Alaston lounas William S. Burroughsin tapaan on liian stydiä kamaa

Nistillä, addiktilla, kaman käyttäjällä ei koskaan ole pitkäveteistä. Hän voi katsoa kengän kärkiään kahdeksan tuntia.

En tiedä mikä näissä huumejutuissa kiinnostaa. Onko siinä jotain jälkiä 60-luvun huumeiden ihannoinnista, kovista rokkijätkistä ja -mimmeistä, jotka paahtoivat kovaa vauhtia manan majoille? Lucy in the Sky with Diamonds. Walk on the Wild Side. Ikiaikaista rappioromantiikkaa? Ainahan noita taiteilijaboheemeja on kauhisteltu - ja samalla ihasteltu, jos ovat kaiken sekoilun keskellä saaneet jotain aikaan.

William S. Burroughs syöttää lukijalle lounasta, joka koostuu kamasta, opiaateista, limasta, spermasta, verestä ja paskasta. Piikkejä sohitaan arpisiin kudoksiin. Hienolla tyylillä, armottomasti ja välillä humoristisesti. Hallusinaatioita. Pistävää pilkkaa hienostelijoista ja teeskentelijöistä. Yksityiskohtaista analyysiä ihmisruumiin kemiasta ja biologiasta kuin vain käytännön kemisti osaa.

Muutaman kymmenen sivun jälkeen alkaa vaivata hapenpuute. Ja pitkästyminen. Jätin tämän siihen. Olen ehkä lukenut riittävästi huumeista.


Tanger 1959 lukee viimeisellä sivulla. Siitä kuvainspiraatio. Maalaus on tehty sanomalehtikuvasta, joka on otettu autokilpailuista Libyassa 1920-luvulla. Kukka on silkkaa hallusinaatiota.

P.S. 27.2. HS:ssä  Jukka Petäjän artikkeli 'Näin katettiin alaston lounas pöytään. Sata vuotta sitten syntynyt beat-kirjailija William Burroughs aloitti uuden luvun Yhdysvaltojen kirjallisuudessa.' . Siinä historiaa oikeuskäsittelystä, johon kirjan yhdysvaltalainen kustantamo joutui julkaisukiellon vuoksi. Syynä säädytön sisältö. Puolustuksella oli mukana kirjailijoita, joista yksi totesi että 'Alaston lounas on kuin mato. Sen voi pilkkoa vaikka kuinka moneen osaan, ja jokainen osa jatkaa itsenäisesti omaa elämäänsä'. Tässä juttu:  Beat-kirjallisuuden noitatohtorin syntymästä on sata vuotta