Elias Canetti Madeiralla - Pelastunut kieli

Tämänkertaisen Madeiran matkani houkuttimena ei niinkään toiminut itse saari kuin matkaseurani, reippaat ex-kollegani. Viiden länsi- ja itäsuomalaisen mimmin koalitio nautti paitsi helposti puhkeavista huumorin kukista - I wish I were like you, easily amused, laulaa Kurt Cobain ja sitähän tämä porukka on - myös harvinaisen aurinkoisesta Madeiran viikosta. Kirjallinen matkakumppanini oli Elias Canettin Pelastunut kieli, inspiraation sain Jokelta. Minäkin pidin tätä mielenkiintoisena ja viehättävänä opinjanoisen pojan lapsuuden/nuoruuden ja viime vuosisadan alkupuolen ajankuvauksena.

Täytyy myöntää, että uima-altaalla ei sittenkään monikaan sivu kääntynyt, enemmän hotellihuoneessa - mitä nyt aikaa ja energiaa jäi BBC:n uutisilta Pariisista -  lentokoneessa ja lopulta omassa lukutuolissa kotona. Ja myös tässä Funchalin Sta Catarinan puistossa oli mainiota keskittyä Canettiin.

Lähimpänä seurana vain muutama sata vikkelää sisiliskoa.

Elias Canetti, vuoden 1981 nobelisti, syntyi 1905 Bulgarian Rustšukissa espanjanjuutalaisen liikemiehen ja tämän vauraasta suvusta olevan vaimon perheeseen. Perhe on 1492 Espanjasta vainoja paenneiden sefardijuutalaisten jälkeläisiä. He puhuvat ladinoa, juutalaisten puhumaa espanjaa jossa on vaikutteita muista kielistä mutta perheessä puhutaan myös muita kieliä, saksaa, ranskaa ja englantia. Kirjassa käytetään nimitystä spanjoli joka googlettamalla tuo vain italiankielisen spagnoli = espanjalaiset tuloksen. Kemppinen näyttää mainitsevan sen kielenä.Tämä ensimmäinen osa Canettin elämäkertatrilogiasta kattaa hänen ikävuotensa 5-16 ja liikkuu perheen muuttojen mukana synnyinseudulta Englannin Manchesteriin, sieltä Wieniin ja edelleen Zürichiin. Englantiin muutto on nuoren perheen irtiotto komentelevasta isoisästä, joka kiroaa tästä hyvästä poikansa.

Canetti kuljettaa lukijan sisälle pienen pojan ja sittemmin nuorukaisen maailmaansa, viime vuosisadan alun Euroopassa, armottoman terävien havaintojensa kautta, jotka kertovat ensinnä läheisimmästä perhepiiristä, rakastavista vanhemmista, vaikeista isovanhemmista, silloin yhdentekevistä pikkuveljistä ja ennen kaikkea äidistä. Mathildesta, joka menetti puolisonsa - ja poika isänsä - vain 27-vuotiaana. Isän menetys oli molemmille - ja myös poikansa kironneelle isoisälle - traumaattinen, äkillinen menetys, mutta Elias-poika löysi pian tehtävänsä. Se oli estää äitiä seuraamasta miestään, vaikka se pienelle pojalle merkitsi valvomista ja huonosti nukuttuja öitä. Äidin ja pojan yhteys on tiukka ja tiukkenee yhä äidin vaativan kasvatuksen myötä. Mathilde-äiti on vakaumuksellinen pasifisti ja humanisti, vapaa-ajattelija, intohimoinen Shakespearen lukija. Canetti käy jo lapsena äitinsä kanssa syvällisiä keskusteluja lukemastaan, valvoo äidin tekemisiä ja estää äitiä liehakoivien miesten lähentymisyritykset kiihkeästi, murha-aikeitakin kehitellen. Hän tutkii vanhan rakennuksen murenevan parvekkeen rakenteita toiveikkaana, mutta huomaa että saattaisi menettää samalla myös äitinsä.

Canettin ensimmäiset opitut saksankielen sanat ovat laulusta 'Das Grab auf der Heide', joka kertoo sotilaskarkurista. Pieni Elias ei voi ymmärtää, miksi toverit olivat ampuneet hänet. Karkuri oli kuullut laulun kotiseudultaan ja se oli houkuttanut hänet karkumatkalle. Hänhän oli selittänyt asian niin hyvin, en minä missään tapauksessa olisi ampunut häntä. Tämä toi etsimättä mieleeni vastaavan tilanteen omasta lapsuudestani. Vänrikki Stoolin tarinoissa kerrotaan sotilaskarkurista, jonka rakastettu olisi mieluummin nähnyt nuoren miehen sankarivainajana kuin sotilaskarkurina. Karkuri ei ollut mies eikä rakkauden arvoinen. Tätä en pystynyt ollenkaan lapsena ymmärtämään. Mietin sitä paljon. Mies ei halua tappaa eikä tulla tapetuksi, sen minä ymmärsin oikein hyvin, mutta torpan tyttöä en ollenkaan.

Zürichissä Canetti aloittaa keväällä 1917 kantonikoulun ja asuu Ottikerstrassella, sekä äiti että poika ovat innostuneita elämästä 'tasavaltalaisessa' Sveitsissä ja myös sen luonnosta, kauniista Zürich-järvestä. Asuin kesällä 1967 au pairina  osoitteessa Ottikerstrasse 30 ja kävin kerran souturetkellä Zürcherseellä. Ottikerstrasse oli vähän Helsingin Töölön -henkisessä kaupunginosassa, se on vaurasta ja vanhaa hyvin rakennettua porvariston kaupunkia. En tiedä, onko Sveitsi 1900-luvun alussa ollut ilmapiiriltään vapaampi, mutta minulle Sveitsi jäi mieleen aika puisevan kankeana maana, verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Zürich hävisi Tukholmalle.

Matkan varrella Canetti kertoo kiinnostavasti erikoisista tyypeistä, joita tapasi niin sukunsa piirissä, äitinsä ystävättärissä kuin koulunsa oppilaissa ja opettajissa. Esimerkkinä Alice Asriel, äidin wieniläinen ystävätär, jonka mielestä kaikki mitä ihmiset tekivät oli luonnollista. Vaikuttaa että Elias Canetti on myöhemmässä elämässään, rakkauselämässään eritoten, käynyt Alicen viitoittamaa tietä. Alicen mielestä elämän pääasiallinen onni perustui kumppanin vaihtamiseen.

Canetti liittyy niiden lukuisten monilahjakkaiden juutalaissukujen ketjuun, jotka eri puolilla Eurooppaa joutuivat vainojen kohteeksi. Vasta Wienissä Elias ensi kertaa joutuu kohtaamaan selkeästi juutalaisuuteen kohdistuvaa kiusaa koulutoveriensa suunnasta, ja samalla vaikenevien opettajien reaktiot.

Kuusitoistavuotiaana, kirjan loppuosassa, Canetti käy koulua ja asuu paratiisissa, ikäneitojen ylläpitämässä Villa Yaltassa, Tiefenbrunnenissa, jossa hän on naisten ja tyttöjen keskellä ainoa miespuolinen ja muutenkin erikoisasemassa, josta hän ottaa kaiken irti antautuen kaikelle mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Tälle euforiselle olotilalle tekee lopun Mathilde-äiti, joka on pitkän aikaa tarkkaillut poikansa todellisuudesta vieraantunutta olemista naisten keskellä. Pojasta on tullut liian pehmeä, hän ei suostu edes syömään lihaa nähtyään teurastamoon kuljetetun vasikan. Intohimo sveitsiläisyyteen on mennyt liian pitkälle. Kirja loppuu äidin kasvatukselliseen ilotulitukseen, johon ikäisekseen lukenut, sivistystä ahminut poika ei osaa ällistykseltään vastata. Äiti ampuu alas pojan profeetat Jesajasta Michelangeloon ja käskee tulemaan maailmaan, näkemään mitä on Saksa sodan jälkeen. Kyytiä saavat myös vähäpuheiset Lötschenin laakson, muinaisyläsaksaa puhuvat asukit. Mitäpä puhuisivatkaan, maailmasta erillään, eiväthän ne mitään tiedä. Ikinä ne eivät tule puhumaan mitään: sen takia sinä olet sitä enemmän puhunut niistä.  - - - Ehkä niillä on siellä puute ruuasta, mutta se ei sinua kiinnosta. Kuulet kaksi sanaa, pidät niitä muinaisyläsaksana koska ne muistuttavat jotain mitä olet lukenut.

Tämä äidin kasvatuspuhe kirjan lopussa on sen hauskimpia. On totta että minä ensimmäisen ihmisen tavoin synnyin vasta paratiisista karkotuksen kautta, toteaa Elias Canetti.

Hieno suomennos on Kyllikki Villan.

Elias Canetti: Pelastunut kieli
Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend. Suomentanut Kyllikki Villa
Tammi 1984, 357 s