutta ei katsota eläimiä silmiin, hoidetaan hommat ja jatketaan eteenpäin. Sikatilalla kasvaneella Elvillä säilyy mielenrauha ja toimintakyky.</p><p>Päähenkilöllä Iiriksellä on pitkä yhteinen historia serkkunsa Jannan kanssa. He tapaavat pitkän ajan jälkeen uudelleen opiskelijoina. Menneisyydessä on joitain salattuja kokemuksia, joiden kanssa Janna edelleen kärvistelee. Syömishäiriön takana näyttää piilevän käsittelemättömiä seksuaalisen hyväksikäytön asioita. Seksuaalinen identiteetti on kaveruksilla muutenkin vielä liikkuvaa ja aaltoilevaa. </p><p><i>Kaasukammioon laskeutuvaa sikahissiä sanotaan <b>tainnutuskehdoksi</b>. Samoin nautojen tainnutuskarsinaa. - Kas kun ei kohduksi, Santeri mutisee.</i></p><p><i>Laillisissa ja laittomissa puuhissa ei ole käytännössä mitään eroa, Jos vetää kissalle tai koiralle muovipussin päähän, on eläinsuojelurikollinen sairas peto. Mutta kun rakentaa hiilidioksidikammion, niin saa tukehduttaa kenet haluaa omalla pikku tuhoamisleirillään.</i></p><p>Kaasukammioista on kyse. <i>Tainnutuskehto</i> vilisee kammottavia näkymiä eläinten kärsimyksistä, teurastamoista hevostalleille unohtamatta laiminlyötyjä lemmikkejä mielenterveyspotilaiden ja alkoholistien kodeissa. Raatoja lantalietteissä, hoitamattomia haavaumia, kaikenlaisia kohtaloita, joista lehdissäkin näkee liian usein uutisia. Eläintenpitokielto tulee liian myöhään. </p><p><i>Maaksi sinä olet jälleen tuleva, sisäfileesi vähän myöhemin, koska sen on koukattava ihmisen ruuansulatuskanavan kautta, Santeri on kirjoittanut esitelmänsä loppuslaidiin. En ollut tiennyt, että yliopistolla voi lentää luennolta ulos. - Tää tekee lihantarkastuksen opetuksesta ihan eri tavalla dynaamista, Janna toteaa.</i></p><p>Kun nuorten opiskelijoiden tunnelmat kenttäkokemusten jälkeen synkkenevät, niin synkkenee myös romaani. Sarkastiset vitsit vähenevät ja Santerin yhden miehen pyrkimys pelastaa kaikki maan eläimet alkaa huolestuttaa kavereita, joille ei myöskään ole helppoa sulattaa todellisuutta. Santerin mieli pimenee pimenevän kaamoksen mukana. Vain kurjista kokemuksista eloon jääneet koirat, jotka pelastetaan eläinlääkäriopiskelijoiden kämppiin, näyttävät hännän heilutusta myöten uutta uskoa parempaan tulevaisuuteen. Positiivista virettä nostaa myös Iiriksen ukki, elämänsä ehtoon saavuttanut pappi, lapsenlapsensa ja tämän kaverit täysin hyväksyvä, elämänmyönteinen vanhus.</p><p>Itsepetosta harrastavalle, eläimiä paljon rakastavalle sekasyöjälle <i>Tainnutuskehto</i> oli lopulta raskas luettava, kuin uutiset navettoihin unohdetuista lehmistä vahvistettuna liian monilla vastaavilla tapauksilla. En näköjään haluaisi tietää syömäni jauhelihan kokemuksista, sillä olen s-tanan huono ihminen, kuten Tuomari Nurmio laulaa. </p><b>Elli Valtonen: Tainnutuskehto<br />Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2023, 245 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-66090491922898864412023-12-03T19:20:00.003+02:002023-12-12T12:11:04.578+02:00Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHwNKL3I5OAu4rml94bbzCTEM4Ekld-pzuvJSQnJ44N2j1Q-7_iu20S6s4WOkTf-hbSolBeacPvvdJP9Q97NiArTqaiymJmDNBRxPtVN5fxAvysD0I8PHwmUDviLd96D3xTBts8wHfw7-my6NPy48y3oLg7MvKgLrl-NcVkt6biLPzDWOQyOjFN4-j8etZ/s2610/9789510506271_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2610" data-original-width="1653" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHwNKL3I5OAu4rml94bbzCTEM4Ekld-pzuvJSQnJ44N2j1Q-7_iu20S6s4WOkTf-hbSolBeacPvvdJP9Q97NiArTqaiymJmDNBRxPtVN5fxAvysD0I8PHwmUDviLd96D3xTBts8wHfw7-my6NPy48y3oLg7MvKgLrl-NcVkt6biLPzDWOQyOjFN4-j8etZ/s320/9789510506271_frontcover_final.jpg" width="203" /></a></div><br /><div><br /></div><div>Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. </div><div><br /></div>Emigranttikirjailija <b>Mihail Šiškin</b>, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.<div><br /></div><div>Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. <i>Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja.</i> Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. </div><div><br /></div><div><i><b>Sota vai rauha</b></i> voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000.<i> </i></div><div><i><br /></i></div><div><i>Sodassa vai rauhassa</i> omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia. Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2022/11/peter-pomerantsev-mikaan-ei-ole-totta.html">Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista</a>.</div><div><br /></div><div><i><b>Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.</b></i></div><div><br /></div><div>Šiškinin <i>Batustaniksi</i> kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa <i>jokainen on toisella jalallaan vankilassa</i>, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain <i>suurkaanin</i> tahto merkitsee ja <i>valta on pyhää</i>. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.</div><div><br /></div><div>Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen, Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.</div><div><br /></div><div><i>Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.</i></div><div><br /></div><div><i>Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma </i>luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = <i>paskakratia</i>. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.</div><div><br /></div><div><i><b>Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.</b></i></div><div><br /></div><div>Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.</div><div><br /></div><div><i><b>Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.</b></i></div><div><br /></div><div>Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. </div><div><br /></div><div>Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. </div><div><br /></div><div><i><b>Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.</b></i></div><div><br /></div><div>Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta <i>Sota vai rauha</i> sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. <i>Me olemme sen valloittaneet.</i></div><div><i><br /></i></div><div>Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.</div><div><br /></div><div><b>Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä</b></div><div><b>Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen</b></div><div><b>WSOY, 2023, 228 s</b></div><div><br /></div><div><b>Päivitys 12.12.2023</b>. Lisään tähän vielä <b>toisen lukijan</b> hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. </div><div><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">"Kirjan
voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen
turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi"
eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on
ja miksi.</span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">
Venäjä on edelleen </span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">"</span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">Batustan</span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">"</span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">,
</span></span></span><span style="text-decoration: none;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-weight: normal;">ensin
viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin
1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (</span></span></span><i>Wikipedia:
Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama,
nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut
keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista.
Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen.
Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein
Kultaiseen ordaan.</i>). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän
arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu
kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen
pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on
hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on
luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas,
ei alhaalta ylös."</p><br /></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-32954335321894033182023-11-27T12:23:00.001+02:002023-11-28T14:37:04.566+02:00Amanda Craig: Petollinen maa<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLxkg3MZvsDv1CuBl06lI2hblvBk4FBfj09hUnUyYIrFsklek6mt6W8Jx4A5F3L74yjbXm2wrMNKqb3qorhw1koHPuerY6BN3OECAVC6qSkKn3AlL1W_s5r7wBkqdqwkiQQpn53e8yas7h_nDZJ17S5NyPbFjwdqhFrfhM77gnMMjufsiOUjwEKhccJ33r/s3651/20231127_104946.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3651" data-original-width="2623" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLxkg3MZvsDv1CuBl06lI2hblvBk4FBfj09hUnUyYIrFsklek6mt6W8Jx4A5F3L74yjbXm2wrMNKqb3qorhw1koHPuerY6BN3OECAVC6qSkKn3AlL1W_s5r7wBkqdqwkiQQpn53e8yas7h_nDZJ17S5NyPbFjwdqhFrfhM77gnMMjufsiOUjwEKhccJ33r/s320/20231127_104946.jpg" width="230" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Kansi: Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy</span></td></tr></tbody></table><br /><div>Saksan maaseudulta Englannin Devoniin ja vähän, mutta vain vähän saman tapaisiin muuttokuvioihin vei lukupolkuni. Edellisen lukemani romaanin <i>Yli-ihmisiä</i> päähenkilö muutti Berliinistä maaseudulle koronan ja parisuhdeahdistuksen ajamana. Muutto pakotti kohtaamaan myös toisenlaisen yhteiskunnallisen ilmaston. <b>Amanda Craigin</b> <i>Petollisen maan</i> pariskunta, Quentin ja Lottie Bredin ovat ajautuneet avioliitossaan lopun ajan tunnelmiin. Avioero kuitenkin veisi molemmat ja kolme lasta köyhyyden partaalle, kun perheen talous on muutoinkin alkanut kiristyä. Hulppea Lontoon talo laitetaan vuokralle ja perhe muuttaa Devonin maaseudulle, jossa miehen vanhemmat asuvat. Sieltä heillä on varaa vuokrata talo ja katsoa, mitä uusi ympäristö tuo mukanaan. Samalla Lottie jää arkkitehdin työstään työttömäksi eikä räväkällä toimittajalla, Quentinillakaan näytä ura oikein hyvältä.</div><div><br /></div><div>Yhtäläisyyksiä näiden romaanien alkuasetelmissa siis on, mutta ero on yhtä kliseinen kuin on sterotypia saksalaisuudesta ja englantilaisuudesta: huumori. Sitä löytyy runsain mitoin Amanda Craigin perhedraamasta, taitavan iskevästä dialogista ja henkilöistä, kun taas saksalaisen Juli Zeh'n kertomus on jäyhempää kerrontaa, samalla tavalla kuin saksalaiset tv-sarjat eroavat brittisarjoista. Kylläpä <i>Petollinen maa</i> olikin vetävä ja viihdyttävä romaani, monista kolkoista juonen käänteistään ja mysteereistään huolimatta. Mitä parhain kirja lämpöisessä sohvan nurkassa viltin alla luettavaksi, kun ulkona marraskuun pimeys peittää tienoon.</div><div><br /></div><div>Kotitila -niminen kulahtanut mutta riittävän tilava talo sijaitsee Devonin maaseudulla ja on yllättävän edullinen vuokrata. Myöhemmin ilmenee, että siihen on selitys, jonka paikalliset hyvin tuntevat: selvittämätön murha. Pihalta löytyi vain vuotta aiemmin päätön miehen ruumis. Vainaja tiedetään, mutta päätä tai tekijää ei löytynyt. Perhe, riitaisat vanhemmat, alakouluikäiset tyttäret ja Lottien poika, 18-vuotias tummaihoinen Xan ovat kuitenkin jo asettautuneet asumaan peltojen, puiden ja pensaiden ympäröimään taloon, jonne vie mutainen tie. Vauraan ja energiaa sykkivän Lontoon elämän jälkeen todellisuus hiljaisella ja talven hämärtämällä pikkupaikalla tuntuu lohduttomalta. Koulutytöt tottuvat ensimmäisinä.</div><div><br /></div><div>Arvoituksellinen tapahtuma jää pitkäksi aikaa taka-alalle ja kertomus keskittyy perheen tulehtuneisiin suhteisiin. Pariskunnan on ajanut avioeron partaalle miehen uskottomuus. Mies on katuvainen, mutta Lottie ei näe yhteiselämää enää mahdolliseksi, vaikka harmillisesti edelleen pitää Quentinia puoleensavetävänä. Sitä hän ei ääneen sano. </div><div><br /></div><div>Pääparin lisäksi kuvioita täydentää iso liuta värikkäästi ja kiinnostavasti rakennettuja henkilöhahmoja. Omaa polkuaan etsii Xan, Lottien nuoruuden yhden illan seikkailusta alkunsa saanut nuorukainen. Hän on kauhuissaan maaseudulle muutosta ja Cambridgen haaveiden romuttumisesta. Paikallinen ruokatehdas tarjoaa riistotyötä vuoroissa. Välit isäpuoleen ovat kylmät, sillä pojalle mies on äidin pettänyt egoisti, rasittava isukki. </div><div><br /></div><div>Bredinin pariskunnan vanhempien roolit omine piirteineen ja perintöineen tuovat päähenkilöihin uusia näkökulmia. Quentinin isä vaikuttaa antaneen huonon mallin parisuhteisiin, hän on kilttiä vaimoaan käskyttävä, syöpään kuoleva runoilija, itseään korostava virtahepo olohuoneessa. Lottien ja Quentinin kotia käy siivoamassa mystinen Janet tyttärineen. He asuvat paikkakunnan kuuluisuuden, menestyneen, nyt jo 7-kymppisen rocktähden kartanon portinvartijan talossa. Vielä yksi sivupersoona tuo tarinaan paikallisväriä: Sally, kiertävä terveydenhoitaja tietää enemmän kuin moni muu mitä köyhissä perheissä seinien sisäpuolella tapahtuu. </div><div><br /></div><div>Amanda Craig avaa mysteeriään nautittavasti ihmissuhdeverkostoa uskottavasti ja kekseliäästi rakentaen. Paikallisväri välittyy väkevästi, varsinkin lumoavasti kuvatusta Devonin maisemasta, säätiloista, puista ja kukkivista pensaista Dartmoorin nummilla. </div><div><br /></div><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhOE8mDtOkcIyJ6X2WaRaiaGEodM7mBqWDzBpWGSo1V_cq8e_bgROmglESfLuhqYXFAsyu7hDT_QI3d1IFbpYSBUfUearaZdcLOyHImRmooWCl3B4irRg9Ivy_Se32yNJYSWN6GKv0KUxMB5qyyYfrRsAWslibPV4I0-7iJV0esqjs-M5B7HzwHJ66QDQo/s2048/096.JPG" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="150" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjhOE8mDtOkcIyJ6X2WaRaiaGEodM7mBqWDzBpWGSo1V_cq8e_bgROmglESfLuhqYXFAsyu7hDT_QI3d1IFbpYSBUfUearaZdcLOyHImRmooWCl3B4irRg9Ivy_Se32yNJYSWN6GKv0KUxMB5qyyYfrRsAWslibPV4I0-7iJV0esqjs-M5B7HzwHJ66QDQo/w200-h150/096.JPG" width="200" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Dartmoorin nummilla mekin käppäilimme <br />yli 10 vuotta sitten (me ei kuvassa)</span></td></tr></tbody></table><i>Laitumelle vapautetut lampaat hohtavat vihreillä rinteillä kuin helmet sametilla. Taempana kasvavat puut, ryhmyinen tammi, orapihlaja ja saarni, ovat jo vehreitä uudessa lehtipuvussaan. Dartmoorin nummi on avara kudelma rinteitä ja kallioita, puita ja vettä, sametinpehmeää nurmea, jota kirjavoittavat keltaiset piikkiherneen kukat, ja ilta-auringossa kimmeltäviä pieniä hopeaisia puroja. Käki kukkuu alempana laaksossa.</i><div><i><br /></i></div><div> Näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, pariskunnan väleistä, nuorukaisen tehdastyöhön ja Sallyn työntäyteiseen elämään terveydenhoitajana ja lampurin vaimona. Kaikessa on hyvin sisäistynyt tunnelma, jossa voi aistia, että kirjailija tuntee ihmiset ja seudut. Amanda Craig on syntynyt Etelä-Afrikassa ja asuu nykyisin Lontoossa ja Devonissa.</div><div><br /></div><div><i>Petollinen maa</i> on on julkaistu Britannian Brexit-äänestyksen jälkeisenä aikana. Se on enemmän yhteiskunnallinen kuvaus, perhe- ja parisuhdedraama kuin jännitysromaani. Loppua kohden mysteerin solmu alkaa vaatia avaamista ja jännitys nostaa pulssia. Jossain vaiheessa myrskyisät aallot alkavat jo loiskua makuuni hieman liian korkealle ja trillerin kehittely hipoa uskottavuuden rajoja. Mukaansatempaava romaani joka tapauksessa. Kiitos myös hyvästä suomennoksesta. </div><div><br /></div><div><b>Amanda Craig: Petollinen maa</b></div><div><b>The Lie of the Land, 2017, suomentanut Maikki Soro</b></div><div><b>WSOY/Minerva Kustannus 2023, 445 s<br /></b><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><b><br /></b></div><br /></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-11178824253946027222023-11-22T11:56:00.001+02:002023-11-22T23:23:16.039+02:00Juli Zeh: Yli-ihmisiä<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhY6Ule4Da6yPLmE7mWsOvxjQGBdFiP6p9LbIPSKbiwCT0jPCIUPdQ6SDvcIvRRfOhy2fhE-QuK0Q5HgfU0qXWdR2Hq31vjskvwpn88cdK32v74Rf3rFoTH86sbpzSJSQyNzZphX-kIVcnGY8829PyajA4uUpytlDSvcSFJ9F_5lnp4VsNVTeq3MXX6Ej_N/s3111/20231122_104716.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3111" data-original-width="2521" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhY6Ule4Da6yPLmE7mWsOvxjQGBdFiP6p9LbIPSKbiwCT0jPCIUPdQ6SDvcIvRRfOhy2fhE-QuK0Q5HgfU0qXWdR2Hq31vjskvwpn88cdK32v74Rf3rFoTH86sbpzSJSQyNzZphX-kIVcnGY8829PyajA4uUpytlDSvcSFJ9F_5lnp4VsNVTeq3MXX6Ej_N/s320/20231122_104716.jpg" width="259" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Kansi: Tuomo Parikka</span></td></tr></tbody></table><br /><p>Koronatyhjyys oli laskeutunut Berliininkin kaduille kevättalvella 2020, kuten tauti pakotti koko maailman samaan tilaan kaikkialla. Kaduilla oli tyhjää ja seinien sisäpuolella apaattista, ahdistunutta, riitaisaa. Dora, alle 4-kymppinen menestyvä mainostoimittaja alkaa oireilla henkisesti, koska Robert, avopuoliso, heittäytyy täysillä koronan tuomioprofeettojen maailmaan, oltuaan aiemmin yhtä fanaattinen Greta Thunbergin kannattaja, ilmastonmuutos-aktivisti. Toisen täydellinen kurinalaisuus ja puhdasoppisuus toimii huonosti Doralle, hän alkaa ärsyyntyneenä provosoida. - <i>Yritätkö kieltää ilmastonmuutoksen, vai mikä on?</i> - Tilanne ylikuumenee eikä Dora näe muuta ulospääsyä kuin lähteä lätkimään. Maalle, Brandenburgin maaseudulle, josta löytyy edullinen talo villiintyneen maapalstan ympäröimänä.</p><p><b>Juli Zeh'n</b> <i>Yli-ihmisiä</i> leikkii saksan kielellä nimen kahdella merkityksellä. <i>Über Menschen</i> voisi kääntyä myös <i>Ihmisistä</i>. Yli-ihmiset nostaa mieleen Hitlerin arjalaiset ja seuraavaksi nykyajan natsit. Siinä ollaankin jo romaanin ytimessä, ja siksi se onkin hyvä nimi suomeksi. Kertomus törmäyttää Berliinin "suvakkiälymystön" ja paikallisen populistipuolueen AfDn (Alternative für Deutschland) kannattajat, joita maakunnassa löytyy joka pihasta Doran uudella kotiseudulla. Doran mukana muuttaa myös hänen pikkukoiransa Roope, jota kuvataan hellyydellä joka käänteessä. (Tämä aiheutti päässäni pienen sekaannuksen. Meillä oli parikymmentä vuotta sitten koira, the one and only, Dora -niminen mäyräkoira. Kirjan Dora ja koira -pari aiheutti lukiessa pientä hämmennystä ennen kuin totuin ihmis-Doraan.)</p><p>Brackenin kylä on AfDn vahvaa aluetta; natsilaulut kaikaavat naapurin Gootin, Gottfriedin grilli-illanvietosta, tontteja rajaavan muurin takaa. Hän on ladonoven tyyppinen kaljupää, joka ei osaa käytöstapoja, mutta osoittautuu avuliaaksi asioissa, joiden näkee kaipaavan hänen tukeaan, sen enempiä kyselemättä. Hänen tyttärensä Franzi asuu eronneiden vanhempiensa luona vuoron perään. Tosin Gootin vuorolla ei vanhemmuudesta kovin paljon merkkejä näy. Doran tulo yhteisöön ei ole kivutonta, sillä ennakkoluulot ovat vahvoja ja tulevat osittain vahvistetuksi, mutta pelot voivat myös hälvetä. Samaa AfDtä kannattava puutarhuri-homopari ei istu mihinkään ennakkokäsitykseen. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, ettei löydy sitä sopivaa lokeroa?</p><p>Koronakurjuudesta maaseutu tarjoaa vapaampaa olemista. Sen sijaan toinen ajassa kipeästi kaikuva huuto 'I cannot breathe', George Floydin murha, kääntävät veistä myös Doran haavassa. Voiko hän asua tällaisessa yhteisössä, jossa <i>mutiaiset</i> on yleisesti hyväksytty ja käytetty sana?</p><p>Etsiessään uutta maaseutuidentiteettiään perunan viljelyineen ja natsinaapurin auttamana Dora tekee uutta mainoskampanjaa etätyönä toimistolleen. Berliiniläiset tuttavat tai kirurgi-isä eivät ymmärrä ratkaisua ollenkaan eikä väärin ajatteleva lähiympäristö tee muutosta helppoa. Jojoksi kutsuttu isä tuo identiteettiprobleemaan lisää näkökulmia kriittisellä katseella, jonka hän kohdistaa yleisesti ihmisten vaatimuksiin, subjektiivisiin oikeuksiin, jatkuvaan kriisin tunteeseen.</p><p>Ajan pulssilla tiukasti liikkuva romaani haluaa kertoa, että on vaivan väärti tutustua erilaisiin ihmisiin. Konkreettinen toiminta, toisin ajattelevien kanssa yhdessä: muuttoapu, sadetakin lainaaminen, viljelykokemusten vaihto, seinän maalaus ym naapuriapu - ja puhuminen, vaikka sitten muista asioista rakentaa siltoja, päin vastoin kuin omiin kupliin vetäytyminen ja viholliskuvien rakentelu somessa. </p><p>Jokainen tarvitsee joskus apua ja maaseudulla niitä tilanteita kehkeytyy usein. Naapuri voi olla natsi tai suvakki, mutta <i>Yli-ihmisissä</i> nuo molemmat oletetut saavat apua ja myös vuorollaan tarvitsevat sitä. Dora ei arvosta Gootin ajatuksia eikä ala rakastaa häntä, mutta näkee toisessa tavallaan hyvänkin ihmisen. Tarina kasvaa traagisine käänteineen liikuttavaksi ja Brandenburgin maaseutu koirineen, kissoineen, närhineen ja bratwursteineen tuoksuu muhevalta.</p><p><i>Yli-ihmisiä</i> on palkitun kirjailijan viimeisin menestysromaani Saksassa.</p><b>Juli Zeh: Yli-ihmisiä<br />Über Menschen, 2021, suomentanut Anne Kilpi<br />Kustantamo Huippu, 2023, 424 s</b>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-38005948883574198392023-11-14T15:11:00.002+02:002023-12-04T10:43:17.990+02:00Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhy2-i5-4SfnnQCmmHV9e2OI9oAnEB72Bj0qMdVb6alyN7HL23oHIHOIkNAYvdgTRnKo4PvO0UYUkI1E1MWufUFjik2WE-cMscIfHmJgc72_z9MN56FlcpeMpovXb5fxkNYT05aYKS6CVnH2BNRxFy8OdzZwoQqWfeIOihQFvM4RMCU-3OrFFaiT32uvRVj/s2516/9789511421153.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2516" data-original-width="1713" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhy2-i5-4SfnnQCmmHV9e2OI9oAnEB72Bj0qMdVb6alyN7HL23oHIHOIkNAYvdgTRnKo4PvO0UYUkI1E1MWufUFjik2WE-cMscIfHmJgc72_z9MN56FlcpeMpovXb5fxkNYT05aYKS6CVnH2BNRxFy8OdzZwoQqWfeIOihQFvM4RMCU-3OrFFaiT32uvRVj/s320/9789511421153.jpg" width="218" /></a></div><br /><p>Päivitys 4.12.23: Niko Hallikaiselle Kalevi Jäntin palkinto romaanista Suuri märkä salaisuus</p><pre class="moz-quote-pre" wrap="">4.12.2023 10:00:00 | Kustannusosakeyhtiö Otava </pre><pre class="moz-quote-pre" wrap=""><br /></pre><p><i>Pudotuksissa houkuttelevinta on loputon vetovoima.</i></p><p>Eletään 90-luvun laman aikaa Itä-Helsingin lähiössä, postinumero 00940 esim. Kontulaa, Myllypuroa, Mellunmäkeä ei mainita nimillä, vain postinumerot. Minä-kertoja, 8-vuotias poika asuu vuorotöitä tekevän sairaanhoitajaäitinsä kanssa ja on usein yksin öisin. Isää ei päästetä edes oven sisäpuolelle, hänen juopon alennustilansa on täydellinen. Poika elää tvn kanssa öitään, vuokraa äidin kanssa lisää sopivaa ja epäsopivaa katsottavaa Filmtownista. Äiti on ostanut kaapin täyteen herkkuja, makeisia ja limuja pojan lohduksi. Mummu on aluksi apuna, mutta pian poika saa kohdata öiset pelkonsa yksin. Säleverhon takaa voi seurata, kuka milloinkin könyää Bar Kurkiaurasta ulos. Meno on räkäistä ja räävitöntä. Sama pariskunta lyö ja nai ulkosalla rituaalinomaisesti baarista poistuttuaan.</p><p><b>Niko Hallikainen</b> on kirjailija ja <i>esitys</i>runoilija, jonka sooloesityksiä on nähty monissa tapahtumissa Helsingissä. Runon voi maistaa kielessä ja <i><b>Suuren märän salaisuuden</b></i> fragmentaarisessa ja paikoitellen tajunnanvirtamaisessa kerronnassa. Itä-Helsingin lähiö näyttää pojan silmin nähtynä groteskilta kuin Sodoma ja Gomorra - Bar Kurkiaurakin palaa myöhemmin mustaksi nokikasaksi - mutta siellä on kuitenkin koti ja äiti. Äiti korvaa täysimääräisesti isän perinnön sekä karun korttelin todellisuuden. Äidin ja pojan suhde lämmittää ja liikuttaa, se on harvinaisen luottamuksellinen ja läheinen. <i>Siellä hän menee meidän molempien puolesta. </i></p><p>Pojan kasvukertomus ja sen runous nousee siivilleen, kun murrosikä kaikkine haluineen, himoineen ja houkutuksineen painaa päälle. Omintakeinen rytmi nakuttaa eteenpäin kuvaten tarkkanäköisen kertojan silmin harvinaisen tuoreesti tuota elämänjanoista porukkaa, sen vaarallisen oloista sekoilua, mutta samalla riemastusta kaiken uuden, koko maailman ihanuuden edessä. Ystävyys väkevöityy yhteisissä kokeiluissa, seksin ja viinan varsinkin. Teinit ovat isoja lapsia mutta sitäkin kokeneempia kieleltään. Maailma on heidän, jos ei heti, niin kohta. Rakkaus on suurin, hän on <i>täällä sitä varten</i>. Iho on lähinnä ja se sinua niin ravistaa.</p><p>Poika on nimennyt kaverinsa harrastusten mukaan: pelaaja, urheilija, telinevoimistelija, hiusmalli, Cheerleader 2, kovanaama, ja peruskoulun päättäjäisten hillittömissä bakkanaaleissa jokainen ottaa käyttöön englannin tunnilla annetut nimet. Paitsi Heinz, joka muistaa vain saksankielisen nimensä. Bileissä ja luokkakavereidensa kanssa kauppakeskuksissa luuhatessaan poika tekee teräviä huomioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Nuorten todellisuudet ovat sittenkin kaukana toisistaan, mutta poikaa ei varsinaisesti kiusata. Ei edes muiden aavistaman homouden takia. Vain rakastuminen toiseen poikaan karahtaa kiville toisen arkuuden takia. Poika korvaa varakkuuden fiksulla läpällä ja mielikuvituksellaan.</p><p>Lasten mehuhetkistä on karseaa lukea, toisaalta sikailupidot naurattavat, koska kaikessa on siekailematonta ja viatonta elämisen riemua. Vain kerran voi ensimmäisen humalan tuntea, ja se on nyt. Kertoja paahtaa mukana, itseään ja kavereitaan kannustaen, muita köyhempänä, muita viekkaampana. Minusta kauppakeskukset ovat tylsyyden keskittymiä, mutta Hallikainen runoilee niistä kuin moderniin aikaan ja teollistumiseen ihastuneet Tulenkantajat sata vuotta sitten.</p><p><i>Kauppakeskuksen valot saavat sen näyttämään pienen kaupungin kokoiselta kasinolta, joka imitoi keidasta, se on oikeasti kuunhohdon huuhtoma. Kuu tuntuu arvaamattomalta, koska sen ilmestymisen rytmi on niin järjetön suhteessa kaikkiin aikatauluihin, joihin elämämme on pakotettu.</i></p><p>Autofiktiota tämäkin taitaa olla suureksi osaksi eikä se sitä tippaakaan huononna. Hieno romaani pojan kasvusta lapsesta nuorukaiseksi. <i>Jokainen nolla joka postinumerossa on sama nolla</i> toteaa kertoja monimerkityksellisesti.</p><p><b>Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus<br />Otava, 2023, 392 s</b></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-81131286193221553992023-11-03T12:45:00.005+02:002023-11-03T12:45:46.889+02:00Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNlAodRd_MDH-FyIrKf8-HkEPNY4NmoDT_V1apTBDjushxU371yuQhGbbYAr76ItCwaKjkvbQmzltkAkZA99Z3hZggjK1YQAoGsolkYRcwPS-gWWXAUrkGpbMpjia7uonRSaLRwKwuM1QAvQimkXmRiV8B0pGkAdwcKZmtHFG0GSKB8vbou7ppcr3CjBLj/s3650/20231102_113206.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3650" data-original-width="2893" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNlAodRd_MDH-FyIrKf8-HkEPNY4NmoDT_V1apTBDjushxU371yuQhGbbYAr76ItCwaKjkvbQmzltkAkZA99Z3hZggjK1YQAoGsolkYRcwPS-gWWXAUrkGpbMpjia7uonRSaLRwKwuM1QAvQimkXmRiV8B0pGkAdwcKZmtHFG0GSKB8vbou7ppcr3CjBLj/s320/20231102_113206.jpg" width="254" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Kansi: Heikki Rönkkö<br /> (kannessa Juvelius jerusalemilaisen valokuvaajan kuvaamana paikallisessa asussa)</span></td></tr></tbody></table><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div><i><b><span style="color: #783f04;">Liitonarkun etsintä asettui merkillisellä tavalla tieteellisen tutkimusmatkan, uskonnon, arkeologian, salatieteen ja aarteenetsinnän välimaastoon aikakaudella, jolloin näiden väliset raja-aidat olivat suhteellisen huokoisia. Ehkä ne ovat edelleenkin huokoisempia kuin haluamme huomata.</span></b></i></div><p>Nimestä <i><b>Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys </b></i>tulee mieleen nuorten seikkailukirjat. Mystiseltä seikkailulta Valter Juveliuksen elämän tärkein hanke nyt luettuna vaikuttaakin. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa <b>Timo R. Stewartia</b>, valtiotieteen tohtoria ja historian tutkijaa, haastateltiin noin viikko sitten tvssä Lähi-idän tuoreimmasta konfliktista. Hän teki vaikutuksen hyvin perehtyneenä ja selväsanaisena asiantuntijana. Hän on kirjoittanut myös tämän tietokirjan, joka vuonna 2020 sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden.</p><p>Valter Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kielenkääntäjä, Viipurin Työväenopiston ja myöhemmin kaupunginkirjaston johtaja. Sitä ennen hän toimi isänsä antaman esimerkin - ja painostuksen - johdosta maanmittarina. Kirjassa kerrotaan ensin taustaa päähenkilön perheestä, nuoruuden opiskeluajoista, työstä ja muusta lähipiiristä. Sen jälkeen ei ollutkaan niin yllättävää, että juuri hän päätyi erikoiseen teoriaansa, joka erotti hänen elämänpolkunsa kokonaan sisarustensa "järkevien" valintojen tiestä, ainakin tämän uhkarohkean, hyvin kunnianhimoisen hankkeen ajaksi. Kansainvälinen retkikunta lähti vuonna 1909 Juveliuksen aloitteesta ja hänen Raamatusta löytämänsä salakielisen viestin pohjalta matkaan tekemään kaivauksia Jerusalemin Temppelivuorelle. Hanke ilmentää Juveliuksen uskomatonta sinnikkyyttä. Hän ei hankkeen toteutusvaiheessa ollut enää vain maanmittari vaan myös väitellyt filosofian tohtori.</p><p>Vanhasta testamentista, mm Hesekielin kirjasta J löysi keksimänsä avaimen avulla lauseita, jotka kertoivat hänelle pyhän esineen, myyttisen liitonarkun sijainnin Jerusalemin Temppelivuoren alla, kaupungin vanhimmassa osassa. (Nimessä on liitonarkki mutta myöhemmin siitä on puhuttu liitonarkkuna.) Liitonarkku on uskontojen mukaan Jumalan valtaistuin maan päällä, se sisältää pyhiä esineitä ja kirjoituksia. Sen epäiltiin tuhoutuneen Salomonin temppelin mukana tai olevan edelleen jossain kätkettynä. J oli vakuuttunut, että tieto sen sijainnista oli piilotettu Raamattuun.</p><p>Juveliuksen kiinnostus aiheeseen ei kummunnut uskonnosta, vaan hän kiinnostui nimenomaan Vanhan testamentin kronologiasta ja salaisuuksista, jotka hän uskoi paljastaneensa ja ratkaisevansa. Ne oli määrä osoittaa toteen kaivauksilla Jerusalemissa. Kaivaukset alueella eivät olleet uusi idea. Alueella kaivetaan edelleen. Myöskään salakirjoitukset ja niiden tutkimukset eivät olleet uusia, mutta niiden yhdistäminen Vanhaan Testamenttiin oli. Niinpä Juvelius kohtasi suurta epäluuloa siltä pieneltä piiriltä asian harrastajia mm Ruotsissa, joihin hän oli alkujaan yhteydessä.</p><p>Salatieteet ja kryptografiset menetelmät olivat tuttuja ja kirja kuvaa myös sitä harmaata aluetta tieteen ja harrastamisen välillä, jossa rajoja haettiin ja ylläpidettiin. Ideasta toteutukseen tarvittiin rahoittajia, missä J onnistui monen mutkan jälkeen. Löytyi riittävän iso joukko englantilaisia ja amerikkalainen, eläköityneitä upseereita, varakkaita aatelismiehiä, myöhemmin retkikunnassa toimi ranskalainen munkki ja selvänäkijäkin. Retkikunnasta muodostettiin syndikaatti ja osakeyhtiö, jolla rahaa oli lopulta niin että kaikkia rahoittajiksi kiinnostuneita ei edes hyväksytty. Palestiina kuului Osmani-imperiumiin ja lupa kaivauksille piti hakea Konstantinopolista. Syndikaatti päätyi sopimuksessaan tiukkaan vaitiololupaukseen, mikä aiheutti myöhemmissä vaiheissa ongelmia. </p><p><i>Otto von Bourg oli kaikesta päätellen mukana juuri näiden kykyjensä vuoksi, minkä voi nähdä hienoisena epäluottamuslauseena Juveliuksen karttoja ja selvityksiä kohtaan. Juvelius ja von Bourg eivät tulleetkaan toimeen, sillä jälkimmäinen mainosti alusta asti tietävänsä täsmälleen liitonarkun sijaintipaikan omien kykyjensä ansiosta.</i></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRR9RrAEgB14CJn_Bny6IudeY_l6BDtUuuqiQo-7pRPg5rNX0-PHZ6tb6txpUk_A0uo-oCs4OKcQPf8TBbAitBStNDhfUl1wDQsH5UFEFTqPVh4Lmkn-I8MaRP3cehqTFwFzaXYA80kpEdVDQyNLbocn5YaK3N6aeRXr2mkZMn7SD_-qJuoDlOZAT3L03L/s3493/20231103_121546.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3493" data-original-width="2669" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRR9RrAEgB14CJn_Bny6IudeY_l6BDtUuuqiQo-7pRPg5rNX0-PHZ6tb6txpUk_A0uo-oCs4OKcQPf8TBbAitBStNDhfUl1wDQsH5UFEFTqPVh4Lmkn-I8MaRP3cehqTFwFzaXYA80kpEdVDQyNLbocn5YaK3N6aeRXr2mkZMn7SD_-qJuoDlOZAT3L03L/s320/20231103_121546.jpg" width="245" /></a></div>Stewart kertoo suomalaisen omaperäisen ajattelijan Juveliuksen tarinan seikkaperäisesti, sujuvasti ja sopivissa paikoissa pienellä huumorin tuikkeella. Kirja on hauskimmillaan kertoessaan tuon retkikunnan sisäisestä dynamiikasta ja noista itsevarmoista seikkailijoista, jotka tuovat mukaan menneen maailman tuntua, G.A. Wallin tai Arabian Lawrence -tyyppejä. Varsinkin syndikaatin näkyvin toimija, brittiläinen aatelismies kapteeni Montagu "Monty" Parker johti kaivauksia Jerusalemissa eikä näyttänyt kaihtavan riskinottoa. Niinpä hän lähtikin kaivausluvan ulkopuolelle kaivauttamaan öiseen aikaan ja retkikunnan työ päättyi paikallisten mellakointiin ja "ryöstö" päätyi kansainvälisiin lehtiin. Parker retkikuntineen purjehti pois paikalta. Sinne palattiin vielä.<p></p><p>Kaivajien ei katsottu edustavan niinkään tiedettä ja arkeologiaa kun liiketoimintaan perustuvaa aarteenmetsästystä. <i>Tämä tulkinta oli puolestaan jossain määrin ristiriidassa kritiikin toisen, vähemmän huomiota saaneen linjan kanssa, joka kyseenalaisti sen, olivatko retkikunnan etsimä liitonarkku ja muut Jerusalemin temppelin aarteet ylipäänsä löydettävissä.</i></p><p>Kirjassa pohditaan arkeologian ja aarteenmetsästyksen, tieteen ja uskonnon näkemyksiä aiheesta. Erilaisia näkemyksiä oli jo retkikunnan jäsentenkin välillä. Auktoriteettien välillä oli kilpailua ja epäluuloa. Syndikaatin jäseniä pidettiin monien pyhän maan kaivauksia tehneiden keskuudessa amatööreinä ja seikkailijoina. Stewart huomauttaa, että suuri yleisö saattoi pettyä saviastioiden sirpaleisiin odottaessaan kultaa ja arvoesineitä kun taas arkeologeille tieteellinen arvo saattoi olla käänteisessä suhteessa niiden muuhun arvoon. </p><p>Juveliuksen teoria alkaa näyttää lukijastakin haperolta, hänen löytäessään kaivausten aikanakin jatkuvasti Raamatusta yhä uusia salakielisiä tietoja. Valter Juveliuksesta (sittemmin Juva) on jäänyt elämään laulu <i>Karjalan kunnailla</i> ja retkikunnasta sen kaivausten tuloksena edelleen käytössä oleva Siloan tunneli.</p><p><i>Kapteeni Parker tuhlasi sukunsa rahat siihen pisteeseen, että kotikartano jouduttiin hänen kuoltuaan luovuttamaan valtiolle. Sittemmin siellä kuvattiin elokuva Järki ja tunteet (1995).</i></p><p>Kirjan nimessä on ja-sana (Helmet kohta 15)! Se ei ole kovin tavallinen sittenkään, kun sitä erikseen hakee. Toinen vaihtoehto ennen tätä löytöä olikin <i>Risto Räppääjä ja</i>... Lista on pitkä.</p><b>Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys<br />Gaudeamus, 2020, 390 s</b><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br />Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-63676643295152881652023-10-30T10:42:00.001+02:002023-10-30T15:43:53.313+02:00Helsingin kirjamessut verkossa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKWbdF_A1W3Errp09EHIKrxtgeRg28mHHq2qSHzJ6QeuxR2ZGb8KJqamEIQx8k8XbQ5SDa8I3hdEMh54Sho0cdoVUPdING4wGQNZVq-RJmm9R5XiMSgrlb7VZms6JgXrFk0L50kFRF10hH1a8di1m8oaPE3E3tbeHmO-orV2QjKrBlKUhCcp5LzpYtpUup/s1080/Kirja23_1080x1080_somevaikuttaja.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1080" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKWbdF_A1W3Errp09EHIKrxtgeRg28mHHq2qSHzJ6QeuxR2ZGb8KJqamEIQx8k8XbQ5SDa8I3hdEMh54Sho0cdoVUPdING4wGQNZVq-RJmm9R5XiMSgrlb7VZms6JgXrFk0L50kFRF10hH1a8di1m8oaPE3E3tbeHmO-orV2QjKrBlKUhCcp5LzpYtpUup/w200-h200/Kirja23_1080x1080_somevaikuttaja.jpg" width="200" /></a></div>Nyt kävi niin, että lannistuin tupaten täysistä junista, odotettavissa olevasta ruuhkasta ja vain muutamasta itselleni erityisestä esiintyjästä. Lisäksi kuulin edeltävänä aamuna outoja radiouutisista: koronan tuomioprofeettojen kellot kumisivat taas. Joten jäin kotiin ja siirsin junalippuni tammikuulle. Vähän otti päähän nössöilyni, kun olin jo miettinyt ekaa äänikirjaa matkalle, oikeaa vaatetusta, sopinut jotakin jne.<div><br /></div><div>Reissun sijaan seurasin läppäriltä kotona muutamaa haastattelua. Tänä vuonna kiinnostavin oli venäläinen, Sveitsissä asuva <b>Mihail Šiškin</b>, jolta olen lukenut <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/search/label/%C5%A0i%C5%A1kin">kolme teosta</a>. Pidin enemmän vähemmän tunnetusta teoksesta <i>Sinun kirjeesi </i>kuin muhkeasta <i>Neidonhiuksesta</i>, mutta voin sanoa, että kirjailija on minulle tärkeä - kuten muuten aika moni venäläinen kirjailija. Maailman kirjallisuus menettäisi paljon ilman venäläisiä kirjailijoita, sen voi sanoa ilman paatosta, kuten tietenkin muukin kulttuuri, kuvataide, musiikki, tanssi.</div><div> <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG7lz6U1mDmYCsbkmbRfjtxRsLfKlCvgaaJbXh3AY9GJWHHI8-qVUVc85QxhMPu7Td2JZ3VDTp-KOM-kf0A1BEBz7DboIo2L3ieQuznlCGD1AL2utE6f9iymFmDcaXW5XeWb6Ak6cO_Xhr6QYYL4Zsls0K97qzbOkT7Yw-obSsplPB-zlei485gbnBwk6C/s2610/9789510506271_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2610" data-original-width="1653" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG7lz6U1mDmYCsbkmbRfjtxRsLfKlCvgaaJbXh3AY9GJWHHI8-qVUVc85QxhMPu7Td2JZ3VDTp-KOM-kf0A1BEBz7DboIo2L3ieQuznlCGD1AL2utE6f9iymFmDcaXW5XeWb6Ak6cO_Xhr6QYYL4Zsls0K97qzbOkT7Yw-obSsplPB-zlei485gbnBwk6C/s320/9789510506271_frontcover_final.jpg" width="203" /></a></div><br /><p></p><p>Šiškin on tunnettu Putin-kriitikko ja hänen viimeisintä kirjaansa <i><b>Sota vai rauha</b></i> on kehuttu Ukrainan hyökkäyssodan ja muutenkin Venäjän toiminnan ennustamisesta oikein. Kuka on näkyvin Putin-kriitikko Suomessa? Tietenkin <b>Heidi Hautala</b>, joka oli sitä jo silloin, kun suurin osa poliitikoista piti kritiikkiä hysteerisenä ja turhan vihamielisenä. Olimmehan hyötymässä monenlaisista bisnessuhteista Venäjään. Samoin kuin Šiškin myös Heidi Hautala on saanut sittemmin oikeassa olleen visionäärin viitan ansaitusti harteilleen.</p><p><b><span style="color: red;">Korjaus 30.10</span>.: </b>Vaikka en kovin montaa haastattelua kuunnellut, nekin näköjään menivät päässäni sekaisin. Eivät ja Hautala ja Šiškin keskustelleett <b>Anna Politkovskajan </b>tyttären<b> Vera Politkovskaja</b>n äidistään kirjoittamasta kirjasta. Siinä keskustelivat Heidi Hautala, kustantajan edustaja Iida Siimes ja Amnestyn Frank Johansson aiheena <i>Sananvapaustaistelija Anna Politkovskajan elämä.</i></p><p>Heidi Hautala ja Šiškin keskustelivat perjantaina aiheesta <i>Venäjä sodan jälkeen</i>, jonka siis myös kuten edellä mainitun kuuntelin. Verkkomessut eivät selvästikään sovi minulle...</p><p>Šiškiniä haastateltiin uusimmasta kirjastaan lauantaina, jolloin oli tarkoitukseni olla paikalla. Hyvin keskustelun seuraaminen sujui verkossakin. Haastattelijana toimi selväsanainen Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen. Messuhaastattelut ovat vajaan puolen tunnin mittaisia. En ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Tuleeko sitten paljon kalliimmaksi, jos nyt ainakin kauempaa tullutta kirjailijaa haastatellaan vaikka tunnin ajan? Parissakymmenessä minuutissa ei kovin syvällisesti ehditä mitään aihetta käsitellä. Puhumattakaan esim kysymyksestä, mikä on Venäjän tulevaisuus. Siitä huolimatta, Šiškinin vastaukset paljastivat sellaisen ihon alle menevän tuntemisen tason kuin vain emigranttikirjailijalta voi odottaa.</p><p>Ensin oli puhe kielestä. Miksi kirjailija on kirjoittanut tietokirjansa saksaksi. Hän vastasi, ettei voi kirjoittaa romaania, proosan taidetta muuta kuin venäjäksi, omalla kielellään. Sen sijaan kun hän kirjoittaa tietokirjaa Venäjän historiasta ja nykyisyydestä, hän haluaa välttää normia, sanoja, joita hänen mielestään ilmeisesti käytetään väärin nyky-Venäjän ymmärtämiseksi. Siksi saksa, hänen nykyisen kotimaansa Sveitsin kieli. Hän liikkuu <i>in a grey zone</i>, mikä ei tässä oikein auennut minulle. Vaikuttaa, että hänen on ollut vaikea sietää länsimaisten poliitikkojen yritystä ymmärtää Putinin hallintoa, rakentaa siltoja.<i> Sota vai rauha</i> on kirjoitettu 4-5 vuotta sitten, ennen hyökkäyssotaa.</p><p>Venäläisiä on Šiškinin mukaan <i>two nations</i>, on maaorjien asemassa edelleen elävä väestö ja on demokratiaa arvostava länsimyönteinen väestö. Ennen hyökkäyssotaa kirjoitettuun kirjaan sisältyy lopussa kaksi kappaletta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, toinen realistinen, toinen optimistinen. Realistiseksi kutsuttu on kylmäävä: pyramidirakenteinen maan hallinto, nykyinen ja entiset, pohjaa tsaarin valtaan. Tsaari on jumala, vakaan elämän takaaja. Hän on diktaattori, joka voittaa viholliset. Viholliset uhkaavat kansakuntaa kaikkialta ja kaikki on diktaatorille sallittu vakauden ylläpitämiseksi. Kansan tuki edellyttää, että diktaattori voittaa taistelunsa. Jos ei voita, hän on <i>fake</i> johtaja ja hänen tilalleen tulee toinen. Siksi, kun Putin joskus kuolee - todistetusti, koska sekään ei tule käy kovin nopeasti ilmi (vaikeus kuvataan hyvin elokuvassa Stalinin kuolema) - hänen tilalleen tulee uusi diktaattori valtataistelun jälkeen. Kirjailija on pessimisti. Venäläinen kulttuuri on häviäjän asemassa, mutta optimistisin lausunto tai lupaus häneltä on se, että hän ja muut venäläiset kirjailijat ja demokratian kannattajat jatkavat taistelua, koska Venäjän kieli, kulttuuri ja taide ei kuulu Putinille, vaan heille, hänelle.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj55rPTrMeK29ECM0gyI4vHQN4aHBV1REyIVnlrjAhGEdJPshlZ7UBAEGkEnc4DXfONEAAvE7O9-rKc-cBQVowUvOL98oPr6DErej-AsMGxJ85uF3Gppn5JUYtHUg3oJQdDd7jZOe14IUE27cfNRcHQJJhqWg8Yp6SheVidt4yAEk2-nK8G11ccYhAaj3N5/s2587/9789512435005_Afgaanit_kovakantinen.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2587" data-original-width="1642" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj55rPTrMeK29ECM0gyI4vHQN4aHBV1REyIVnlrjAhGEdJPshlZ7UBAEGkEnc4DXfONEAAvE7O9-rKc-cBQVowUvOL98oPr6DErej-AsMGxJ85uF3Gppn5JUYtHUg3oJQdDd7jZOe14IUE27cfNRcHQJJhqWg8Yp6SheVidt4yAEk2-nK8G11ccYhAaj3N5/s320/9789512435005_Afgaanit_kovakantinen.jpg" width="203" /></a></div><br /><p><a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/search/label/Seierstad">Kabulin kauppiaan</a> (vanha arvioni, ennen blogiaikaa on lyhyt ja jyrkkä. Ymmärrän nyt, että nykyinen vallitseva islamin tulkinta on konservatiivien käsissä, tilanne on aiemmin ollut toinen muslimimaissa.) kirjoittaja <b>Åsne Seierstad</b> on kirjoittanut uuden kirjan Afganistanista nimeltään <b>Afgaanit</b>. Nasima Razmyar, meidän "virallinen" afgaanimme, haastatteli häntä. Päin vastoin kuin Venäjä, jolla loppujen lopuksi on ollut hyvin vähän vaihtelua tsaaripohjaisessa hallintomallissaan, Afganistan oli sata vuotta sitten liberaali valtio, jossa naiset kävivät koulua, burghat oli kielletty ja nuoret kuuntelivat 60-luvulla vielä Beatlesiä.</p><p>Nyt talibanin aikana kaikki on naisilta kielletty ja kehitys kääntynyt päinvastaiseksi. Kirjassa kerrotaan kolmen afgaanin tarina. Jamila on polioinvalidi, joka vain halvaantumisensa takia sai käydä koulua, koska ei kelvannut avioliittoon. Hän ehti edetä talibania edeltäneessä hallituksessa korkealle, mutta on nyttemmin paennut maasta ja elää Norjassa. Toinen tarina on talibanin korkea-arvoisen upseerin tarina ja kolmas nuoren vuosituhannen vaihteessa syntyneen naisen, jolta on kaikki tulevaisuuden näkymät peitetty. Tilanne Afganistanissa on kuin Venäjällä, synkkä.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_cgNFgI0skomgSG8BSVxxlkNMvz2OADxPvRoPphUAJDIaYhe6sLmIiJz-htU_FluiGIjCY81Tg9T7VOOsRzj2deO1Jf6bIdcuqSIo3PGKJLlWzdiHL5lH_3HaQPIisCoKbEBl8fVpTU_t-x9pvkNjmouYNuDQaomjNf42s13W2hlLU6J0ZcC7yDxLVAuZ/s2474/9789512436934_Kirjallisuuden_kiihottava_historia_pehmeakantinen.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2474" data-original-width="1642" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_cgNFgI0skomgSG8BSVxxlkNMvz2OADxPvRoPphUAJDIaYhe6sLmIiJz-htU_FluiGIjCY81Tg9T7VOOsRzj2deO1Jf6bIdcuqSIo3PGKJLlWzdiHL5lH_3HaQPIisCoKbEBl8fVpTU_t-x9pvkNjmouYNuDQaomjNf42s13W2hlLU6J0ZcC7yDxLVAuZ/s320/9789512436934_Kirjallisuuden_kiihottava_historia_pehmeakantinen.jpg" width="212" /></a></div><br /><p><b>Silvia Hosseini</b>, iranilaistaustainen, nyttemmin tamperelainen, esseisti, kirjailija ja opettaja on kirjoittanut tietoteoksen <i>Kirjallisuuden kiihottava historia</i>, josta HSn toimittaja Arla Kanerva haastatteli. Historia tästäkin aiheesta on hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Vaikka nykyään mikään ei ole kirjallisuudessa sensuroitua, vaikuttaa että erotica on joinakin aikoina vuosisatojen vaihtuessa ollut ilon lähteenä sallitumpaa kuin nykyisin. Kontrasti on varsin suuri esim arabimaiden historiassa. Eurooppalainen kirjallisuus on ottanut vahvasti vaikutteita arabiankielisestä kirjallisuudesta, koska osa Eurooppaa kuuluikin siihen kulttuuriin aikoinaan. Sieltä on löydettävissä riettaita ja hauskoja kertomuksia, naistenkin kirjoittamaa vihjailevaa runoilua.</p><p>Hosseini painotti, että eroottisessa kirjallisuudessa on aina mukana vaaran elementti, vain siten se on kiinnostavaa, se ei voi olla "turvallinen alue". Se on fantasiaa eikä ole väärin, jos kummallinen ja vaarallinen kiihottaa. Sanat ja teot ova eri asioita. Hän suree islamistisessa kulttuurissa vallalla olevaa tukahduttavaa trendiä, joka kieltää jo nykyään oman historiansa. Länsimaissa taas käydään tällä hetkellä läpi seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön asioita. Se on tarpeellista, mutta ei jätä nyt paljon tilaa riemukkaan seksin käsittelylle kirjallisuudessa. Sitä odotellessa.</p><p>Näitä haastatteluja esim olin ajatellut käydä kuuntelemassa messuilla. Niinpä ne on nyt kuultu verkossa. Mielenkiintoista näinkin, mutta on kuitenkin aina ollut vielä hauskempaa messuilla. Ensi vuonna taas paikan päälle, toivottavasti.</p></div>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-15907709142799443652023-10-25T11:24:00.000+03:002023-10-25T11:24:25.179+03:00Vilmos Kondor: Budapestin varjot<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvhicSSJmLmPScme6JFcv2blYOXi7ZvBGi3s1rbEY0P7iHWxgnEEeO7y3bycYsW0SXhS5m0mc9HnwZVgKZRvjCpfiNpNCsC4nwjB8GHvQIFee38lwtDZo0lL3GWMyqPVe0T6rj9FID1vUaMfXsPC7PnMWBsTVGynvSHBEKNOfyXbARNuwa090xk0BKxYff/s1181/9789513168865_frontcover_final.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1181" data-original-width="745" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvhicSSJmLmPScme6JFcv2blYOXi7ZvBGi3s1rbEY0P7iHWxgnEEeO7y3bycYsW0SXhS5m0mc9HnwZVgKZRvjCpfiNpNCsC4nwjB8GHvQIFee38lwtDZo0lL3GWMyqPVe0T6rj9FID1vUaMfXsPC7PnMWBsTVGynvSHBEKNOfyXbARNuwa090xk0BKxYff/s320/9789513168865_frontcover_final.jpg" width="202" /></a></div><br /><p>Budapest <a href="https://donnamobilenkirjat.blogspot.com/2023/10/erno-szep-ihmisen-haju.html">tuoreena</a> mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).</p><p><i><b>Budapestin varjot</b> </i>on pseudonyymi <b>Vilmos Kondorin</b> Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.</p><p>Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen. Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.</p><p><i>Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.</i></p><p>Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.</p><p>Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.</p><p>Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.</p><p>Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. </p><b>Vilmos Kondor: Budapestin varjot<br />Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen<br />Tammi, 2012, 295 s </b><p><br /></p><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-3734388941989007266.post-19499854152015921932023-10-20T17:40:00.002+03:002023-10-20T17:40:53.844+03:00Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBfsWAQ9VtcVLWXiaMAiHC4oMgvpQ6fGJekdt8hPzICbq5AOLlAzgvKs6ugLKA1cAqx0cjoE92npSbB21uB14M8zkQ8C6jmUHKf0dssv96zLVZqlm2ed1VvZs_MxtCbNlooBlDNddpjNmJy9OmrfOWds-TCbMt_6Mu12AH0D7UTlMUpEhClM0jPcV7UBRd/s3822/20231020_163251.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3822" data-original-width="2708" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBfsWAQ9VtcVLWXiaMAiHC4oMgvpQ6fGJekdt8hPzICbq5AOLlAzgvKs6ugLKA1cAqx0cjoE92npSbB21uB14M8zkQ8C6jmUHKf0dssv96zLVZqlm2ed1VvZs_MxtCbNlooBlDNddpjNmJy9OmrfOWds-TCbMt_6Mu12AH0D7UTlMUpEhClM0jPcV7UBRd/s320/20231020_163251.jpg" width="227" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="font-size: x-small;">Kansi: Satu Enstedt</span></td></tr></tbody></table><br /><p><i>Enkä minä ole nimeämässä elämääni, kun olen fossiloitunut ilman muistokirjoitusta tulevaisuudelle. Uudet asukassukupolvet eivät tiedä, että Luigi-Lee, au pair-jälkeinen ja Claudia ovat merkittäviä kehityskaaria meidän yksinäisissä evoluutioissamme, jos emme kerro sitä heille. Jos emme kerro sitä heille, olemme vain mykkiä kerrostumia halpojen huonekalujen ja liian vanhojen rakenteiden sedimenteissä.</i></p><p>Mielenkiintoinen lähtöasetelma <i>Pastellien maantieteessä</i>: suomalainen näytelmäkirjailijaksi opiskeleva Alma rahoittaa opintojaan Lontoossa au-pairina suomalaisessa varakkaassa perheessä. Alue on tuttu elokuvasta (Notting Hill) ja aivan kaikki ympäristössä kirvoittaa Almassa purevaa satiiria räikeästi osoittelevasta luokkayhteiskunnasta. Ei vähiten horisontissa kohoava Torni, vuokrakerrostalo, jonne liian hitaasta pelastustoiminnasta - <i>Pysykää paikoillanne. Niin on turvallisempaa. </i>- johtuen paloi kuoliaaksi lähes sata asukasta. Köyhät varakkaalla alueella. Sen kummitusmainen ranka, helposti syttyvine muovikomposiittipinnoituksineen, on muistomerkki, jota au pair-perheen äiti Kristiina-Maria ei halua lapselleen esitellä. Sen sijaan Almaa se vetää puoleensa.</p><p>Kaksivuotiaalle lapselle on tarkoitus opettaa suomea, koska vanhemmat puhuvat tälle (huonoa) englantia. Ja toinen lastenhoitaja vuorollaan mandariinikiinaa. Alman sosiaalinen eetos lifestyle-bloggaajan pastellin sävyisessä huushollissa paljastuu ennen pitkää eikä se sovi perheen kasvatusideaan, vaan edessä on siirtyminen päinvastaiseen asumismuotoon eli rapistuneen vuokratalon kommuuniasuntoon. Sitä asuttavat Muotiopiskelija, Hoitaja, Projektipäällikkö, jotka hiippailevat yhteiselle jääkaapille eri aikoina jättäen toisilleen viestejä tyytymättömyyttä aiheuttavista ruoka-, tiski-, siivous- y.m. arkiasioista. Kaikki ovat toisilleen merkityksettömiä harmin aiheuttajia, niin myös "Luigi", italialainen kahvilanpitäjä, joka yhdistää Alman uuteen asuntoon.</p><p><b>Anna Hollingsworthin </b>kuvaus itseään suuressa maailmassa etsivästä nuoresta liikuttaa. Alma ei ainoastaan halua tulla arvostetuksi ja juhlituksi näytelmäkirjailijaksi. Hän haluaa tehdä sen hyvien ihmisten joukossa, sosiaalisesti tiedostavien ystävien keskellä. Kokemukset koettelevat häntä, sillä hän kokee löytävänsä ystävän matkallaan monessa vaiheessa, mutta pettymys seuraa toistaan: jokainen köyhempikin on kiinnostunut hänestä vain sen verran kuin lounaspaketin syöminen puistossa kestää. Eikä toista duunaria oikein kiinnosta Alman motiivi saada kokea kärsimystä kirjoittaakseen siitä. Hän on tervetullut mukaan Claudian vegaani-kumppanin myyntikojulle, mutta ei häntä oikeastaan tarvita. Kaikki katoavat suurkaupungin imuun vuorollaan. Kaupungin viihteessä, baareissa ja muualla voisi tavata ihmisiä, mutta nollatunti-sopimuksella työskentelevän toimistoapulaisen budjetilla ei saa edes ruokittua itseään saati biletettyä.</p><p>Oman alan ihmisiä tapaa sentään näytelmäkurssilla, jossa tiedostavat nuoret naiset repivät ainoaa yksityiskoulun kasvattia Theoa tämän jokaisesta repliikistä. Oliko tiedostavien nuorten naisten vaativissa kommenteissa myös ironiaa, ehkäpä. Theon kautta Almalle avautuu sattumalta näkymä eliitin bileisiin, hyviin leikattuihin pukuihin ja itsevarmoihin nuoriin miehiin. Se on mitä herkullisimmin kuvattu episodi kirjassa. Kaikelle kuulemalleen Alma vastaa purevin kommentein, vain mielessään, sillä hänellä ei vain ole varaa ääneen lausuttuun kritiikkiin. Hiljaisen sietoraja ylittyy ja on rynnättävä pois, ginilasi mukana ja laukussa sinne tyhjennetty konvehtiskooli.</p><p>Hollingsworth kuvaa elävästi Lontoon tunnelmia vaihtelevissa kortteleissa ja jokapäiväisissä havainnoissaan metrossa, joka onkin todella mielenkiintoista missä hyvänsä suurkaupungissa, ainakin kun siellä pistäytyy. Alkupuolella romaanin myrkyllisyys lähes töksähtelee, mutta au pair-pestin jälkeen tekstiin tulee sävykkyyttä. Huumori on tietenkin mustaa, satiiria, mutta parhaimmillaan oikein hauskaa. Oikoluku olisi voinut olla huolellisempaa, mukaan on lipsahtanut useampikin kohta, jossa minussa heräsi pieni ope punakynineen keskittymistä häiriten. Monisävyinen esikoiskirja joka tapauksessa ja kaari oli vieläpä nouseva. <i>Köyhyyspornosta ei ole moraalista elää</i>, päätteli Alma kokemuksistaan oppineena.</p><p>Au pair Lontoossa houkutti aiheena, kun itselläkin on siitä hommasta kokemus, historian alkuhämärissä. Vasta myöhemmin huomasin, että se sopii Helmet-haasteeseenkin. Kirjassa tehdään työtä, joka on minulle tuttua (35.)</p><b>Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede<br />Aviador, 2023, 259 s</b><p><br /></p>Leena Laurila http://www.blogger.com/profile/06556465872894744126noreply@blogger.com2