Kati Tervo: sukupuu

Yhdeksäntoistavuotias Johannes suutelee pihalla Vernaa. Heitä tarkkailee piilopaikastaan puusta pikkusisko Flora, ihmetellen. Hän pitää näkemänsä salaisuutena, sillä kohta Suomesta vaihto-oppilaaksi saapunut Johannes ja keskimmäinen siskoista, Adele vihitään. Ollaan Saksan Dresdenissä. Kun vuoden 1918 sota on Suomessa loppunut, Johannes Hukkanen ja Adele Schumacher vihitään Johanneksen kirkossa, Tampereen nykyisessä Tuomiokirkossa. He punovat yhteen näiden sukujen historian ja kasvattavat sukupuuhun omat oksansa.

Kati Tervo kertoo romaanissa ilmeisesti omasta suvustaan fiktion kautta, seitsemän naisen tarinaa alkaen vuonna 1953 syntyneen Heidi Hukkasen lapsuusajasta ja päättyen hänen nykypäiväänsä. Viimeisellä sivulla on piirretty sukupuu, jossa on jo Heidin tuleva kuolinvuosikin merkitty, 2033. Ehkäpä noin tilastojen valossa ajateltu.

 Taitavasti Tervo vaihtaa luvusta toiseen puhujan näkökulmaa ja kieltä. Sodat repivät rikki näitäkin ihmisiä, erottavat heitä toisistaan ja muovaavat heitä uusiksi. On myös perinteistä anopin ja miniän kamppailua vallasta: valkoinen silkkivuorinen hääpuku matkalaukussa, koruilla koristeltuna, haaveellinen ja rakastunut Adele saapuu saksalaisesta vauraasta porvariskodista ankaran ilottomaan maalaistaloon, jota hallitsee lukutaidoton mutta raamatun kuviin uppoutuva Liisa Hukkanen, sodasta vasta leskeksi jäänyt puhumaton nainen. Täällä vierasta pelätään ja Adele on vieras, vaikka tunteekin ruokasienet. Mikään ei anopille kelpaa, hän haaveilee saksalaisesta miniästä kaivon pohjalla.

Luvut, Heidi, Adele, Verna, Flora, Liisa, Hanna ja Bertha ovat lyhyitä ja lauseet myös, mutta eläytyvä kerronta saa naiset kukin vuorollaan astumaan ulos seepianvärisen albumin valokuvakehyksistä. Kukaan ei enää ole puhumaton, kuten moni eläessään. Heidi on kaivanut esiin kirjeet ja Berthan liebes Tagebuchin, hän puhuu asiat, joista on vaiettu.

Menneet heräävät eloon Adele-mummun sängyn reunalla. Heidin lapsuudessa. Leipovan ja lempeän mummun sijaan huoneessa on sairasteleva ja köhisevä mummu, pelottavaksi ja vieraanhajuiseksi muuttunut susi. Mutta vanhat naiset eivät vähästä hätkähdä: suden mielestä lapsella on hyvä olla mielikuvitusta. Heidi saa mummun vanhan meripihkakorun, joka Dresdenissä annettiin hampaattomalle vauvalle pureskeltavaksi kun ikeniä kutitti. Nyt hampaattoman mummun tekohampaita pidetään vesilasissa.

Rohkeita naisia varttui Schumacherin perheessä. Bertha Mutti oli innostunut työstään ranskalaisten yläluokan turistien kanssa sanatoriossa eikä kotona kasvavan tyttökatraan paimentaminen innostanut. Esikoisella, Vernalla ei ollut vaihtoehtoja, hänestä tehtiin varaäiti. Päättäväinen nuori nainen ottaa ohjat omiin käsiinsä ja järjestää itselleen uuden elämän, joka alkaa karkumatkalla Atlantin yli Ellis Islandille. Näyttää, että Bertha-äiti poissaolollaan petaa suhteensa tyttäriinsä lopullisesti, kukin heistä katoaa häneltä maailmalle. Nuorin Flora on taiteilijasielu, jonka rakkaudelle eikä taiteelle sota eikä perhe antanut tilaa.

Suvun naisten kohtaloiden kautta Tervo kertoo tärkeitä asioita, paitsi vaietuista suvun sisäisistä jännitteistä myös naisten historiasta sodassa, sen arjessa ja työssä. Ja mm natsi-Saksan mielisairaanhoidosta, puhdistuksissa kadonneista potilaista. Se koskee myös tätä sukua. Naiset kohtaavat rakkauksia ja menettävät niitä, kamppailevat asemastaan lasten ja näiden lasten elämässä, usein susina toisilleen. Tyyli on helppolukuista ja täsmällistä, sitä on ilo lukea.  Huumori, joka Kati Tervolle on ominaista, on siellä, mutta taempana. On puhe myös kauheuksista ja vääryyksistä, joita tässäkin suvussa tapahtui. Ne Tervo nostaa päivänvaloon, etteivät ne kolise luurankoina kaapissa. Hän tekee sen kuten vain viisas ihminen ja taitava kirjailija osaa, tyylillä ja viihdyttävästi.

Raiteet kulkevat metsittyneen tohtori Lahmannin sanatorioalueen ohi. Se oli kukoistava hoitola ja kylpylä. Göbbels ja primadonnat lepuuttivat siellä hermojaan. Se oli isomummu Berthan työpaikka. Kymmeniä rakennuksia käsittävä vanha hoitola on rapistunut. Kylpylään on pesinyt harvinainen lepakko. kääpiöhevosenkenkäyökkö. Suojeltu yöeläin hidastaa alueen kunnostusta. Miten ihmisen voisi suojella toiselta ihmiseltä. Jokaisen meistä pitäisi olla rauhoitettu.

Tässä vielä Marjatan hyvä tiivistys kirjan tunnelmista.

Kati Tervo: sukupuu
WSOY 2014, 201 s
Päällys Martti Ruokonen

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi

Helsingin Sanomissa julkaistiin pari viikkoa sitten Mihail Šiškinin essee Venäjän nykytilasta. Siitä innostuneena jatkoin tutustumista venäläisiin emigranttikirjailijoihin - Dovlatovin jälkeen. Olen tunnistavinani sekahedelmäsoppamaisessa kirjallisuusmaussani viehtymystä venäläisiin kirjailijoihin, sekä venäläisiin, emigranttivenäläisiin että jopa, hui, neuvostoliittolaisiin. Nuorena kovasti rakastamaani Mihail Šolohovia (Hiljaa virtaa Don) pilkattiin sosialistisen realismin edustajana eräällä Helsingin kesäyliopiston kurssilla enkä ole siitä vieläkään toipunut.

Esseensä lopuksi Mihail Šiškin toteaa 'Isä, me hävisimme sodan'. Lause tuntuu hyvin olennaiselta kirjailijan sanomaksi luettuani tämän hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa, sekä avainsanojen 'isä' että 'sota' vuoksi. Suomennoksesta pitää erikseen sanoa, että se on loistava. Kaikki sanavalinnat, lauserakenteet, dialogit soljuvat luontevasti kuin aaltojen liplatus rantakiville, kuin hengitys, ponnistelematta, huomaamatta. Vappu Orloville iso kiitos ja kumarrus! Olen tähän mennessä nähnyt Šiškiniä verratun näihin: Tolstoi, Tšehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk. Lisään tähän omani: Bulgakov. Varsinkin sotakuvauksista tulee mieleen äskettäin lukemani novellikokoelma Morfiini ja muita kertomuksia.

Romaanin venäjänkielinen nimi on englanniksi 'Letter book', ja se ilmestyi englanniksi nimellä 'The Light and the Dark'. Se koostuu kahden rakastavaisen kirjeistä. Lääkäriksi opiskeleva Aleksandra, Saša, Sašenka elää Neuvostoliiton aikaa 1960-70-luvun Moskovassa. Vladimirin, Volodjan kirjeet tulevat sotarintamalta. Kirjeet eivät kommunikoi keskenään, niissä ei vastata toisen kysymyksiin tai aiheisiin. Yhteistä niille on kaipaus, rakkauden muisto ja uuden kohtaamisen odotus. Kaipaus kertoo ihmisen yksinäisyydestä, johon vain rakkaus voi tuoda lievitystä. Vieläkin selvemmäksi kohtaamattomuus tulee, kun käy ilmi että sodassa on kyse vuoden 1900 Boksarikapinasta, jossa länsimaat, Venäjä mukaanlukien, taisteli Kiinan Tianjinissa kiinalaisia ns. boksareita vastaan. (Tämä on muuten jäänyt kustantajalta huomaamatta, koska takakannessa puhutaan neuvostoarmeijassa palvelevasta poikaystävästä.) Rakastavaiset elävät eri ajassa.

Mistä sodasta on kyse, ei ole oleellista. Sodan mielettömyys ja sen brutaaliuden kuvaukset voivat olla mistä sodasta hyvänsä, menneistä tai tulevista. Kaikki sodat hävitään. (Koko ajan törmään sodan kuvauksiin kaunokirjallisuudessa, vaikka en haluaisi.) Ihmiset eivät koskaan haluaisi sotaa, mutta siellä he taas ovat, avuttomina, siirrettävinä joukkoina, tapettavina, tappajina. Sota on tässä aluksi kulkemista, yhdessäoloa, tarkkailua, kaipausta. Tarvitaanko sotaa, että ihminen huomaisi elämän ihanuuden?

Se on tosiaan mainiota: kulkea polulla ja tietää, miksi maitohorsma pitää palopaikoista! Ja siitä kaikesta tulee ihmeellinen elämän tuntu, joka ei pääty koskaan.

Hiljaisuus on suurenmoinen, ääntäkään ei kuulu. Ei, kaikkialla on ääniä, mutta ne ovat niin rauhanomaisia, ihania: kavion kopsahdus, kuorsausta naapuriteltasta, joku haukottelee sairaalassa, kaskaat sirisevät poppeleissa.

Sodan raadollisuus näyttää selvemmin sen, mitä ihminen ei kotirintamalla huomaa: kuolema on alati läsnä. Volodja ystävystyy rintamateltassa Kirilin kanssa, joka vasta sotarintamalla löytää rakkautensa. Metafyysisten sodan, kuoleman ja ajan kysymysten rinnalla Volodja ja Saša muistelevat lapsuuttaan, vanhempiensa suhteita, vanhemmuutta, naimisiinmenoa, pettämistä, eroja, vanhenemista. Kirja kertoo kaikesta. Se alkaa löyhästi jutustelevana, kuin kahden toisilleen höpäjävän rakastuneen keskeisenä kielenä, johon ulkopuolinen ei pääse mukaan, mutta kun he alkavat katsoa omaa erillistä elämäänsä se leviää viuhkamaisesti kattamaan yleispäteviä havaintoja teemoistaan. Nuoruuden uhmakkuus kääntyy vanhuuden nöyryydeksi, lapsen ja vanhemman läheisyys voi löytyä aikaisemmin tai kuolinvuoteella. Kuoleva äiti halua ymmärtämystä pettämiselleen tyttäreltä. Kaikki meiltä jää kesken, vaikka me niin haluaisimme valmista; vain oopperassa kaikki päättyy harkitusti, sodassa kuollaan miten sattuu. Ihmispolot ymmärtävät usein asioita väärin ja oikein vasta myöhään.

Kun ajoin partani ensimmäisen kerran, isäpuoli antoi minulle partavettään. Vasta sinä hetkenä minulle taisi juolahtaa mieleen itsestään selvä ajatus: hänellä ei ollut omia lapsia, ja kaikkina näinä vuosina hän oli halunnut voida tuntea minut omaksi pojakseen, mutta minä olin tehnyt kaikkeni, jotta siitä ei tulisi mitään.

Kirjeet jatkavat kirjoittumistaan, vaikka sota toteuttaa itseään vääjäämättä. Ne irtoavat itsenäisiksi tarinoiksi elävine yksityiskohtineen, hajuineen, makuineen, näkyineen. Antiikin filosofia, Shakespeare ja muut ihmiskunnan parhaat saavutukset auttavat Volodjaa kestämään todellisuutta, sitä, missä kuolevat ihmiset vajoavat mutaan ruumiita syövien sikalaumojen keskellä savuavassa Tianjinissa. Se auttaa myös lukijaa, sillä monista kuolemaa syleilevistä teemoistaan huolimatta, romaani ei ole synkkä. Se on monipuolisesti ihmiselämästä filosofoiva henkevä teos täynnä Šeherazaden tarinoita, sodan ja vihan kuvauksia, mutta myös ystävyyden ja rakkauden, leikin ja lohdun kertomuksia. Lopussa kertomusten viuhka kiertyy simpukkamaisesti sulkeutuakseen kun elämän ja kuoleman raja lähenee, muistikuvat ja tämä hetki sekoittuvat.

Ja muuten jo entisajan ihmiset panivat merkille, että menneisyys ei vuosien myötä etäänny vaan lähestyy. Eivätkä kellot pysty muuhun kuin sirittämään kuin heinäsirkat, ne näyttävät mitä milloinkin, vaikka jo kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vaille kaksi.

Romaani voitti Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi
Pismovnik, suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2012, 362 s

Talvella maalaamani asetelma tuli mieleen tästä lauseesta:

Lasissa oleva tee saa ikkunantakaisesta talvesta erikoisen punaisen värin

Rönsylilja, vadelmatee ja mandariinit

Lukuromaani jossittelee, käärme puree häntäänsä

Atkinsonin Museon kulisseissa ja tämä teos sen todistavat: Kate Atkinson kirjoittaa 'vanhanaikaisia', kunnon lukuromaaneja. Sellaisia, joissa perheen ja suvun kohtaloiden kautta kuvitetaan historiaa, sekä kansakunnan, valtioiden että yksilöiden. Joissa henkilöt tulevat lähelle ja tutuiksi; heidän elämänpolkunsa ja valintansa kiinnostavat. Henkilöissä on riittävästi särmää ja erilaisuutta, paheita ja heikkouksia että heistä tulee eloisia, mutta niitä ei pohdita niin syvällisesti että voisi puhua psykologisesta romaanista. Historiallinen ajanjakso on näissä molemmissa sukupolvea pidempi, jolloin sodat kaikkine tuhoineen tunkevat väistämättä ihmisten elämään, kun on kyse lähihistoriasta.

Toddin vauras perhe Lontoon lähistöllä maaseudulla ja sen koti Fox Corner on se peili, josta seurataan 1900-luvun historiaa alkaen vuodesta 1910, jolloin päähenkilö Ursula syntyy Hughin ja Sylvien monilapsiseen ja -koiraiseen perheeseen. Kirjassa liikutaan sekä Englannin maaseudulla, karviaispensaiden puutarhoissa että Lontoon kahviloissa ja hotelleissa, sen pommituksissa, Hitlerin huvilalla vuoristossa ja paraatissa Berliinissä. Espanjantauti, nälkä ja köyhyys kiusaavat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sen sodan jonka piti lopettaa kaikki sodat. Kuinka pian alkoikaan sen jälkeen uusi sota uusine kauheuksineen, se on helppo nähdä yhden perheen kokemusten kautta.

'Aika on keinotekoinen rakenne, todellisuudessa kaikki on virtausta, ei ole menneisyyttä eikä nykyisyyttä, on vain nyt.' Tämän ajatuksen lausuu tohtori Kellet, jonka vastaanotolle Ursulan on vienyt Sylvie äiti, jota huolestuttaa tyttären unimaailma ja varsinkin enneunet. Ursulan piirustus käärmeestä puremassa omaa häntäänsä symboloi samaa. Kronologisen aikakäsityksen keinotekoisuutta romaanissa alleviivaa sen rakenne. Käänteentekevät tapahtumat ja tietty ajanjakso kerrotaan uudelleen, sattumanvaraisesti. Talvi 1910 oli ankara eikä kätilö ehdi lumipyryssä paikalle kun synnytys alkaa. Mitä jos Ursula olisikin kuollut synnytyksessä? Entä jos perheystävä olisi raiskannut hänet kesäpäivänä ullakolla? Olisiko huono kokemus vaikuttanut hänen valintoihinsa aikuisena? Entä jos hän ei olisi päässyt pakoon Berliinistä ennen kuin Neuvostoliiton tankit vyöryvät raunioituneeseen kaupunkiin?  Entä jos Ursulan suunnitelma ampua Hitler ravintolan pöydässä olisikin onnistunut? Pienet sattumat vaikuttavat kohtalokkaasti. Ajan virta on hallitsematonta kaaosta, sekä sodassa että rauhassa. Ja lopuksi ollaan taas vuodessa 1910.

Atkinson on taitava herättämään eloon menneen ajan alkaen 1910-luvun rantaelämästä Cornwallissa eväskoreineen Lontoon pommitusten eloonjäämiskamppailuun. Dialogit rullaavat hyvin, brittiläinen huumori virkistää synkeitäkin aikoja ja perhe-elämän monenlaiset kuviot tuovat loputonta ihmissuhdejännitystä palapeleineen. Sivistyneen ja lukevan perheen isä Hugh rakastaa vauvoja ja suvaitsee monenlaisia muutoksia ajassa, älykäs äiti Sylvie on ulospäin omaksunut perinteisen perheenäidin roolin mutta purkaa katkeruuttaan miehensä boheemiin Izzy-siskoon, Pamela-sisko on sovitteleva ja hyväluontoinen, pikkuveli Teddy on kaikkien rakastama, isoveli Maurice on laskelmoiva kiipijä - hieman epäuskottava täydellisessä vastenmielisyydessään - ja kaikkia ja kaikkea tarkkaileva Ursula, isän pikkukarhu, näkee pahoja enneunia. Johtuneeko sitten niistä, että hän suhtautuu sodan tragedioihin ja omiin koettelemuksiinsa lähes fatalistisella rohkeudella. Monia miessuhteita tulee ja menee, tietenkin, koskapa alkuja on monia. Uusia mahdollisuuksia toisenlaiseen elämään.

Atkinson on parhaimmillaan oman englantilaisen arkensa, paikkojen, tapojen ja historian kuvaajana. Samoin sodanaikaiset pommitukset ja Ursulan työ kodinturvajoukoissa raunioihin hautautuvien ruumiiden ja irtonaisten jäsenten keskellä haisee pölyltä, savulta, mudalta ja vereltä. Tätä on sota, jota emme halua. Ursula päätyy myös Berliiniin oppimaan saksaa, Eva Braunin ystävättäreksi. Eva Braun odottaa rakastettuaan Hitleriä ylellisessä piilopaikassaan vuoristossa, mutta tätä kuvausta Hitlerin lähipiiristä vaivaa pieni epäuskottavuus, siihen ei auta 'Kirschtorte' eikä 'gnädiges Fräulein'.

Olin vähällä viedä kirjan takaisin kirjastoon lukematta, kun huomasin aikakikkailun. Romaani, joka alkaa alkaakseen aina uudelleen. Atkinson kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että mukaan tempautuu ensimmäisiltä riveiltä. Siitä huolimatta pidän tarinoista, jotka säilyttävät  oman kaarensa. Jossittelu on sittenkin vain jossittelua, ei loppujen lopuksi niin mielenkiintoista. Mutta näin hyvä tarinankertoja pelastaa jokaisen tarinansa, uudet alut häiritsevät yllättävän vähän. Sanon silti, että ne häiritsevät enemmän kuin antavat. Niin taiturillisen helposti kuin kirjailija loihtii tarinalle uuden alun en minä lukijana seuraa mukana.

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Life after life, suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi ja ulkoasu Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014, 595 s

Sergei Dovlatov: Haarakonttori

Palasin taas Venäjän pariin, tai oikeastaan emigranttien Venäjän eli Haarakonttoriin, joksi kirjailija Sergei Dovlatov (1941-1990) tämän yhdyskunnan on nimennyt. Hän kuuluu monien hienojen Venäjältä - ja siis etupäässä Neuvostoliitosta - lähteneiden kirjailijoiden joukkoon. Ei voi kuin harmitella kirjailijan varhaista kuolemaa. Dovlatovia olisi mieluusti kuullut ja lukenut vielä nykyajassa. Hänellä olisi taatusti paljon mehukasta sanottavaa näinä päivinä. Haarakonttori on hänen viimeinen suomennettu romaaninsa, aikaisemmat ovat Matkalaukku ja Meikäläiset. Kaikki teokset ovat ilmestyneet vasta lännessä, sen jälkeen kun kirjailija emigroitui neuvostoviranomaisten painostamana vuonna 1978.

New Yorkissa, keskellä Manhattania toimivan radioasema Kolmannen aallon toimittaja ja ankkuri Dalmatov juontaa Venäjälle suunnattua ohjelmaa 'Tapahtumia ja ihmisiä'. Aika on 1980-luvun puolivälissä. Venäjällä on meneillään glasnost ja perestroika. Dalmatov matkustaa päätoimittajan toimeksiannosta Los Angelesiin osallistuakseen symposiumiin, jossa tänne muuttaneet neuvostoemigrantit, dissidentit, toisinajattelijat keskustelevat Venäjän tulevaisuudesta tehtävänään 'pyrkiä Venäjän kansallisen, kulttuurillisen ja hengellisen olemuksen futurologiseen mallintamiseen'.

Dalmatov, minäkertojana, luonnostelee karikatyyrinomaisen joukon symposiumin osallistujia, jotka ovat kaikki omalla tavallaan erityisiä. Siellä on uskovaisia ortodokseja, juutalaisia ja muslimeja, uskonnottomia, runoilijoita ja prosaisteja, talouskolumnisteja, liberaaleja ja vanhoillisia eli potsvennikkejä. On kaikkien arvostama runoilija, joka on niin herkkätunteinen, ettei häntä saa missään tapauksessa loukata. Vain hänellä on oikeus loukata kaikkia muita. Dovlatov/Dalmatov kuvailee maanmiehiään sarkastisella huumorilla, joka on samalla myös kodikkaan ymmärtäväistä; hän tuntee nämä tyypit. Pilkka pyöristyy riemastuttavaksi parodiaksi ja terävin kärki kohdistuu lopulta epävarmaan sankariin itseensä. Hänen todellisuuteensa törmää kuvitelmiin jostain suuremmasta. Hän on klassinen venäläinen sankari, haaveissa vain sitä, epäonnistumisen pelon lamaannuttama. Hän ei paljon perusta kollegoistaan mutta myöntää, ettei hänellä ole kritiikkiin varaa, hän ei ole itse sen kummempi.

Mitä sitten, jos epäonnistumisen aistii minusta kilometrin päähän? Mitä sitten, jos minut yritetään unohtaa heti kun poistun.

Näin pitkälle näyttää, että on kyse Venäjästä ja kirjailijuudesta. Siitä kuinka Yhdysvaltoihin rantautuneet emigranttikirjailijat sen ja toisensa, vaikutusvaltansa ja merkityksensä synnyinmaansa tulkkeina uudessa maassa näkevät - ja kaikki tämä aika parodisessa valossa. Kunnes eräänä iltana, Dalmatovin hotellihuoneen ovelle ilmaantuu nainen. Hän on Tasja, Dalmatovin nuoruuden rakastettu ja elämän kohtalokas nainen, drama queen, joka vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen heittää miehen tuuliajolle.

Venäjä ja venäläiset kirjailijat jäävät kulisseiksi taka-alalle, kun tarinaan sekoittuvat Dalmatovin nuoruuden muistot, hullu rakkaus. Nuoren miehen turmio on se, että hän saa kuin saakin rakastetukseen sen, jota hän on aina odottanut. Kuinka elää suuren rakkauden kanssa kun koko ajan pelkää sen menettämistä, sen Dovlatov onnistuu kuvaamaan ainutlaatuisella tavallaan. Kuolemanvakavat ja raastavat tunteet sekoittuvat humoristisiin kuvaelmiin miehen suunnittelemasta taktiikasta rakkauden sodassa. Helmimäiset aforismit tipahtelevat myrskyn silmässä.

Kuitenkin olin tuskissa. Onhan jokainen meistä se, joksi itsensä tuntee.

Tällä välin tyttö oli asettunut viltille huolettoman näköisesti. Minun oli istuttava kuumalle hiekalle. Välttääkseni tarpeetonta läheisyyttä, joka oli ristiriidassa spartalaisen asenteeni kanssa.

Nuoruusmuistelo sijoittuu Neuvostoliiton suljettuun Leningradiin. Dalmatov kamppailee kuin hukkuva pelastusrenkaasta kaunottaresta, jolle eliitinkin ovet ovat avoinna. Tappio leijuu ilmassa, mustasukkaisuus vie pohjaan. Ja taas tarjoillaan helmiä:

Noina vuosina en vielä tiennyt, että raha on taakka. Ja että eleganssi on pinnallisten massojen kauneutta. Että loputon ironia on suojattomien ihmisten rakkain ja ennen kaikkea ainoa puolustautumiskeino.

Keskellä aika sekopäistä symposiumia Dalmatov käy läpi nuoruttaan, kamppailua rakkaudestaan ja menetystä, jonka hän itse itselleen petasi, muistuttaessaan puutarhuria, joka päivittäin kiskoo kukan maasta nähdäkseen, onko se juurtunut.

Mutta nainen oli nyt palannut, yhtä oikukkaana, ailahtelevaisena kuin ennenkin. Tomi Huttunen, Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori kysyi Hesarissa, onko Tasja siis pääkonttori, itse Venäjä, rakastettu, vihattu, saavuttamaton. Eipä tullut minulle mieleen. Meikäläisissä oli jo puhe Dovlatovin avioliitosta, joka tapahtui kuin vahingossa, ilman suurempaa rakastumista. Niinpä minä luin tämän osion yhden miehen hullun rakkauden kuvauksena näissä Venäjän ja miehen todellisuuksissa. Puhumattakaan siitä, että nuoruuden epätoivoisen rakkauden kuvauksia ei voi mitenkään ohittaa, ne on sydänverellä kirjoitettu. Ja: Meikäläisissä nimenomaan vaimoa verrattiin Venäjään, ei suuri rakkaus, mutta kohtalo.  Tasja on jotain muuta, se suuri rakkaus.

Selvää on joka tapauksessa, että Dovlatov on kuoleman jälkeisen nosteensa ansainnut, niin viekoittelevaa on hänen lukemisensa. Dovlatov on lakonisen tyylin mestari, mutta samalla hykerryttävän hauska - silloinkin kun epätoivo on lähellä. Sellaista naurua kyynelten läpi. Olisiko se aika venäläistä? Hänen pienet romaaninsa ovat helmiä. Taisin sen jo sanoa. Hyvin tyylikkäitä ovat myös näiden kirjojen kannet. Kiitos hienosta suomennoksesta. Lopussa on vielä suomentajan huomautuksissa selvitys todellisista ja niistä kertomuksen tekaistuista henkilöistä, joilla on historialliset esikuvansa.

Niin, ja symposiumi pääsi joistakin asioista myös yksimielisyyteen:

Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen.

Takakannesta: kirjassa esiintyy myös koira

Sergei Dovlatov: Haarakonttori. Radiojuontajan muistiinpanoja.
Filial. Suomentanut Pauli Tapio
Graafinen muotoilu Varpu Eronen
Idiootti, 184 s