Torstaimessut

Tämän messuilijan kamera jäi kotiin ja ihan harkitusti, kun en halua kantaa liikoja, enkä oikeastaan tuolla kuvata. Siksi koristelen juttua kukkaisilla valokuvillani, teemana antaa kaikkien kukkien kukkia. Samalla se toimii pimeän ajan kukkaterapiana.

Porhalsin Pasilaan IC-junalla laukussa aikataulutettu ohjelma, oma messuohjelma jonka olin ohjelmakalenterista tikannut ja vielä tekstiohjelmassa paikat ja ajat lihavoinut. Siispä kovaa kyytiä Eino Leinoon kuuntelemaan ekaa valintaa, Kansankodin pimeämpi puoli. Eipä löytynyt vaan esitys oli tapahtunut jo tuntia aikaisemmin. Oma ohjelmani osoittautui täysin mielikuvitukselliseksi aikataulultaan. Ainoa oikea numeerinen tieto oli päivämäärä. Jokaisen esityksen kellonaika oli - anteeksi alatyylinen ilmaisu, mutta harvoin se on näin kohdallaan - päin persettä. Tulostin ohjelman hyvissä ajoin, oliko sitten kellonajoissa tapahtunut muutoksia, en tiedä mikä oli syynä. Mutta ei hätää. Heitin paperilla olematonta vesilintua ja lähdin laukkaamaan ympäri areenaa vanhan sotaratsun lailla, pöydältä napattu virallinen messulehti oikeine aikatauluineen viuhuen.

Päädyin Wine Corneriin ja helpotukseni oli suuri kun äkkäsin siellä Tommi Melenderin keskustelemassa Ville-Juhani Sutisen kanssa David Foster Wallacesta. Olin saanut lennossa kiinni edes yhden suunnitelmani palasen. Tunteeni olivat hämmentyneet, sekä laukkaamisestani että Tommi Melenderistä. Olen aina vähän nyrpistellyt hänelle mielessäni, koska en pitänyt lukemastani Ranskalaisesta ystävästä ja pidin häntä ylimielisenä. Mistähän semmoisenkin käsityksen voi jostakusta tuntemattomasta muodostaa? Anyway, Tommi Melender puhui Wallacesta hyvin kiinnostavasti, tämän omaperäisestä, vaikean lukemisen maineesta, jonka tietenkin kuolema kruunasi, kuten taiteilijoille usein tapahtuu. Sutinen oli eri mieltä vaikeudesta ja niin olen minäkin. Wallace on yksinkertaisesti kiehtovaa luettavaa. Hän on amerikkalainen kirjailija ja hän kertoo siitä maailmasta, mutta se on myös meille tuttua. Niinpä mekin voimme hyvin tunnistaa hänen analyysinsa, diagnoosinsa, tuomionsakin, kuten Melender sanoi. Suhteeni Melenderiin parani. Olisin kuunnellut häntä kauemminkin.

Uusin voimin lähdin metsästämään uutta. En löytänyt messulehdestä pohjapiirrosta (joka siellä oli) vaan vapaa ravini jatkui. Eläkeläisten taitettu itsetunto ja Kimmo Kiljunen oli seuraava kohteeni Kirjakahvilassa. Suuret ikäluokat olivat miehittäneet/naisittaneet kaikki paikat ja tunsin itseni yllättävän ei-eläkeläiseksi, joten jatkoin eteenpäin. Vailla pohjakarttaa jatkoin Ainon metsästystä. En muistanut edellisistä kerroista noita sijainteja, ja yläkerran paikat ovat alhaalla omituisen kehnosti viitoitettuja. Mutta lopulta löysin salin, jonka sisältö pursuili käytäville.

Siellä istuivat tietenkin naapurin megatähdet Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein, näkemiseltäni monen selän peitossa lämpötilan noustessa salissa yhä ylemmäs. Tuntuivat viihtyvän keskenään muistellessaan kirjailijoiden tapoja neuvostosensuurin aikana. Yleistä oli, että mitään mitä sai julkaista, ei arvostettu. - Mutta tuonhan voisi vaikka julkaista, oli huono arvio. Vasta myöhemmin Ulitskaja kertoi palanneensa sinä aikana vapaasti julkaistuun materiaaliin, kaikki ei ollut siinäkään asiassa niin mustavalkoista. Samizdat- kirjoitukset eli maanalaiset, itse kopioidut ja levitetyt tekstit olivat niin tavallisia, että Lev Rubinstein vitsaili jonkun kirjoittaneen koneella puhtaaksi Sotaa ja rauhaa. Toinen oli ihmetellyt, miksi kirjoittaa kirjaa uudelleen. Vastaus oli, että poika lukee vain samizdateja. Salissa nauru kulki kahdessa aallossa, ensin venäjänkielisen puheen jälkeen ja sitten nauroivat ne, joille tulkkaus oli tarpeen.

Kuuntelin Ulitskajaa vielä myöhemminkin. Siellä olimme näköjään Ompun kanssa samaan aikaan, varmaan siellä oli muitakin bloggaajia, täyttä oli. Kyseessä oli Ulitskajan uusin suomennos Tyttölapsia. Lopuksi Ulitskaja kommentoi naisten ja miesten suhdetta: suuri osa meistä naisista elää kuitenkin miehen kanssa ja päinvastoin. Hän toivoi että hakisimme enemmän toistemme ymmärtämistä ja muisti, että hänen vanha ystävänsä, miespuolinen, oli sanonut  Medeia ja hänen lapsensa luettuaan että nyt hän tietää paljon enemmän naisista. Ulitskaja oli todella sympaattisen oloinen, rento ja hyväntuulinen.

Kun kerran olin löytänyt Ainon ja Kullervon, ei tarvinnutkaan heti laskeutua alakerran raviradalle, sillä Kullervossa vietettiin Pentti Haanpään 110-vuotisjuhlia. Siellä istuivat charmikkaat miehet Matti Salminen, joka on kirjoittanut Haanpäästä elämäkerran, Pentti Haanpään tarinan, Juha Hurme ja Into-kustannuksen Timo Forss.
Haanpään elämän legendoja ja vaiheita käytiin yhdessä läpi. Juha Hurme on niin armoitettu puhuja, että hänen puheenvuoroaan alkaa odottaa kuin nälkäinen suupalaa. Teatterimies on yhdistellyt Haanpään eri novelleista joitakin teatteriproduktioita, mutta hän totesi, että Haanpää karttaa teatteria. Vaikka hänellä on hyviä dialogeja, hänen arvokkainta antiaan on ironisen pureva kertojan ääni. Haanpään novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla on nyt ensi kertaa julkaistu kokonaisena. Se joutui nimittäin 30-luvulla Suomen oikeiston sensuurin kouriin. Se on Hurmeen mukaan hyvin ajankohtainen; nyt kun Suomessa leikataan niin rajusti kulttuurista ja koulutuksesta, aika on samankaltainen kuin silloin. Olin muiden mukana jonossa ja tämä kirja tuli ainoana mukaan messuilta.

Kukista hedelmiin: Kustantamo Arktinen Banaani julkaisee Jarkko Vehniäisen Kamala luonto-sarjakuvakirjoja. Kärppä ja Ilves, rakastunut Hirvi ja maaninen Kettu ovat minuakin monet aamut jo naurattaneet. Näistä sankareista on julkaistu kirja Vain eläimiä.
Vehniäinen kertoi sarjakuvan alkutaipaleesta. Kärppä ja Ilves eläiminä on valittu helsinkiläisiä muutenkin ärsyttämään, kun nuo jääkiekkojoukkueet silloin nöyryyttivät stadilaisia. Huumori kuitenkin uppoaa paremmin eteläsuomalaisiin kuin hänen synnyinpaikoillaan Keski-Suomessa. Kuulemma siksi että on nähty enemmän eikä pienestä hätkähdetä. Maaninen kettu liittyy toiseen kirjaan nimeltä Minäkö hullu? joka käsittelee mielenterveyttä. Vehniäinen on saanut kuulla pilkkaavansa mielenterveyspotilaita, mutta nimenomaan päinvastaisesta on kyse, siitä että eikö meillä kaikilla ole masennusta, hulluutta, kaksisataasuuntaista - milloin enemmän, milloin vähemmän.
- Onko aihe sinulle läheinen? kysyy haastattelija seuraavan kirjan Pieruterapiaa kohdalla. - En oikeastaan pidä pieruhuumorista, sain yliannostuksen kodissani, kertoo piirtäjäkirjailija. Mutta sitä hän harrastaa, harvakseltaan mielestään, vain ärsyttääkseen niitä jotka siitä ärsyyntyvät. Itse olen vankkumaton pieruhuumorin kannattaja. Se raikastaa ilmaa, vaikkei uskoisi. Terkkuja vain ex-kollegoille, jos satutte tänne. (Vaikka myönnän, että aihe hieman jakaa meidänkin porukkaamme. Osa ei näe sen arvoa.)

Harhailin lopulta Viini & ruoka-messuille. - Signora, parmigiano, vuoi assaggiare (että haluanko maistaa), huikkaa italialainen juustomyyjä. Hänellä silmät tuikkivat vaarallisen ammattimaisesti, syöksyn eteenpäin välttyäkseni parmesaanikiekolta kainalossa. Eikä aikaakaan kun vielä komeampi nuorimies astelee eteeni. Fortum tarjoaisi nyt hyviä sopimuksia! Herre gud, ovatko he erehtyneet messuista!