Anton Tsehov: Kirsikkapuisto
Näytelmä Suomen Kansallisteatterissa, ohjaaja Mika Myllyaho



Kuva: Wikipedia/fi

 Jos ei tunne Tšehovin näytelmää ennestään, tuskin ymmärtää Kansallisteatterin versiosta paljonkaan. - kirjoitti Suna Vuori Hesarin kritiikissä tästä esityksestä, ja teilasi sen kohtuullisen epäonnistuneeksi.

Kirjallisessa sivistyksessäni on paljon aukkoja, mm. jopa yksi lähes Tsehovin kokoinen. Novellikokoelman luin joskus, ja muistan vaikuttuneeni niiden ajattomuudesta.  Näytelmän nyt nähtyäni, täytyy sanoa, että ilmeisesti tämä hölmöys sitten pelasti minut. Odotukset olivat hyvin marginaalissa, kun en muutenkaan ole teatterin suurkuluttaja, vaan muutaman kerran olen päättänyt,  että nyt en enää astu yhteenkään teatteriin. Usein niin teatraalista.

Näytelmä kertoo venäläisen joutilaan yläluokan lakastumisesta konkurssin partaalla ilman kykyä nähdä tilaansa tai tehdä sille mitään, mukana kirjava joukko ihmisiä,  jotka dramaattisessa murroksessa uppoavat tai hyötyvät.

Se miten rooleja on muokattu verrattuna edellisiin klassikkoversioihin näytelmästä ei häiritse ollenkaan, jos ei vertailukohtaa ole. Liikkuva junavaunu, jonka sisältä lähikuvia tuodaan isolle näytölle, toimi lopulta hyvin vaikka ensin epäilytti, tultiinko tänne videonäyttöä katsomaan. Mukana on ehkä vähän ylimääräistä sälää ja temppuilua, mutta elämys siitä tulee silti. Esitys on  humoristinen, koskettava, dramaattinen. Sen verran hienoa on dialogi ja näyttelijöiden työ. Nuorissa on voimaa ja energiaa, mutta aina lumoutuu vanhan näyttelijän, Esko Salmisen,  rauhallisesta näyttelemisestä, pienten mutta tarkkojen vivahteiden ilmaisusta.