Mies huomautti, että suosikkikirjojeni listalta puuttuu Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio, joka nyt on sinne asianmukaisesti lisätty. En tiedä, onko tämä vanhan avioparin telepatiaa, jota on vuosien aikana tullut koettua, kun muistin juuri ajatelleeni tätä. Vai sittenkin sitä kummallista muistin tempoilua, josta sunnuntain Helsingin Sanomissa oli artikkeli. Ei siinä nyt ihan tämmöisistä muistikuvista ollut puhe, vaan enemmän traumaattisista muistoista ja muistin manipuloinnista. Että muistanko väärin. Jos ajattelin niin tämän takia:
Kirjamessuilla kuuntelin Juha Hurmeen puhetta Pentti Haanpäästä ja - nähdäkseni suuren osan kuulijoista lailla - minäkin ostin novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Hurme kertoi, että novellikokoelma ei 1930-luvun kiristyvässä ilmapiirissä läpäissyt kokonaisuudessaan sensuuria ja että se vasta nyt julkaistaan alkuperäisessä muodossaan. Se kuvaa ajan henkeä, kärjistyneitä poliittisia puheita, köyhyyttä, työttömyyttä, syrjäytymistä ja tämä kaikki on tätä päivää. Ajankohtaista.
En ole lukenut vielä tätä Haanpään novellikokoelmaa, mutta se on samaa maailmaa mistä kertoo Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Luin sen muutama vuosi sitten ennen blogiaikaa, tuosta linkistä löytyy muutama muistimerkki ja wikipediasta lainaus. Ja millä tavalla Diktonius kertookaan! Hän tekee Jannesta, jätkämiehestä, tuulenhaistajasta, kovan elämän kouluttamasta epäsankarista muutamin vedoin, muhkein värein ekspressionistisen kuvan. Kirjaa luonnehditaan takakannessa modernin suomalaisen proosataiteen aloitukseksi. Lisäksi Diktonius on itse kirjoittanut molemmat kieliversiot romaanista, ruotsin- ja suomenkielisen. Janne Kuutio, 'puupiirros sanoin' oli Diktoniukselle 'rumin ja rakkain'. Satakaksikymmentäyhdeksän sivua hätkähdyttävää proosan ja runouden välimaastossa liikkuvaa laavavirtaa. Tässä tyylinäyte:
Ei edes taivaanrantaa – vain pimeä kolo, ja se on marraskuun yö; vain yksi valoisa läiskä – ja se on lastilaituri. Kovaa kohua on meri: heittäytyy herkeämättömästi aallonmurtajan kivenhiljaisia laitoja vastaan, vihoittelee tuskasta jouduttuaan satimeen – tämä vaivainen pikkukaupunkisatama, joka ulottaa puolivalmiit laiturilonkeronsa vaahtoilevaan mereen, häiriten sen syksyistä kuohua ja murtaen sen rikki.
Aika hyvin sattuivat yksiin nuo Diktoniuksen ja Haanpään tekstit. Nimittäin molempia olen yrittänyt enkä kumpaakaan saanut luettua. Diktonius jäi kesken jo vuosia sitten. Haanpään lyhyitä kertomuksia luin kaksi vuotta sitten Turun reissulla junassa kirjasta Teokset 1. Tarkastin kirjasta, joka on tuossa äitini vanhalla peilipöydällä, olen kaksi ensimmäistä juttua lukenut, mutta Lukko Teeriahon ovella on osoittautunut esteeksi, ainakin siihen olen lopettanut.
VastaaPoistaDiktoniuksen Runoni-kokoelman luin aikoinaan ja tykkäsin siitä kovasti. Ärhäkkää tekstiä. Haanpää urheiluaiheisia juttuja luin siitä keskenjääneestä kirjasta ja mitäpähän siinä oli muuta ennen Ilmeitä isänmaan kasvoilla -kokoelmaa.
Minäkään en lukenut Janne Kuutiota ekalla kerralla, lopetin alun jälkeen. Pidin todella outona. Kirjan ostin kirjaston poistomyynnistä. Mies luki myöhemmin ja oli vaikuttunut. Niinpä otin sen uudelleen esille, aika paljon myöhemmin. Ja silloin kyllä alkoi viedä mukanaan. En ole lukenut mitään, mihin sitä voisi verrata. Käsiala, ääni on vimmainen.
VastaaPoistaHurmehan on puhunut radiossa myös Janne Kuutiosta. Pitää joskus harkita vielä.
Poista