Päivi Kannisto: Elämäni nomadina

Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita
Atena 2012, 332 s
Kansi: Satu Kontinen







Mies on luotu liikkuvaksi, sanoi Ilmari Kianto. Ihminen on, sanoo Päivi Kannisto, entinen uranainen,  jakkupukuun pukeutunut liikkeenjohdon konsultti ja usean tutkinnon tohtori, nykyinen 'nomadi'. Loppusysäyksenä elämän muutokselle toimi täydellisen matchin, Santerin tapaaminen. Mies on liike-elämässä menestynyt yrittäjä, joten molemmille oli varallisuutta kertynyt. He 'hyppäsivät oravanpyörästä' vajaat kymmenen vuotta sitten, möivät suurimman osan omaisuudestaan ja ovat ilmeisesti edelleen matkalla. Tavallinen tossun tallaaja miettii, että kelpaa sitä matkustella kun rahaa on rutkasti. Se ei ole se pointti, vaan Kannisto esittelee kirjassaan vaeltajia monista eri taustoista. Kaikille on vuosien matkaamisen jälkeen yhteistä vähään  tyytyminen.

Kysymys on elämänfilosofiasta ja pyrkimyksestä täydelliseen vapauteen, onnellisuuteen. Eikä kysymys kuulu miksi lähteä, vaan miksi pysyä paikallaan. Miksi kärsiä stressaavasta työelämästä, odottaa vain seuraavaa lomaa? Toteuttamattomat haaveet ovat yleisin katumuksen aihe eläkeiässä. Miksei haaveitaan toteuttaisi heti?  Miksei voisi olla onnellinen jo nyt? Kanniston mukaan yleisin onnellisuuden este on se, että harva tietää mitä todella haluaa, koska hallitsevat ajattelumallit vieraannuttavat meidät henkilökohtaisista toiveistamme. Ne leimaavat onnelliset ihmiset vastuuttomiksi päiväperhoiksi. Toinen este on mukavuudenhalu. Oravanpyörästä on sitä vaikeampi luopua, mitä paremmin menee.  Paradoksaalista on, että luopuessa saa enemmän. Oppii nöyryyttä, vähään tyytymistä, suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta. Nykyhetkestä nauttimista. 'Elä kuin kuolisit huomenna'. Kannisto uskoo sielunvaellukseen tässä elämässä: jokainen voi luoda oman elämänsä mieleisekseen ja vaihtaa sen uuteen niin monta kertaa kuin haluaa. Olosuhteet, joihin olemme syntyneet, ovat vain yksi vaihtoehto monien joukossa.

Kirjaansa Päivi Kannisto listaa omien kokemustensa lisäksi matkaajien historiaa Aleksanteri Suuresta Marco Poloon, munkeista pyhiinvaeltajiin, romantiikan sankareita lordi Byronista Richard Burtoniin ja Bruce Chatwiniin (Patagonia, Patagonia) sekä on tätä varten haastatellut 30 maailmalla tutuksi tullutta 'globaalia nomadia' jotka ovat valinneet elämän vailla vakinaista osoitetta, vaeltamisen paikallaan pysymisen sijaan.

Irtolaisuus oli jo historiassa rikos, jopa ilman palveluspaikkaa olevat määriteltiin 1600-luvulla rikollisiksi. Tällä turvattiin työvoiman saanti. Irtolaiset olivat silloin ja vieläkin jengipettureita, hylkiöitä. Munkeista valtioihin Kanniston mukaan kukin saarnaa lopulta sitä mikä itseä hyödyttää. Miksei ihminen olisi avoimesti itsekäs ja valitse sitä elämisen tapaa mikä itselle parhaiten sopii? Vapaus on vapautta omaisuuden keräämisestä, aikataulupaineista, perheen perustamisesta eli kaikista yhteiskunnan perusnormeista. Yhteiskuntamme on holhousyhteiskunta: 'kun valtio pukeutuu hyväntekijän valeasuun, tulee sen alamaisista kerjäläisiä'. 'Minulla ei ole muuta kuin vapaa-aikaa. Turha hikeentyä. Asiat joko hoituvat tai sitten eivät hoidu. Kaikki vaihtoehdot omalla tavallaan erinomaisia.'

Kirja sisältää paljon mielenkiintoisia historiallisia ja yhteiskunnallisia faktoja ja filosofista pohdiskelua, mutta alkaa puuduttavasti toistella itseään. Selväksi käy, että elämäntapa ei ole missään nimessä helppo, mutta palkitsee.  Autiomaan kovuus tekee vaeltajista sydämellisiä, sillä on automaattinen moraalia kohottava vaikutus (Burton) - uskonnosta riippumatta. Zeniläiset vaeltajat ovat joustavia: joku poltti puisen Buddha-patsaan jotta välttyi paleltumiselta. Sääntöihin ja tapoihin takertuva ei siedä vaeltamisen epävarmuutta.

Kaikenlaista hienostelua ja itsensä nostamista muihin matkaajiin verrattuna piiskataan, Lonely Planet reppureissarit eivät ole nomadien mielestä sen hienompia turisteja kuin valmiita matkapaketteja ostaneet. Samoja kohteita siellä ravataan katsomassa. Alkuperäiset nomadit, maasait, Kenian ja Tansanian rajalla ovat paikallisia nähtävyyksiä turisteille siinä missä villieläimet.

Päivi Kannisto toteaa, että elämäntavasta tuskin koskaan tulee valtavirtaa, koska ihmiset ovat mukavuudenhaluisia. Ei todellakaan. Kuinka joku voi luopua pysyväisluontoisesti päivän lähes ihanimmasta hetkestä: ryömiä illalla omaan ihanaan sänkyyn, joka pysyy enimmäkseen paikallaan..

Tavisturistin kuva rauniokasan (Akropolis) tuntumasta

Kirjassa on ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta. Muun muassa se paljon mainostettu avarakatseisuus tulee mieleen Kanniston aika monesta tyrmäyslausunnosta. Turistit käyvät katsomassa 'rauniokasoja'. Rauniokasojen takana on historiaa, vai? Suvaitsevaisuus ei maailmalla ole kasvanut ainakaan Suomen suhteen. Suomalaiset kun huomauttavat hymyilevälle että 'mitä vittua siinä virnuilet'. Ei se kokemukseni mukaan ihan yleistä ole, ellei sitten jotain tuossa jätetä kertomatta.

Löysin tämän kirjoitettuani Helmi-Maarian kriittisen arvion kirjasta ja täytyy myöntää, että kokemukseni on lopulta saman suuntainen.

Ekoteko: Luonnonkorkkinen viinipullo

Pitää tässä vaiheessa tehdä pieni syrjähyppy kirjamaailmasta viinien maailmaan.

Kyllä luokkatoveritapaamiset ovat sivistäviä! Tänään tapasin entisiä luokkakavereita - vuoden -69 ylioppilaita - ja kuulin tarinoita elämästä. Tapaamistamme sulostutti ja kielenkantimia voiteli sekä kuohuviini että valkoviini. Kierrekorkkisen pullon avautuessa ystävämme, maailman meriä, Luoteisväylää ja vaikka missä purjehtinut ja Portugaliin asettautunut Riitta piti palopuheen luonnonkorkin puolesta. Asia, joka meille muille oli uutta. On nimittäin niin, että luonnonkorkkinen viinipullo on luonnonystävän valinta. Ikivanhat korkkitammimetsät antavat elinkeinon paikallisille asukkaille ja niissä elää monia harvinaisia eläinlajeja. Euroopassa näitä metsiä on lähinnä Portugalissa. Kierrekorkki ja erilaiset muoviset korvikkeet ovat valtaamassa alaa luonnonkorkilta ja vaikeuttamassa elinkeinoa. Jos korkkitammimetsät eivät enää tarjoa elinkeinoa paikallisille asukkaille, vaarana on että ne raivataan tontti- tai viljelymaiksi. Viinin ostaja voi vaikuttaa asiaan ja valita luonnonkorkkisen pullon.

Wikipediasta:
Korkkitammia viljellään laajalti Välimeren alueella korkkiteollisuutta varten, tärkeimpänä tuottajamaana on Portugali. Korkkia kerätään 10–12 vuoden välein samasta puusta. Korkinkeruu ei vahingoita puuta, vaan tilalle kasvaa uusi korkkikerros. Ensimmäinen korkinkeruu suoritetaan noin 25-vuotiaille puille. Työ tehdään ilman koneita. Korkkitammi elää 150–250 -vuotiaaksi. Sitä käytetään joskus myös koristekasvina.
Korkkitammimetsät ovat myös tärkeitä elinpaikkoja monille uhanalaisille eläimille, kuten espanjanilves ja iberiankeisarikotka.

 

Jari Tervo: Esikoinen

WSOY 2013, 346 s

Sain luettua ensimmäisen Tervoni (Jarin, yhden Katin olen lukenut) loppuun. Eikä ollut työlästä. Päin vastoin, nojatuolissa tuli hytkyttyä useampiakin kertoja naurun pyrskähdysten ja kikatusten kourissa. Piti S:llekin käydä saman tien lukemassa hyviä lohkaisuja lukemisen varrella. Olen aloittanut ainakin pari Jari Tervon romaania aikaisemmin, mutta kiinnostukseni lopahti kesken. Vauhti ja tarinan kiemurat olivat niissä liikaa tai jokin tökki.

Esikoisessa omakohtaiset muistot ja nokkela kieli kohtaavat herkullisesti. Asiaa auttaa tietenkin, jos itse on elänyt nuoren - minä kylläkin jo nuori aikuinen kun Jari 13-vuotias -  elämää 70-luvulla. Sieltä ne nousevat tuoreina mieleen Kekkoslandian sen aikaiset kuvat; hallitusneuvottelut joissa vakionaamat Virolainen ja Karjalainen, Lasse Virénin kultamitalijuoksut, perheiden yhteiset TV-uutisten katselut, kasettimankka ja Led Zeppelin.

Rovaniemeläinen pienyrittäjäperheensä - Lapin Maalaus ja Lasitus - keskiössä Tervo valaisee päiväkirjamerkintöjen kautta ajan ilmiöitä kodissa ja puutarhassa, koulussa ja asuntomessuilla. Kolmetoistavuotias poika laskee alapään karvoja, mittailee kivespussien tasoa, pohdiskelee kuinka lähestyä Ireneä - jonka silmissä tuntemattomat kukat puhkeavat kukkaan - jakaa energiaansa jalkapallon ja alkavien bändiharjoitusten välillä, tässä vaiheessa vielä jääpallomaila soittimena.

Utelias ja puuhakas poika pääsee kyllä hyvin jyvälle myös aikuisten kiinnostavasta elämästä. Cassette Recorder on ahkerassa käytössä kun isomummu Esme, Esmeralda muistelee nuoruuttaan Helsingin seudulla tsaarin Venäjän aikana. Äidin päiväkirjamerkinnät kertovat tunnekuohuista ja salaisuudesta. Niitä löytyy yllättävästi kakkureseptien kääntöpuolelta. Boheemi Pentti-eno 'etsi paikkaansa elämässä' ja herää siksi myöhään lauantaisin. Isä Erkki on kipakka kommunisti eikä pienyrittäjänä kaikille tahoille voi vakaumuksiaan esitellä. Hän suunnittelee satsausta autoradioon, kun hallitusneuvottelut meinataan käydä ilman häntä. Aune-täti elää omassa 1600-luvun maailmassaan, josta Jari lypsää kertomusta noitakomission oikeudenkäynnistä. Aune-täti on lääkityksen myötä palaamassa nykyaikaan, mikä ei kertomuksen kannalta ole suotavaa. Lähisuku, Erkki-setä ja Mami viettävät iltaa, konjakkia otetaan. Äiti halusi laulaa työväenlauluja vaikkei muistanut sanoja. Niissä tunne on tärkein.

Maija-sisko on tasaveroinen kaveri, jolta ilmakitaristi saa armottomat pilkkanaurut. Isoveli tietää kuitenkin mitä vastata: Loreal. Maija on yllätetty omista peilileikeistä. Tummia sävyjä perheen ilosävyinen arki saa pikkuveljen Unto Abrahamin vakavasti sairastuessa. Unto suhtautuu kuolemisen mahdollisuuteen käytännöllisesti eikä vastusta hautajaisleikkiä.

Hauska yllätys kirjassa tulee isomummu Esmen nuoruusmuisteluissa: Esme saapui Kemijärveltä Nylandin Esboseen. Siellä hän saa töitä venäläisen sotilasinsinööri Zaitsevin piikana, myös yöaikaan. Oikea rakkauden kohde on kiinalainen hunghuusi Liu, joka kuljettaa hevosten vetämillä junavaunuilla kaadettuja puita Nupurista Esbon asemalle. Hauska siksi, että alue, Gumböle, Nupuri on lähellä nykyistä kotiseutuani ja senaikainen paikallishistoria tulee tässä vastaan.  Kirjassa kuvatut tapahtumat tältä ajalta eivät ole hauskoja, vaan tsaarin sotilaiden häikäilemätön vallankäyttö, väkivalta kohdistuu sekä suomalaisiin että sen ajan vierastyöläisiin, hunghuuseihin. 'Rakkaus on yks saatanan riesa' toteaa isomummu joka jää kaipaamaan palmikkopäistä rakastettuaan.

Päiväkirjamerkinnät kasvavat edellisen sukupolven kokemusten kautta hienoksi ja dramaattiseksi sukutarinaksi. Jari Tervon ehtymätön komiikan taju kulkee mukana kuin iloinen puro pyörteillen.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Ich und Kaminski. Suom. Ilona Nykyri
Tammi 2013, 190 s

Matkalla maineeseen, keinoja kaihtamatta

Sebastian Zöllner on mukavuudenhaluinen ja omahyväinen toimittajan niljake, joka ei ole vielä onnistunut saamaan taidepiireissä sitä asemaa ja mainetta, jota hän kovasti janoaa. Hän saa briljantin idean ja päättää tehdä elämäkertateoksen kuuluisasta taiteilijasta Manuel Kaminskista, jonka elämänlangan hän epäilee olevan jo hauraan puoleisen. Hän onnittelee itseään paitsi ideasta myös ajoituksesta. 

Toimittaja tunkeutuu kutsumattomana vanhan sokean taiteilijan kotiin ja raivaa tietään päättäväisesti taiteilijan tyttären ja muiden esteiden yli, jättäen vastaantulijat  ihmettelemään pöyhkeän nuoren miehen otteita. Taiteilijan elämää ja papereita penkoessa hänelle selviää, että taiteilijan kuolleeksi luulema entinen rakastettu Therese on edelleen elossa. Zöllner näkee tässä oivan tilaisuuden täydentää elämäkertaa sensaatiolla; hän haluaa saattaa entiset rakastavaiset yhteen ja kuvata kaiken kirjassaan.

 Matkasta Theresen luo tulee seikkailu, jossa ahne pyrkyri näyttää vievän avutonta vanhusta kuin pässiä narusta. Tie on kuitenkin toimittaja Zöllnerille vaivalloinen, kalliskin ja kun ollaan perillä, ei ole enää selvää kuka tässä tulee huijatuksi. Nuorelle miehelle on vanhan miehen seurassa valjennut joitakin totuuksia eikä nopea maine ja kuuluisuus ole enää niin tavoiteltavaa. Kunnianhimoinen tavoite hämärtyy, vanhan  taiteilijan elämä ja elämän kokemukset alkavat kiinnostaa oikeasti eikä vain välineinä oman edun tavoittelussa.Toimittajasta alkaa kuoriutua melkein sympaattinen henkilö. Eikä vanhuskaan ole ihan sitä miltä ensin näyttää.

Kirja on nokkela satiiri, veijaritarina. Matkalla tapahtumien käänteitä ei liikaa selitellä, vaan ne paiskautuvat vauhdilla päin naamaa ja lukija saa selvitä omin päin. Pitää virkeänä ja hereillä.  Mainiota dialogia ja öykkärimäisen minä-persoonan monologia. Tarinassa irvaillaan tyhjälle taidepuheelle, kuvien ja nimien kumartamiselle.

Daniel Kehlmann on saksalaisia nykykirjailijoita, joka on teoksillaan voittanut m.m. Thomass Mann- ja P.O. Enquist -palkinnot. Kiinnostuin tästäkin, kuten niin monesta, Hesarin arvion perusteella. Jukka Koskelainen kiitteli arviossaan.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Otava, 1994, 160 s

Edellisen suunnitelmallisen 600-sivuisen lukurupeaman jälkeen kaipasin jotain lyhyempää ja suunnittelematonta. Törmäsin kirjastossa Raija Siekkisen pienoisromaaniin. Muistin hänen kauniin kielensä - tätä lähemmäs runoutta en varmaan pääse. Mutta kevyt lukukokemus tämä ei ole. Kyse ei ole pituudesta, vaan siitä samasta surullisesta alakulosta, joka Siekkisen novellejakin värittää. Sitä masennusta ja surua ei pysty oikein ymmärtämään, sille ei näy syytä. Se kulkee mukana tavassa katsoa elämää.

Kirja kertoo naisesta, joka elää jossain Etelä-Ranskan vuoristokylässä - Chaudes Aigues - ja ompelee rikkaille asiakkailleen silkistä ja nahasta arvokkaita vaatteita. Ja miehestä joka hänen kanssaan jonkin aikaa elää. Toisesta, suomalaisesta naisesta joka - karttoineen ja miehineen - seuraa häntä ja hänen elämäänsä. Suomalainen nainen on kertoja ja samastuu seurattavaansa. Naisen nimi on sama kuin omani.  Myöhemmin tulee kolmas nainen, joka käväisee häiritsemässä rakkautta. Mutta se häiriö taitaa sittenkin olla mies, jonka kanssa ei voi elää ja jota ilman elämä ei ole mitään.

Kirjassa ei ole dialogia, kaikki tapahtuu utuisissa mielikuvissa, unissa, muistoissa, havainnoissa.
Tiesin tämän naisen elämän, hänen yksinäisyytensä tunkeutui joskus minun kotiini asti kuin etäinen, tuskin kuultava musiikki tai jokin tuoksu, poltettujen heinien ja lehtien, joka syysiltana tulee sisään avoimesta ikkunasta muistuttaen siitä, mikä jo unohtui. 

Sivuhenkilöissäkin on tarkan havainnoinnin jälkeä, huumoriakin, kuten yläkerran tornissa asuvan säveltäjän ja vaimon kuvauksessa: Säveltäjän vaimo pitää yksinolosta, hiljaisuudesta ja tiedosta, että mies lämpimänä ja liikkumattomana nukkuu toisessa huoneessa ja näkee ääniunia eikä puutu asioihin.---Keväällä heille syntyy lapsi, poika, joka myös nukkuu paljon, säveltäjän vaimo on onnellinen, synnynnäinen nukkuja, hän sanoo minulle; ja totta onkin, että poika on aivan isänsä näköinen. Onko tässä sivupersoonassa - joka ohimennen onnellisen vaimon miehenä tavataan - ihanteellinen mies naiselle: on siellä missä tietää sen olevan, ei metelöi, hoitaa hommansa ja antaa naisen hoitaa omansa?

Nautin taas Raija Siekkisen kielestä. Mystinen kertomus, joka on täynnä latautunutta jännitettä ja ahdistusta, jätti hämmentyneeksi.

Salman Rushdie: Joseph Anton. Muistelmat

WSOY 2013, 616 s
Suom. Arto Häilä 

Kirjailija piileskelee ajatollan tappotuomiota

Ystävänpäivänä vuonna 1989 Iranin korkein uskonnollinen johtaja ja käytännössä myös poliittinen johtaja, ajatolla Khomeini julisti kirjailija Salman Rushdielle kuolemantuomion, fatwan. Syyte tuli jumalanpilkasta teoksessa 'Saatanalliset säkeet'. Sen mukaan kirja oli 'islamin, profeetan ja Koraanin vastainen kirja'. Kuolinvuoteeltaan tämä vanhus kehotti kaikkia muslimeja teloittamaan kirjan tekijän ja sen julkaisuun osallistuneet, 'missä ikinä heidät tavataan'. Khomeini itse eli sen jälkeen noin puoli vuotta, mutta fatwa jäi eloon ja Rushdie joutui piileskelemään seuraavat 13 vuotta ympärivuorokautisessa poliisisuojelussa. Kirja kertoo tästä ajasta kirjailijan elämässä.

Jälkeenpäin katsottuna ajanjakso näyttää muutenkin mullistavalta monessa mielessä. Vuonna 1989 puhelimet olivat lankapuhelimia, ajanjakson lopussa kännykkävallankumous oli jo alkanut. Internetin ja kannettavien tietokoneiden maailmanvalloituskin oli vasta tulossa. Ajanjakso päättyi dramaattisesti ja kirjailijan kannalta lähes profeetallisesti. Syyskuun 11. vuonna 2001 Rushdie oli jo saanut vapaan miehen elämänsä takaisin Yhdysvalloissa, ja tiukemman vartiointipolitiikan omaksunut Britannia luopui siitä vuoden lopussa.

Kun Rushdielta kysyttiin haastattelussa, miten hän suhtautui uhkaukseen, hän vastasi toivovansa että olisi kirjoittanut kriittisemmän kirjan. Tästä eteenpäin hänen elämäänsä ja asuntoonsa astui Scotland Yardin Erikoisosasto. Hän otti uuden nimen Joseph Anton mielikirjailijoiltaan Joseph Conradilta ja Anton Tshehovilta. Rushdie kertookin itsestään kuin toisesta ihmisestä, 'kirjailijasta'.  Asunnot vaihtuivat lukuisten ystävien käyttöön antamien tilapäisten asuntojen ja talojen kautta vuokrattuihin taloihin ja lopulta kokonaan uuden kodin hankintaan. Mukana seurasi hänen toinen vaimonsa, ja Zafar, poika ensimmäisestä avioliitosta ajoittain. Seurasi myös avioero, uusi vaimo ja myöhemmin toinen poikakin, jotka elivät kirjailijan mukana tässä poikkeustilanteessa.

Salman Rushdie syntyi Bombayssa keskiluokkaiseen muslimiperheeseen. Hänen isänsä oli vauraan suvun jäsen, joka tuhlasi omaisuutensa eikä halunnut kantaa nimeään, vaan otti nimekseen Rushdie, koska ihaili Ibn Rushdia, länsimaissa Averroesina tunnettua espanjanarabialaista filosofia, Aristoteleen kääntäjää, joka aikanaan vastusti islamin orjallista tulkintaa. Salman Rushdie jatkaa isänsä perintöä tukahduttavia uskontoja vastustaessaan. Isä oli ylpeä poikansa taistelusta fanaattisia muslimeja vastaan ja se yhdisti heitä ennen isän kuolemaa. Intia oli ensimmäinen maa, joka kielsi Saatanalliset säkeet -kirjan myynnin ja eväsi Rushdielta viisumin.

Rushdie kirjoittaa tässä vankilapäiväkirjassaan kirjeitä, joita ei lähetä. Käy monologeja vastustajiensa kanssa, joita riittää iranilaisten mullahien lisäksi Britannian paikallisissa ääri-islamilaisissa mutta myös paikallisissa lehdissä, joista eräs saa häneltä nimen 'Daily Insult'. Katkerimpia paloja hänelle ovat jotkut kirjailijakollegat, joiden kanssa keskustelua käydään lehtien välityksellä, m.m. John le Carré. Hänellä on kuitenkin kirjailijakollegoissa valtava määrä tukijoita ympäri maailma, Ian McEwan, Günter Grass, Martin Amis, Vaclav Havel ja lukuisia muita. Perustetaan kansainvälinen puolustuskomitea eri järjestöjen toimesta, mukana mm Pen, Britannian journalistiliitto ja muita järjestöjä.Tänä aikana hän sai myös Best of the Booker-palkinnon kirjastaan Keskiyön lapset. Palkintojenjako- tai muihin kirjallisiin tilaisuuksiin hän ilmestyy viime minuutilla ilman etukäteisilmoitusta. Lentomatkoihin käytetään mutkikkaita reitityksiä ja yksityis- tai armeijan koneita.

Karmeaksi Mokaksi hän nimittää suostumistaan heikkona hetkenä pahoittelemaan 'aiheuttamaansa kärsimystä'. Häntä painostettiin Britanniassa tähän kehottamalla häntä tekemään osansa, kun hänen puolestaan käydään korkean tason neuvotteluja. 'Minä olen uskonnoton ihminen, joka teeskentelee uskovaista'.  Imaamille pahoittelu ei kelvannut.  Iranissa tapporahaa myöhemmin korotettiin 1 miljoonaan dollariin, ei-iranilaiselle 3 miljoonaan. Bradfordissa musliminuorison konferenssissa 16-vuotias tyttö vaati Rushdien kivittämistä kuoliaaksi.  'Saudisuvun nostaminen maailman öljyrikkauksia hallitsevalle valtaistuimelle saattoi hyvinkin olla länsivaltojen pahin ulkopoliittinen erehdys', koska saudit ovat varoillaan rakentaneet koraanikouluja, madrassoja, joissa levitettiin heidän rakastamaansa puhdasoppista ääri-ideologiaa. Sen seurauksena ennen vain vähäisenä lahkona tunnettu wahhabilaisuus levittäytyi ympäri arabimaailmaa ja pönkitti islamilaisia ääriliikkeitä. 'Vapaus on kaikkien ihmisten perintö eikä vain länsimainen aate, joka olisi idän kulttuureille vieras'. Tämän puolesta kirjailija tekee työtä. Mutta kirjakauppoja palopommitettiin. Muslimit alkoivat tappaa toisia maltillisempia muslimeja. Kirjailija siteeraa Heinrich Heinea: 'Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä'.

Joseph Anton häpeää elämäänsä ja nöyryytystään. Hän näkee itsensä fatwan luomuksena, hyväksyntää ja rakkautta kerjätessään. Hän pelkää vaimonsa, poikansa ja sisarensa perheen puolesta.Tuttava- ja ystäväpiiri on kuitenkin laaja, ja vaikuttaa että kaikkien mainitseminen lukuisissa eri yhteyksissä on balsamia haavoille; maailmankuulujen kirjailijoiden lisäksi monet poliitikot ovat perhetuttuja tai ainakin tukijoita, Tony Blairista Bill Clintoniin. U2:n Bono säveltää hänen tekstejään. Sarkastinen ja musta huumori pitävät ihmistä elossa ja järjissään. ''Mikä on blondi, isotissinen ja asuu Tasmaniassa? Salman Rushdie!' - kuului suosittu vitsi'. Hänen sallittiin piileskellä vaikka missä loukossa, mutta  hän ei saanut takaisin omaa elämäänsä.

Naiset ovat Salman Rushdien heikkous. Ajanjakson alussa hän eroaa toisesta vaimostaan, josta syntyy häiriintynyt kuva, mm keksittyjen perättömien lausuntojen takia. Kolmannen vaimon rakkaus vaikuttaa uhrautuvalta, mutta pariskuntaa repivät eri suuntiin kulkevat tulevaisuuden haaveet. Vankeuden aikana tehdyt matkat Yhdysvaltoihin ovat Rushdille hapen ottoa. Hän haaveilee New Yorkiin muutosta, vaimo on hyvin brittiläinen ja vastustaa ajatusta. New York Times julkaisee etusivullaan tämän:

'Vapaat ihmiset kirjoittavat kirjoja. Vapaat ihmiset lukevat kirjoja. Amerikassa taatun sananvapauden hengessä haluamme ilmoittaa yleisölle, että tämä kirja on lukijoiden saatavilla kirjakaupoissa ja kirjastoissa kautta maan'.

 Päiväkirja kertoo seikkaperäisesti myös tunteiden ailahtelusta, kun vaimo ei tulekaan heti raskaaksi ja projekti alkaa kuormittaa parisuhdetta, sekä mustasukkaisuudesta, johon Rushdien piipahdukset muualla,  myös tilapäisissä suhteissa antavat aihetta. Tämäkin avioliitto romuttuu, kun Rushdie tapaa elämänsä Illuusion, Padma Lakshmi -nimisen intialaissyntyisen kaunottaren. Oikukas ja itsekeskeinen kolmekymppinen kaunotar kietoo kirjailijan pauloihinsa ja säkenöivät hetket vaihtelevat raivokkaiden riitojen kanssa. Kaunotar vaihtaa hänet kahdeksan vuoden jälkeen vielä vanhempaan miljonääriin, vaikka olikin arvostellut Rushdieta itselleen liian vanhaksi. He ehtivät kuitenkin elää Los Angelesissa jet set-elämää ja Rushdie on toimelias myytyään kirjansa 'Maa hänen jalkojensa alla' elokuvaoikeudet. Elokuvasta ei tule mitään, koska käsikirjoittaja vääntää teoksen tuntemattomaksi.  'Elämä on matto, ja voimme vain unelmissamme nähdä sen täydellisen kuosin. Ja tämä oli dialogin parhaimmasta päästä. Projekti levisi.'

Fatwa purkautui vähitellen, Britanniassa labour toimi Thatcherin konservatiiveja aktiivisemmin ja muutkin Euroopan maat jämäköityivät, Yhdysvallat oli tukenut alusta asti. Iran ilmoitti ettei tappokäskyä edesauteta eikä tueta. Rushdie päätti ruveta vapaaksi mieheksi ja vuoden 2001 lopussa Scotland Yardin tutuksi tulleet kaverit järjestivät hänelle juhlat.

Kyllä tästä kirjasta tuli ylevä olo. Tärkeä puheenvuoro ja kirjailijan pitkä piina alleviivaa sen merkitystä.

'Emme kukista heitä käymällä sotaan, vaan valitsemalla pelottomasti omat elämäntapamme. Miten terrorismi kukistetaan? Elämällä pelotta. Älkää antako pelon hallita elämäänne. Vaikka teitä pelottaisikin.'

Ota koira mukaan harrastuksiin, myös lukuhetkeen

Surrealistisia postikortteja sadan vuoden takaa

Harri Kalha: Ihme ja Kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa.
Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen
WSOY 2013, 224 s

Sain joululahjaksi, toiveen mukaan,  tämän viehkon lisäyksen 'taidekirjastooni'. Tämä ei tule luetuksi suoraan kannesta kanteen vaan paloina silloin tällöin, ja varsinkin katselluksi. Kirja on täynnä hienoja, hassuja, leikkimielisiä, hulluja postikortteja ajalta 1900-luvun alussa, jolloin kortit ja varsinkin fantasiakortit tulivat muotiin. Niitä kerättiin ja vaihdettiin ystävien kesken. Aikana ennen valokuvien teknistä muokkausmahdollisuutta kaikki tehtiin käsin, kuvia värittämällä, piirrosta ja valokuvaa yhdistelemällä, leikkaamalla, liimaamalla.

'Hyvästi viaton katse - tervetuloa ihanat, pähkähullut postikortit!'

Lahjaksi sain myös kirjaan niin täydellisesti sopivan kirjamerkin: Hippakorut niminen valmistaja tekee Elna-nimisiä korumaisia kirjamerkkejä, jotka kruunaavat lukuhetken solahtamalla sujuvasti kirjan sisään ja säihkymällä siinä kauniisti.