Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi

Helsingin Sanomissa julkaistiin pari viikkoa sitten Mihail Šiškinin essee Venäjän nykytilasta. Siitä innostuneena jatkoin tutustumista venäläisiin emigranttikirjailijoihin - Dovlatovin jälkeen. Olen tunnistavinani sekahedelmäsoppamaisessa kirjallisuusmaussani viehtymystä venäläisiin kirjailijoihin, sekä venäläisiin, emigranttivenäläisiin että jopa, hui, neuvostoliittolaisiin. Nuorena kovasti rakastamaani Mihail Šolohovia (Hiljaa virtaa Don) pilkattiin sosialistisen realismin edustajana eräällä Helsingin kesäyliopiston kurssilla enkä ole siitä vieläkään toipunut.

Esseensä lopuksi Mihail Šiškin toteaa 'Isä, me hävisimme sodan'. Lause tuntuu hyvin olennaiselta kirjailijan sanomaksi luettuani tämän hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa, sekä avainsanojen 'isä' että 'sota' vuoksi. Suomennoksesta pitää erikseen sanoa, että se on loistava. Kaikki sanavalinnat, lauserakenteet, dialogit soljuvat luontevasti kuin aaltojen liplatus rantakiville, kuin hengitys, ponnistelematta, huomaamatta. Vappu Orloville iso kiitos ja kumarrus! Olen tähän mennessä nähnyt Šiškiniä verratun näihin: Tolstoi, Tšehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk. Lisään tähän omani: Bulgakov. Varsinkin sotakuvauksista tulee mieleen äskettäin lukemani novellikokoelma Morfiini ja muita kertomuksia.

Romaanin venäjänkielinen nimi on englanniksi 'Letter book', ja se ilmestyi englanniksi nimellä 'The Light and the Dark'. Se koostuu kahden rakastavaisen kirjeistä. Lääkäriksi opiskeleva Aleksandra, Saša, Sašenka elää Neuvostoliiton aikaa 1960-70-luvun Moskovassa. Vladimirin, Volodjan kirjeet tulevat sotarintamalta. Kirjeet eivät kommunikoi keskenään, niissä ei vastata toisen kysymyksiin tai aiheisiin. Yhteistä niille on kaipaus, rakkauden muisto ja uuden kohtaamisen odotus. Kaipaus kertoo ihmisen yksinäisyydestä, johon vain rakkaus voi tuoda lievitystä. Vieläkin selvemmäksi kohtaamattomuus tulee, kun käy ilmi että sodassa on kyse vuoden 1900 Boksarikapinasta, jossa länsimaat, Venäjä mukaanlukien, taisteli Kiinan Tianjinissa kiinalaisia ns. boksareita vastaan. (Tämä on muuten jäänyt kustantajalta huomaamatta, koska takakannessa puhutaan neuvostoarmeijassa palvelevasta poikaystävästä.) Rakastavaiset elävät eri ajassa.

Mistä sodasta on kyse, ei ole oleellista. Sodan mielettömyys ja sen brutaaliuden kuvaukset voivat olla mistä sodasta hyvänsä, menneistä tai tulevista. Kaikki sodat hävitään. (Koko ajan törmään sodan kuvauksiin kaunokirjallisuudessa, vaikka en haluaisi.) Ihmiset eivät koskaan haluaisi sotaa, mutta siellä he taas ovat, avuttomina, siirrettävinä joukkoina, tapettavina, tappajina. Sota on tässä aluksi kulkemista, yhdessäoloa, tarkkailua, kaipausta. Tarvitaanko sotaa, että ihminen huomaisi elämän ihanuuden?

Se on tosiaan mainiota: kulkea polulla ja tietää, miksi maitohorsma pitää palopaikoista! Ja siitä kaikesta tulee ihmeellinen elämän tuntu, joka ei pääty koskaan.

Hiljaisuus on suurenmoinen, ääntäkään ei kuulu. Ei, kaikkialla on ääniä, mutta ne ovat niin rauhanomaisia, ihania: kavion kopsahdus, kuorsausta naapuriteltasta, joku haukottelee sairaalassa, kaskaat sirisevät poppeleissa.

Sodan raadollisuus näyttää selvemmin sen, mitä ihminen ei kotirintamalla huomaa: kuolema on alati läsnä. Volodja ystävystyy rintamateltassa Kirilin kanssa, joka vasta sotarintamalla löytää rakkautensa. Metafyysisten sodan, kuoleman ja ajan kysymysten rinnalla Volodja ja Saša muistelevat lapsuuttaan, vanhempiensa suhteita, vanhemmuutta, naimisiinmenoa, pettämistä, eroja, vanhenemista. Kirja kertoo kaikesta. Se alkaa löyhästi jutustelevana, kuin kahden toisilleen höpäjävän rakastuneen keskeisenä kielenä, johon ulkopuolinen ei pääse mukaan, mutta kun he alkavat katsoa omaa erillistä elämäänsä se leviää viuhkamaisesti kattamaan yleispäteviä havaintoja teemoistaan. Nuoruuden uhmakkuus kääntyy vanhuuden nöyryydeksi, lapsen ja vanhemman läheisyys voi löytyä aikaisemmin tai kuolinvuoteella. Kuoleva äiti halua ymmärtämystä pettämiselleen tyttäreltä. Kaikki meiltä jää kesken, vaikka me niin haluaisimme valmista; vain oopperassa kaikki päättyy harkitusti, sodassa kuollaan miten sattuu. Ihmispolot ymmärtävät usein asioita väärin ja oikein vasta myöhään.

Kun ajoin partani ensimmäisen kerran, isäpuoli antoi minulle partavettään. Vasta sinä hetkenä minulle taisi juolahtaa mieleen itsestään selvä ajatus: hänellä ei ollut omia lapsia, ja kaikkina näinä vuosina hän oli halunnut voida tuntea minut omaksi pojakseen, mutta minä olin tehnyt kaikkeni, jotta siitä ei tulisi mitään.

Kirjeet jatkavat kirjoittumistaan, vaikka sota toteuttaa itseään vääjäämättä. Ne irtoavat itsenäisiksi tarinoiksi elävine yksityiskohtineen, hajuineen, makuineen, näkyineen. Antiikin filosofia, Shakespeare ja muut ihmiskunnan parhaat saavutukset auttavat Volodjaa kestämään todellisuutta, sitä, missä kuolevat ihmiset vajoavat mutaan ruumiita syövien sikalaumojen keskellä savuavassa Tianjinissa. Se auttaa myös lukijaa, sillä monista kuolemaa syleilevistä teemoistaan huolimatta, romaani ei ole synkkä. Se on monipuolisesti ihmiselämästä filosofoiva henkevä teos täynnä Šeherazaden tarinoita, sodan ja vihan kuvauksia, mutta myös ystävyyden ja rakkauden, leikin ja lohdun kertomuksia. Lopussa kertomusten viuhka kiertyy simpukkamaisesti sulkeutuakseen kun elämän ja kuoleman raja lähenee, muistikuvat ja tämä hetki sekoittuvat.

Ja muuten jo entisajan ihmiset panivat merkille, että menneisyys ei vuosien myötä etäänny vaan lähestyy. Eivätkä kellot pysty muuhun kuin sirittämään kuin heinäsirkat, ne näyttävät mitä milloinkin, vaikka jo kauan on tiedetty, että kello on kymmentä vaille kaksi.

Romaani voitti Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi
Pismovnik, suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2012, 362 s

Talvella maalaamani asetelma tuli mieleen tästä lauseesta:

Lasissa oleva tee saa ikkunantakaisesta talvesta erikoisen punaisen värin

Rönsylilja, vadelmatee ja mandariinit