Tony Judt: Huonosti käy maan

Ill fares the land, suomentanut Petri Stenman

Like 2011, 235 s

Me kykenemme sammuttamaan auringon ja tähdet, koska niistä ei heltiä osinkoja. - John Maynard Keynes 

Tony Judt oli (1948-2010) brittiläinen historioitsija, poliittinen keskustelija ja intellektuelli, yliopiston professori, joka vaikutti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän saneli tämän viimeisen kirjansa, 'testamenttinsa' ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Judtin nimen bongasin Jukka Kemppisen blogista, Suomen parhaaksi jossain – varmaan Hesarissa – valitusta, jota lammasmaisesti aloin minäkin lukea.

Kirjan huono nimi on peräisin sen ensimmäisestä sitaatista eikä oikein peilaa sisältöä, kun loppuosa sitaatista jää pois. Judtin yhteiskuntafilosofiseen puheenvuoroon, viimeiseen, sisältyy poliittisten linjojen pohdintaa, nykyistä maailman tilaa ruoditaan historian kautta ja tietenkin kirjoittajalla on myös ehdotuksia, jotta nykyinen tila kääntyisi parempaan. Tämä on kriittinen puheenvuoro, hätähuutokin, kaiken sen puolesta, jonka Judt katsoo tulleen lähes hävitetyksi viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Kyse on yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vähenemisestä, syvällisemmän arvokeskustelun vaihtumisesta talousvetoiseen keskusteluun, yksilöllisen taloudellisen menestymisen oletetusta arvosta yli kaiken muun. Siitä kuinka pelkkä talouspuhe, ekonomismi yhteiskunnallisen keskustelun ylhäältä annettuna normistona estää kaikesta muusta puhumisen. Onko elämän tarkoitus aineellisen oman edun tavoittelu? Missään nimessä kirja ei ole kuivakiskoinen tai vaikea, vaan vetävästi kirjoitettu, tai siis saneltu. Monia yleisiä myyttejä tulee esille uudessa valossa, ainakin minulle.

Judt kaivaa esille yhteiskunnallisia peruskysymyksiä 1700-luvulta saakka, ottaa mukaan keskusteluja ja filosofeja Adam Smithistä George Orwelliin ja John Maynard Keynesiin. Kysymyksiä kuten minkälainen valtio halutaan, mikä on oikein, johtaako se parempaan yhteiskuntaan. Kun yhteinen päämäärä on kadoksissa, epävarmuus ja epäluulo luovat pohjaa pelolle luottamuksen sijaan, peruskysymykset on kysyttävä uudelleen. Kansalaisyhteiskunnat nojaavat luottamukseen ja keskinäisriippuvuuteen.

Kuolinvuoteeltaan Judt saarnaa viimeisen kerran nykyistä markkinavetoista, sääntelemätöntä kapitalismia ja yksityistämistä vastaan, piiskaa julkisen sektorin vähättelijöitä ja kertaa 1900-luvun poliittista historiaa, joka näyttää että näin on ollut vain viimeiset 30 vuotta, kun maailmansotien muistot – 'ei koskaan enää' - ja suuren laman syyt on unohdettu. Ja näköjään myös viimeisimmän finanssikriisin syyt.

Suurimmat yksityisen etuoikeuden ja julkisen piittaamattomuuden äärimmäisyydet ovat pulpahtaneet uudelleen pinnalle Yhdysvalloissa ja Britanniassa, noissa sääntelemättömästä markkinakapitalismista intoilevien tulenjohtokeskuksissa. Sosialistinen suunnittelu ei aikoinaan tiennyt mistään mitään, mutta samoin ovat jo markkinateoreetikotkin ehtineet osoittaa tietämättömyytensä. Tehdessään leikkauksia köyhien hyvinvointiin lainsäätäjät niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissa ovat olleet merkillisen ylpeitä 'vaikeista valinnoista', joita heidän on täytynyt tehdä. Köyhät äänestävät paljon pienemmin joukoin kuin ketkään muut. Niinpä heidän rankaisemiseensa ei sisälly juurikaan poliittista riskiä. Eriarvoisuus ei ole pelkästään moraalisesti hämmentävää, vaan myös tehotonta.

Judtin mukaan kapitalismi pelastettiin niiden muutosten ansiosta, jotka tuolloin yhdistettiin sosialismiin. Konsensus oli sodan jälkeen laajaa, markkinoiden vapautta rajoitettiin yhteisen edun nimissä. Usko jonka mukaan yksityinen voitto johtaa aina väistämättä yhteiseen hyvään, ei selvinnyt lamasta hengissä. Lyndon B. Johnsonin Great Society (ja Rooseveltin New Deal aikaisemmin) toteutti sosiaalidemokraattisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, hallituksen hankkeita, joiden seurauksena kaksi amerikkalaista sukupolvea nautti varmoista työpaikoista ja ylöspäin suuntautuvasta sosiaalisesta liikkuvuudesta. Sitä ei oltu aikaisemmin nähty Yhdysvalloissa. Kolmen vuosikymmenen ajan sotien jälkeen vallitsi yksimielisyys siitä että korkeat julkiset menot ovat hyvää politiikkaa, jonka avulla rakennettiin infrastruktuuria, koulutusta, tiedonvälitystä. Asioita, joihin yksilön resurssit eivät riitä. Amerikka muistutti oudolla tavalla Eurooppaa.

Alkaessaan purkaa reittiä nykypäivään, Judt kääntää katseen 60-luvun nuoriiin ja päättelee, että sodan jälkeisten sukupolvien hyvinvointi ja turvallisuus alkoi näyttäytyä seuraavan sukupolven silmissä yksilön itseilmaisua ja vapautta rajoittavana. Se hyvinvointi oli itsestään selvää, kuin hengitettävä ilma. Ei mitään minkä vuoksi kannatti enää kapinoida. Kapinoida kannatti vain radikaalien hankkeiden vuoksi, jossain kaukana. Diktatuuri, esimerkiksi Maon Kiinassa, sopi kuvaan, muta omassa maassa päävaatimus oli yksilöllisyys. Tämä on Judtin mukaan 60-luvun ironinen perintö: vasemmistolla oli sama agenda kuin uudella oikeistolla.
Seurauksena oli politiikan pirstaloituminen, yhteisöllisyyden mureneminen, päämäärän katoaminen. Hallitus ei ollut enää ratkaisu, vaan ongelma.  Kuten Margaret Thatcher sanoi:  Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä. Reagan komppasi Yhdysvalloissa samanaikaisesti. Valtion roolissa tärkeintä oli puuttumattomuus. Verotukseen suhtauduttiin epäluuloisesti, se merkitsi vain vastikkeetonta tulonmenetystä, ei panosta yhteisen hyvän tuottamiseen.

Paradoksaalista on, että vapaudellaan kerskuvat anglosaksiset valtiot ovat ulottaneet orwellilaisen valvonnan pidemmälle kuin yksikään eurooppalaisista 'holhousvaltioiksi' nimetyistä hyvinvointivaltioista. Tämän todistaa hyvin myös juuri Docpoint-festivaalilla Helsingissä näkemäni CitizenFour -dokumentti Edward Snowdenin yhden miehen sodasta, vastassaan Yhdysvaltojen turvallisuuspalvelu NSA, National Security Agency.

On laskettu, että Thatcherin kauden yksityistämisen aikana tahallisen alhainen hinta, jolla pitkäaikaista julkista omaisuutta markkinoitiin yksityiselle sektorille, johti 14 miljardin punnan nettosiirtoon veronmaksajilta osakkeenomistajille ja sijoittajille + pankeille menneet miljardien välitysmaksut. Julkisen sektorin yksityistämishankkeet näyttäytyvät houkuttelevina erityisen riskinotto-kykyisille yrittäjille myös siksi, että elintärkeät palvelut turvataan joka tapauksessa. Omistajat voivat ottaa riskejä, hallitus ja veronmaksajat rientävät paikkaamaan.

Judt pohtii verkon ja kansalaisaktivismin demokratiavajetta. Hänestä globalisaation harha on se, että yhteinen mielenkiinto ei tee yhteisöä. Lontoossa mustat taksit, bussien ja junien väritys vahvistavat kollektiivista identiteettiä. Hän puhuu Lontoon 'aidatuista yhteisöistä', joita rikkaat ovat ostaneet yhteisestä kaupungista ja joita yksityiset vartiointiliikkeet vartiovat. Ponnistelut arjen yksityistämiseksi kuitenkin tosiasiassa pirstaloivat ja jakavat julkisen tilan tavalla, joka uhkaa kaikkien vapautta. Seurauksena on, että kun julkista ei enää arvosteta yksityistä enemmän, kohdataan jossain vaiheessa varmasti vaikeuksia ymmärtää, miksi lakia, yhteistä hyvää, pitäisi arvostaa enemmän kuin voimaa.

Judt suree sosiaalidemokratian ja vasemmiston väsynyttä nykytilaa. Sosiaalidemokratia on jossain muodossa jo politiikan arkea. Kommunismin kaaduttua purkautui kokonainen oppirakennelmien vyyhti, joka oli sitonut vasemmiston yhteen yli sadan vuoden ajan. Olipa opin moskovalainen muunnelma kuinka kieroutunut tahansa, sen äkillisellä ja täydellisellä katoamisella ei voinut olla kuin hajottava vaikutus kaikkiin puolueisiin ja liikkeisiin jotka kutsuvat itseään sosiaalidemokraattisiksi. Se takaseinä, johon oli nojattu mutta jonne ei haluttu mennä, oli kadonnut.

Judt korostaa toisin ajattelun tärkeyttä demokratian hengissä pysymiselle. Yhdysvalloissa kaikki keskustelu julkisen vallan menoista tai valtion roolista saa samat vastaukset: kaikki haluavat matalat verot eikä kukaan halua nähdä 'sosialismia' Amerikassa. Britit ovat lammasmaisesti hyväksyneet kaiken valvontakameroista tehostettuihin ja tungetteleviin poliisitoimiin maassa, joka on tällä hetkellä maailman 'yli-informoiduin' ja autoritaarisin demokratia. - Tämä tieto tuli esille myös Edward Snowden -dokumentissa. Britannian tiedustelupalvelu GCHQ Government Communications Headquarters tekee yhtä kattavaa ja kaikkialle menevää urkintaa kuin NSA Yhdysvalloissa.

Näyttää siltä, että alan kirjoittaa kirjaa uudelleen. Lopetan siihen, minkä ymmärrän tästä opuksesta evääksi tulevalle. On opittava uudelleen arvostelemaan niitä, jotka meitä hallitsevat. Ehkä se meillä paremmin osataankin kuin Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Demokratia toimii vain kun me kansalaiset osallistumme yhteisiin asioihin. Kuulostaa taas kliseeltä, mutta mitä siitä. Totta se on. Emme saa uskoa, että yleisistä asioista on jo päätetty, vaan niistä pitää keskustella. Ainoa sisältö ei voi olla ikuinen talouskasvu.

Meidän pitää muistaa isovanhempiemme vastaukset yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen: New Deal ja sosiaalidemokratia Euroopassa. Mikä tahansa yhteiskunta voi vajota julmuuteen ja holtittomuuteen, esimerkkejä löytyy yhä lähempää. Hylkäämällä vuosisadan uurastusten tulokset petämme paitsi edeltäjämme myös tulevat sukupolvet.

Tämä oli hyvä opas poliittiseen lähihistoriaan. Nykyisen oikeiston ja vasemmiston erot näkyvät ja se mistä on tultu tähän aikaan. Terminologia on samaa edelleen. Konsensusta myöten. Historia opettaa.

Tämän on lukenut myös Booksy blogissa Booking it some more. (eikä hän ruvennut kirjoittamaan kirjaa uudelleen kuten tässä alkoi tapahtua).