Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

WSOY 2014, 269 s

'Ne jotka saavat sinut uskomaan absurditeetteja, saavat sinut tekemään hirmutekoja. Voltaire.'

Isäni työskenteli aikanaan koko työuransa vankilanopettajana Turun Lääninvankilassa. Hän oli valmistunut maisteriksi Turun yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Minusta tuntui, että hän poti alemmuuskompleksia, tai ainakaan ei ollut kovin ylpeä tästä työstä. Moni opiskelukaveri päätyi poliitikoksi, esimerkiksi eräs Mauno Koivisto. Voi tämä olla vääräkin tulkinta, tai ei ainakaan koko totuus. Anteeksi isä. Father forgive me, kuten Pet Shop Boys laulaa suosikkikappaleessani It's a Sin. Tosin siinä taitaa olla kyse katolisesta rippi-isästä.

Vankilan sisällä näkee monia asioita yhteiskunnan tilasta. Semmoinenkin sanonta on, että yhteiskunnan sivistyksen näkee siitä, kuinka se pitää huolta heikoimmistaan. Vankilanopettaja vastaa vankien opetuksesta ja sivistämisestä. Isäni oli kirjojen suurkuluttaja, ja hän vastasi myös vankilan kirjahankinnoista. Minusta vaikutti, että hänen työetuihinsa kuului myös itseä kiinnostavien kirjojen hankinta. Turun Lääninvankila sijaitsi Kakolanmäellä, maineikkaan Kakolan naapurissa, joka lopetti toimintansa vuonna 2007. Sen tyhjät huoneet kalteri-ikkunoineen odottavat päätöstä kaupungilta. Jättimäinen kivirakennus hienolla sijainnilla on kovan kiistelyn kohde. Samalla mäellä sijaitseva entinen vankimielisairaala sen sijaan on saanut ostajat ja suunnitelmat palvelutalosta.

 

Kakola, 2014 syksyllä

Psykiatrinen vankisairaala vastaa koko Suomen vangeista ja toimii edelleen Turussa. Sen vastaavana ylilääkärinä toimii Hannu Lauerma, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti. Tämä kirja on kirjoituskokoelma monista Lauerman alaan liittyvistä ilmiöistä ja yhteiskunnallisen keskustelun aiheista, väkivallasta, rikollisuudesta, rangaistuskäytännöistä ja vankeinhoidon kehityksestä, mutta myös nettikeskustelujen anonyymeistä 'asiantuntijoista' ja erityisen kipakoita puheenvuoroja uskomushoidoista. Hyvän kääntöpuoli esiintyy näissä ihmisten kärsimyksillä rahastamisena, asiantuntijana toimimisena vailla vaadittavia tietoja ja katteettomien lupausten antamisena, potilaiden terveyden ja hengenkin vaarantamisena. Lauerma kirjoittaa sujuvasti, mukaansatempaavasti ja vakuuttavasti. Hän ampuu alas myytin toisensa perään, miekkailee sekä anonyymien että nimeltä mainittujen, omasta näkökulmastaan väärien profeettojen kanssa. Väitteitään hän perustelee pitkän työkokemuksen lisäksi numeerisilla tilastotiedoilla. Enimmäkseen nyökyttelin, että noinhan se on, niinkuin silloin kun lukee sanomalehden mielipidepalstalta kirjoituksen, josta näkyy vahva asiantuntijuus ja taito ilmaista se. Asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä kirja ole populistinen – sen sijaan populistinkin puhe kuoritaan siinä oikein herkullisesti – ja siksikin se on harmaita aivosoluja stimuloivaa luettavaa.

Nettikeskustelujen anonyymit asiantuntijat esiintyvät useassa kirjoituksessa. Yleisellä tasolla Lauerma on huolestunut myös ilmiön eriarvoistavasta vaikutuksesta. Työelämästä ja koulutuksesta syrjäytyneet käyttävät niitä pääasiallisena tietolähteenään ja ovat vaarassa hukkua niiden harhaiseen, manipuloivaan ja paranoidiseen syöveriin.

Psykiatrian ja terveydenhoidon alalla Lauerma näkee riskejä oikeiden asiantuntijoiden ostettavuudesta. Rahalla voi ostaa myös apurahojen kautta. Toinen viidakko, jonka katveissa piileskelee paljon päivänvaloa kaihtavaa rahastajaa, on ammattinimikkeet. Ihminen on ovela lakia kiertäessään: psykoterapeutti on lailla suojattu nimike, sen sijaan terapeutti joka antaa psykoterapiaa ei ole. Hypnoosia käytetään Suomessa helpommin väärin kuin esimerkiksi Ruotsissa, koska käyttöä ei ole rajattu terveydenhuollon ammattilaisille. Asiakkaiden hyväksikäyttötapauksia on tullut julkisuuteenkin.

Muistan joskus lapsena miettineeni ohimennen, miksi vankilassa tarvitaan opettajaa. Jos sitä joskus isälleni ihmettelin, en enää muista mitä sain vastaukseksi, vai oliko vastaus ikäiselleni liian teoreettinen. Eikö vankila nyt ole sitä varten, että pahat saadaan pidetyksi poissa hyvien keskeltä ja samalla rangaistaan eli kostetaan - vaikka tätä ei Lauerman mielestä virallisesti myönnetäkään - tehdystä pahasta? Vangeilla on nykyään olot kuin hyvässä hotellissa, sanotaan. Ylellisyys koostuu suihkusta ja televisiosta, vastaa Lauerma. Rangaistus on mukana, mutta pääpaino on hoidolla, sillä että rikoksentekijä yritetään saada uudelleen yhteiskunnan osallistuvaksi jäseneksi.

Päihderiippuvaisten lisäksi vangeissa on muuta väestöä isompi osa mielenterveydeltään horjuvia, jotka hyötyvät hoidosta. Yleisen turvallisuuden, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta ei ole samantekevää, tullaanko vankilasta tuoreen HIV-tartunnan tai hoidolle vastustuskykyisen tuberkuloosin kanssa ja henkisesti entistäkin murtuneempina vai sen verran autettuina, että vähemmän itsetuhoinen ja muille vähemmän tuhoisa elämä ja jopa veronmaksajan rooli ovat mahdollisia.

Suomen vankeinhoito on kirjan mukaan korkealla tasolla, sen hyödyt ovat todistettavat sekä vangeille että muulle väestölle ja se on kansainvälisesti kustannustehokasta. Vaikka vankien joukossa on pieni ryhmä, joihin voi vaikuttaa vain pelottein ja eristämällä, se ei saa estää suuremman joukon kuntouttamista.

Myytti suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta saa Lauerman käsittelyssä ennen kaikkea geneettisen selityksen: Suomen väkivaltatilastoja nostaa Itä- ja Pohjois-Suomen miesten kakkostyypin alkoholismi, jossa on väkivaltaa selittäviä aineenvaihdunnan ominaispiirteitä. Onko se itäsuomalainen lupsakkuus sitten näillä piilossa, ihmettelen minä. Minulla on Itä-Suomen ihmisistä vain hyviä kokemuksia (4 vuotta siellä asuneena). Minun kokemukseni mukaan puheet itäsuomalaisten lämpimyydestä verrattuna länsisuomalaisten varautuneisuuteen ovat totta. Mutta alkoholismi on ilmeisesti se tekijä. Maailmanlaajuisesti Suomi sijoittuu keskikastiin. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Latinalainen Amerikka sijoittuvat edelle, ja eniten Euroopassa tapahtuu väkivaltarikoksia Venäjällä.

Monessa yhteydessä Lauerma puolustaa tiedettä uskomushoitoja vastaan, sen itseään epäileviä, toistoa ja todistettavuutta vaativia menetelmiä. Sen kunniakasta historiaa hänen mielestään uhkaa nykyään enenevä kaupallisuus.

Hän painottaa myös, että ns. luontaistuotteita valmistavat samat yhtiöt kuin lääkkeitäkin ja nämä tuoteryhmät ovat yrityksille hyvin houkuttelevia olemattomien tuotekehityskustannusten vuoksi ja siksi, ettei terveysvaikutteista vaadita näyttöä.

Yksi lensi yli käenpesän, Milos Formanin elokuva on 60-luvun maineikkaimpia elokuvia, sekä ohjauksen että Jack Nicholsonin näyttelijäsuorituksen takia. Me katsojat vapisimme kauhusta, kun näimme avuttoman Nicholsonin sänkyyn sidottuna lamauttavien sähköshokkien kourissa. Elokuva kuulemma pelotti järjiltään kokonaisen sukupolven, sillä oikein käytettynä menetelmä on hyvä hoitomuoto, jota nykyään tehdään anestesiassa. Tämän saman kauhun hoitomenetelmästä saattoi eräs uudempikin elokuva herättää , nimittäin Arto Halosen elokuva Prinsessa. Hyvä elokuva sekin ja kertoo vanhemmasta mielisairaanhoidon historian jaksosta.

Omakohtaisia muistoja 60-luvun nuoruudesta tulvi mieleeni luvusta 'Tulipunaista ja sinimustaa', jossa Lauerma käsittelee poliittista väkivaltaa Suomessa eli sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia ääriliikkeitä: 1930-luvun äärioikeistolaista IKL:ää ja 1960/70-lukujen äärivasemmistolaisia, taistolaisia. Hän katsoo, että Suomessa hyvin toisenlainen kehitys oli 1930-luvulla lähellä, kun Lapuan liike vaati sisällissodan 'saattamista loppuun'. Toisaalta hän pohtii, olisiko koko taistolaisliike syntynyt ilman perkaamatta jäänyttä oikeisto- ja kansallisradikalismin vaikutusta. Lapuan liikkeen väkivalta yltyi murhiin asti, kun taas taistolaisten häpeällisimmistä tapauksista muistetaan Matti Rossin unkarilaisen kirjailijan ilmiantotapaus. Taistolaisuuden ajan nuorena muistan kyllä hyvin sen tosikkomaisuuden, joka liikettä leimasi. Kyllä porukka muistutti lahkolaisia armottomuudessaan ja hurmoksessaan. Minun perheeni oli ns. porvarillinen humanistiperhe, eli paha kirosana taistolaisten lauluissa. Meillä oli parhaan kaverini kanssa vasemmistosympatioita ja vappuna piipahdimme kerran katsomassa Turun opiskelijavasemmiston vappujuhlissa, olisiko ollut 1968 tai niillä main. Peruutimme hyvässä järjestyksessä jonkun ajan päästä ulos. Sisällä oli nimittäin ilmitappelu, marxilaisten ja revisionistien välillä, vai olivatko trotskilaisia vai maolaisia, whatever. Tämä on onaniaa, huusi nuori ja hyvin humalainen mies, ennen kuin suljimme oven. Emme testanneet niitä juhlia sen koommin.