Otava
1999, 248 s
Boyhood.
Scenes from Provincial Life. Suomentanut Seppo Loponen
Blogi
ja minä olemme muuttaneet Espoosta Turkusse. Kirjoittamisen lisäksi
lukemiseen ja kirjastokäynteihin tuli tauko. Mukana kulki kuitenkin
tämä Espoon paikallisen divarin, Pikku Jonen hyllystä sopivasti
löytynyt teos. Käyn näköjään läpi kirjailijan tuotantoa
ei-kronologisesti. Kiitos Marjatta Mentula sinulle, että pääsin
ennakkokäsityksestäni, nopeasti tehdystä päätelmästä, ettei
kirjailija minua miellyttäisi. Tämä viehättävä, suloinen ja
tarkkanäköinen lapsuusmuistelo todisti ('Kesän' jälkeen) kuinka
väärässä olinkaan.
Oikeastaan
on oma mielenkiintonsa siinäkin, että luin tuon myöhäisemmän
romaanin Kesä ensin. Vaikka se onkin romaani, eikä elämäkerta,
silti tämä tapa katsoa elämää ja maailmaa Etelä-Afrikassa
tuntui tutulta. Samojen silmien kautta katsotaan lapsuuden
ihmissuhteita, Etelä-Afrikan kovaa yhteiskuntaa, perheen sisäisiä
voimia ja suhteita. Sama mies joka Kesässä kokee itsensä suhteessa
naisiin erilaiseksi, sivustakatsojaksi, halusi jo poikana olla
'normaali'.
'Epänormaalin'
leiman poika näkee tulevan jo perheestä: isä on asianajaja, joka on joutunut
lopettamaan työnsä Kapkaupungissa. Hän viihtyy baareissa, joissa haluaa tehdä vaikutuksen kierroksia tarjoamalla. Isä menettää virkansa Kapkaupungissa
hallitsevan puolueen vaihtuessa, ja perhe päätyy pieneen
Worcesterin kaupunkiin, jossa poika aloittaa katolisessa koulussa.
Katolisuus perustuu pojan omaan ilmoitukseen. Sillä hän pääsee
tarjolla olevista kouluista mieluisampaan, vaikka samalla joutuukin
juutalaisten ohella vähemmistöön. Hän ei halua joutua 'junttien'
afrikaanereiden joukkoon, vaan haluaa kuulua englanninkieliseen
parempaan väkeen. Hän on kiltti lammas koulussa, mutta kotona hän
on kiivasluonteinen itsevaltias. Hän odottaisi isän antavan selkään
– kuten on tapana normaaleissa perheissä - mutta hän ei
ole koskaan saanut selkäänsä, ja hän häpeää sitä syvästi.
Hän ei voi puhua kepeistä samaan luontevaan, tietäväiseen tapaan
kuin nämä miehet. Isä on
heikko ja alkoholisoitunut. Äiti kannattelee
perhettä, mutta on poikaansa 'liian'
kiintynyt: Äidillä ei ole ylpeyttä. Tai toisin
sanottuna: äiti tekisi mitä tahansa hänen hyväkseen. Poika
toivoo, että äiti olisi normaali. Jos äiti olisi normaali, hänkin
voisi olla normaali. Poika
loistaa koulussa, se on hänen menetelmänsä menestyä
'epänormaalista' kodistaan huolimatta. Teeskentelyä on katolisuus
ja kohtaamiset koulussa apartheidin vinouttamassa maailmassa.
Teeskentely on taakka. Kenenkään muun ei
tarvitse kantaa vastaavaa, ei edes veljen, joka on enintään hänen
hermostunut, nynny jäljitelmänsä. Hän jopa epäilee, että veli
saattaa pohjimmiltaan olla normaali.
Poika
potee syyllisyyttä ja häpeää perhesuhteista. Äidistä joka
rakastaa liikaa, josta hänen on ennen pitkää irtauduttava vaikka
kovin sanoin. Isästä, joka salaa juopottelunsa mutta ei pääse
siitä. Häpeää ja ristiriitaa aiheuttaa ympäristö yhtä lailla:
Värilliset
ryysyläislapset seuraavat hänen syntymäpäiväkutsujaan ja
jäätelön syöntiä Globe cafén ikkunaruudun takana: Hän ei
näe lasten kasvoilla häivääkään siitä vihasta, jonka hän
myöntää ystävineen ansaitsevansa, koska heillä on niin paljon
rahaa eikä näillä lapsilla ole penniäkään. Päinvastoin, he
ovat kuin lapset sirkuksessa, nauttivat näystä täysin siemauksin,
täydellisesti keskittyneinä, jättämättä mitään väliin.
Pojalla
on salaisuuksia. Mieltymys venäläisiin on yksi niistä, sillä
venäläisillä oli paremmat panssarivaunut kuin amerikkalaisilla. Se
on hyvin tuomittava mieltymys. ('You came this far and you had to
have supper with Russians', tuhahti meidän safarioppaamme kymmenen
vuotta sitten kun Etelä-Afrikan matkallamme illallisseurana oli
venäläisiä avaruustutkijoita. Taivas oli musta ja söimme
illallista tuhansien tähtien tuikkiessa yläpuolella.) Mitä
hyvänsä hän haluaakin, mistä hyvänsä hän pitääkin, se on
ennen pitkää salattava. Hän alkaa nähdä itsensä hämähäkiksi,
joka asustaa maakolossa luukun alla. Hämähäkin on aina kipitettävä
takaisin koloonsa ja suljettava luukku jälkeensä, pidettävä
maailma loitolla, mentävä piiloon.
Kirja
on helppolukuinen, pitää virkeänä mm. yllättävien,
poliittisesti epäkorrektien tunnustusten ja armottoman valonsa
takia. Paikallisvärinsä se saa Afrikan eukalyptuspuista ja
hiekasta, valkoisista, värillisistä ja mustista, mutta samalla se
kantaa koko ajan mukanaan yleisinhimillistä pohdintaa, viisaan ja
omaperäisen ajattelijan näkemyksiä.
Teuraaksi
vietävistä lampaista, joita poika haluaisi varoittaa tulevasta :
Mutta sitten hän näkee niiden keltaisissa silmissä vilahduksen
jostakin, joka vaientaa hänet: alistuneisuuden, ennakkotiedon ei
vain siitä mitä lampaille tapahtuu Rosin käsissä
vajan takana, vaan mikä niitä odottaa pitkän, janoisen ajomatkan
jälkeen Kapkaupungissa. Ne tietävät sen pikkupiirtoa myöten, ja
silti ne alistuvat. Ne ovat arvioineet hinnan ja suostuvat
maksamaan sen – hinnan siitä että saavat olla maan päällä,
hinnan siitä että saavat olla elossa.
Seppo
Loponen on suomentanut romaanin kauniisti.
Juuri tuo epäkorrektisuus ja armottomuus on Coetzeessä niin viehättävää. Hän ei ole ylksipuolisesti sorrettujen puolella, vaan näkee rehellisemmin ja laajemmin. Roolit vaihtuvat nopeastikin, kuten olemme nähneet apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa käyvän. Coetzee ei salaa tätä milloinkaan, vaan näkee sen jo etukäteen. Toinen eteläafrikkalainen Andre Brink on minusta paljon yksipuolisempi, vaikka hyvä kirjailja on hänkin.
VastaaPoistaJa sitten tämä esseemäinen pohdinta ja itsekritiikki, se on niin hienoa. Siitä pidän myös mm. Knausgårdilla ja Juha Hurmeella.
Huomasin, että en ollutkaan tätä kommenttia kokonaan lukenut, vaikka hyvinkin ansaitsi. En ole lukenut Ande Brinkiä. Monta kertaa kyllä selaillut kirjastossa mutta jostain syystä ei ole tarpeeksi sytytänyt. Juha Hurmeeseen pitää tutustua. Niin paljon suitsutusta olen hänestä kuullut muiltakin.
VastaaPoista