Viiden kirjan haaste ja Jättiläinen

Melkein kuin Talvivaaran kipsisakka-altaalla 27.1. Turussa

Sain Ullalta viiden kirjan haasteen:

1. Kirja, jota luen parhaillaan 

Nyt minulla on kesken Haruki Murakamin Norwegian Wood.  Innostava,  viihdyn. Luen aina vain yhtä kirjaa kerrallaan. Monet bloggarit näyttävät lukevan useita kirjoja samanaikaisesti. Se taitaa olla jopa tavallista. Itse en voi. Olen huono keskittymään ja ajatukset lähtevät muutenkin helposti lentämään omia teitään. Jos vielä lukisin montaa kirjaa samanaikaisesti, se olisi tuhon tie. Vähän sama juttu kuin kokatessani minun on ensin siivottava keittiön tilat puhtaaksi kaikesta, että pystyn keskittymään päivän kokkaukseen.

Ainoa poikkeus tuohon yksi kirja kerrallaan -periaatteeseen on vanha, jo hieman ruostunut rakkauteni italia. Luen pieniä pätkiä italiankielistä kirjaa päivittäin. Nyt se on Niccolò Ammanitin novellikokoelma Il momento è delicato. 

2. Kirja, josta pidin lapsena 

Lapsena pidin Peppi Pitkätossusta, Paroni von Münchausenin seikkailuista, vähän myöhemmin Enid Blytonin Viisikoista ja Seikkailujen saari, meri etc -sarjasta,  Vihervaaran Annasta.

3. Kirja, joka jäi kesken 

Näitä on monia, olen niitä jo tähän blogiinkin ehtinyt kerätä. Tällä hetkellä kieriskelen häpeässä, sillä olen jättänyt kesken molemmat joululahjakirjani. Toivoin lahjaksi Jonathan Lyonsin kirjaa Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö.  Luin siitä arvion Hesarista ja innostuin. Mutta. Kirjan tyyli on raskas ja oppikirjamainen.  En lue, ainakaan nyt.  Toisen kirjan sain yllätyslahjana siskoltani. Brooke Allen: Satumainen Syyria. Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan. Olin varma, että tämä on nyt sitä mitä haluan lukea eli sujuvakielisen toimittajan kirjoittama. Joko alkuperäinen on huonosti kirjoitettu tai sitten suomennos on kökkö. Teksti on täynnä kömpelöitä ja raskaita kielikuvia, kielioppivirheitä.  En lue, ainakaan nyt. 

Kuuluisin klassikko, jonka olen jättänyt kesken on varmasti Dostojevskin Karamazovin veljekset, luin puoleen väliin. Jokin tökki ja aika pahasti, yritin todella. Idiootti, Rikos ja rangaistus - ne luin aikanaan, vaikka en paljon niistä enää muistakaan. Ainoa mitä muistan Idiootista on äitini kokemus. Hän luki sitä puiston penkillä nuorena naisena. Joku tungettelija istui viereen ja kysyi mitä hän luki. Ja hän vastasi.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Näitä on tietenkin myös, onneksi, vaikka kuinka paljon. Olen tehnyt niistä oman sivun tähän blogiinkin.  Ennen blogiaikaani muistan erityisesti yhden poikkeuksellisen tiiviin lukukokemuksen. Asuimme 80-luvun alussa Joensuussa ja teimme koko perhe, minä, mies ja kaksi pikkutyttöä sunnuntairetken Outokummun kaivokselle. Olin aloittanut Guy de Maupassantin Bel-Amin jo automatkalla enkä saanut siitä silmiäni irti edes kaivoksen hississä kun laskeuduttiin maan alle. 

Nyt eläkeikäisenä olen löytänyt esseet ja näistä vaikuttavin on David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää. 

 5.  Kirja johon palaan uudestaan

En ole ajatellut palata mihinkään uudelleen, poikkeuksena ehkä jotkut tietokirjat.  Eihän tässä ehdi, koska elämä on rajallinen ja niin paljon on lukematta. Teini-ikäisenä luin kovasti venäläisiä klassikoita ja niistä kahteen kertaan luin Mihail Šolohovin Hiljaa virtaa Donin sekä Tolstoin Sodan ja rauhan.  Waltarin Sinuhen luin teini-iässä ja toisen kerran vuonna 2006. Joten eihän sitä tiedä, saattaahan joku kirja taas palata houkuttelemaan uudelleen. 

Haastan Marjatan, Elegian ja Tuijan.

*********************************

Mitä tarkoittaa yrittäjän riskinottokyky ja mitä se pahimmillaan on - kun riski toteutuu? Siitä kertoo Aleksi Salmenperän  elokuva Jättiläinen. Talvivaaran maisema on aava, saostusaltaat valtavia, samoin vuotavien altaiden tuhovaikutus. Elokuva ei noiden maisemien kanssa liikaa mässäile vaan zoomaa ihmisen korkeudelle. Draamaa rakennetaan kabineteissa, ensin Outokummun ja Pekka Perän sopimusneuvotteluissa, sitten sijoittajien kabineteissa, joista se siirtyy lähemmäs kaivosta, Talvivaaran lupa-asioita käsittelevään AVI-keskukseen ja Kuopion GTK -keskukseen. Ikävystyttävän nimisissä viranomaiskeskuksissa käydään kovaa vääntöä ja henkien taistoa.

Elokuva ei ole dokumentti, tarina on fiktiivinen, mutta nimettömiäkin lähteitä on paljon. Hyvin todennäköiseltä ja mahdolliselta vaikuttaa, että paikalliset virkamiehet ovat kovilla suuren työnantajan menetelmiä ja laboratoriotutkimuksia tutkiessaan,  työttömyyden vaivaamilla alueilla kun liikutaan, kuten Kainuussa. Jännite nousee Peter Franzénin näyttelemän virkailijan - 'kaikki me ollaan samalla puolella' -  ja keskuksen asiantuntijoiden välisestä valtataistelusta, totuudesta ja peittelystä eli suhmuroinnista.

Vaikka maisema ulkona ei houkuttele katsomaan vastaavaa elokuvateatterin sisäpuolelle, kyllä elokuvaan ihan kunnon meininki on saatu. Näyttelijät puhaltavat hyvin eloa draamaan kaivoksen hämäriä puuhia peittäessään/setviessään, sekä pääosan esittäjä Joonas Saartamo epäilevänä asiantuntijana että Peter Franzén, metsästysporukoissa menestyksen makuun hinnalla millä hyvänsä pyrkivänä virkamiehenä, jolta silmien ummistaminen oikeissa kohdissa onnistuu. Käsikirjoitus on Pekko Pesosen ja Suomen aikoihin pahin ympäristökatastrofi paljastuu koko laajuudessaan taustanaan Ville Tantun musiikki, joka kohisee kuin verenkierto suonissa, jymisee kuin Nuasjärven sydänäänet.

Koukussa päihittää Sillan

KUVA: Dan Castledine / Yle Kuvapalvelu)

Tämä nyt ei ole mikään kovin ajankohtainen kommentti enää, mutta tulipa tuossa  aamuyön 'syötteessä' muun päänsisäisen myllerryksen mukana. Koukussa -niminen rikossarja loppui TV2:ssa muutama viikko sitten. Sitä oli ilo seurata, yllätys kerta kaikkiaan. Harvoin olen katsonut suomalaista elokuvaa, TV-sarjaa, draamaa, joka olisi niin hyvin ohjattu - ohjaus Marja Pyykkö, käsikirjoitus Laura Suhonen -  ja kuvattu - Heikki Färm - kuin tämä TV-sarja, joka sittemmin on palkittukin.

Vaivaannuttavinta meikäläisissä elokuvissa (sisältäen suoraan TV:lle tehdyt sarjat) on usein puhumisen tapa. Enimmäkseen kotimaisissa draamoissa ja komedioissakin puhutaan kankeaa teatraalista kirjakieltä, jota ei kyllä elävässä elämässä kuule. Tai sitten se on yhtä vittua jos on kyse nuorisokuvauksista. Se on kyllä sitten jo lähempänä todellisuutta. Koukussa- sarjassa puhuttiin niinkuin puhutaan kotona, koulussa, työpaikoilla, baarissa. Luontevasti. Tämän täytyy olla erityisen vaikea asia, koska tämä onnistuminen on harvinaista. Se on jokin outo traditio, joka on seurannut suomalaista elokuvaa aina.

Pääpari on virkistävän epätyypillinen. Rikostaustasta kaidalle tielle siirtynyt rikostutkija Oskari Autio (Tommi Eronen) on poikamainen tyyppi, ei mikään järeä harvapuheinen ladonovi kuten se kliseinen suomalainen poliisi enimmäkseen elokuvissa. Matleena Kuusniemi teki entisen narkkarin, huumeista irtiräpiköivän, kovanpehmeän naisen roolin herkästi silmänliikkeitä myöten. Koko sarja oli onnistunutta näyttelijätyötä, mutta nämä sivuosat olivat mielestäni vielä erikoisen hyviä: Santeri Mäntylän teini-ikäinen koululainen, nörtti mutta oman teinimaailmansa hämmennyksissä, oli kuin suoraan koulun pihalta repäisty oma itsensä. Ehkä olikin. Äveriästä fasadia ylläpitävän huumediilerin vaimona Marja Salo näytteli loistavasti viatonta naista, jolle totuus miehen touhuista valkeni pikkuhiljaa. Eero Milonoff  vaikutti, säälittikin pikkunilkkinä, joka ei löytänyt paikkaansa kummallakaan puolen lakia.

Tiukasti rönsyistä riisuttu, hienosti öistä ja talvista Helsinkiä kuvaava Koukussa päihitti minusta kevyesti keinotekoisen mystisiin sfääreihin paisutetun ja epäuskottavan ruotsalais-tanskalaisen Sillan. Tämä on fakta eikä yhtään kotiinpäin vetämistä.

Alkaa näyttää että suomalaisen elokuvan onnistujissa onkin paljon vahvoja naispuolisia osaajia. Edellinen vaikutuksen tehnyt suomalainen elokuvaohjaus oli Maarit Lallin Kohta 18. Niin ja tietenkin Pirjo Honkasalon Betoniyö. Bravo! Tai oikeammin pitäisi kai sanoa Brave! (mon.fem.)

Annan tälle monta tähteä

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

'Koko maan oli nimittäin vallannut raivoisa kaatuneiden muistamisvimma, jonka voima oli suoraan verrannollinen eloonjääneitä kohtaan osoitettuun piittaamattomuuteen.'

Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä päivinä jossain Ranskan rintamalla  sota yhdistää ruumiiden täyttämällä kentällä epätodennäköiset henkilöt: köyhän ranskalaisnuorukaisen Albert Maillardin, varakkaan suvun pojan Édouard Péricourtin, joka pelastaa Albertin ja menettää samalla kasvojensa alaosan sekä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradellen, joka haluaisi nähdä molemmat edelliset mieluiten parikymmenmetrisellä mudalla peitettyinä. Albert nimittäin ehtii ennen putoamistaan kranaatin avaamaan mutahautaan nähdä luutnantin ampuvan omiaan tarkoituksena provosoida viimeinen hyökkäys saksalaisia vastaan, vallata vielä yksi kukkula ja samalla kapteenin arvo.

Sota on loppumassa, sen kaaos ja kärsimykset jatkuvat vielä kauan. Miljoonien kuolleiden ja rampautuneiden joukossa saapastelee upseereita, joille taistelu ja muiden tykinruoaksi syöttäminen on elämää parhaimmillaan. Sellaisena hahmona esiintyy Näkemiin taivaassa-romaanissa Henri d'Aulnay-Pradelle. Muutenkin kirjailijan viesti sodasta on yksiselitteinen: se on mieletöntä tuhoa ja epäoikeudenmukaista vallankäyttöä, josta vain moraalittomat paskiaiset voivat hyötyä. Albertille ja Édouardille eloonjäämiskeinoksi jalostuu tiivis ystävyys; luotettava ja sitkeä Albert, vaikkakin alituisesti pahinta peläten hoitaa kranaatin ruhjomaa levotonta ja kekseliästä kaveriaan, taitavaa piirtäjää, jolle tämä taito tuottaa vielä suurta iloa kunhan ystävä hänet siihen saa lopulta uudelleen houkuteltua.

Ranskalainen luokkayhteiskunta piirtyy myös moraaliltaan kahden kerroksen väkenä siten, että ylempi tässä tapauksessa on usein alempi. On ihmisiä, jotka joutuvat koko ajan näkemään kohtuuttomasti vaivaa pysyäkseen edes elossa sodan jälkeisen Pariisin köyhyydessä, puutteessa, työttömyydessä, keinottelussa. Esimerkiksi pahanhajuinen tarkastaja Merlin, vuosikymmeniä puurtanut virkamies jota ei niin vain saada kaidalta tieltä. Ei siinäkään vaiheessa kun sadattuhannet sankarivainajat ja heidän arkkunsa alkavat näyttäytyä massiivisena bisneksenä, johon eräs isosaappainenkin herää; Pradelle, hienon mutta köyhtyneen suvun viimeinen. Kun sitten sodan ihollaan kokeneet tarttuvat houkuttelevan huijauksen suomaan äkkirikastumiseen, tuntuu se lukijalle lähes oikeutetulta. Entisen elämänsä menettänyt Édouard keksii naamioidensa kätkössä nerokkaan rahastussuunitelman vainajille suunnitelluilla muistomerkeillä. Eikö nuorimies, jonka kasvot näyttävät sodan raunioilta ole siihen oikeutettu, jos joku? Eikö juuri hänellä ole täysi oikeus pilkata tyhjää sankarikulttia?

Pierre Lemaitre on tullut tunnetuksi dekkarikirjailijana. Onko se syynä siihen, että hän onnistuu käden käänteessä punomaan petosten ja huijausten kudelman, johon lukija jää kiinni kuin tahmaiseen seittiin? Dekkaritaustasta huolimatta Lemaitre taitaa oikein hyvin myös psykologisen romaanin keinot, inhimillisten tunteiden kirjon rakkauden palosta häijyyn vehkeilyyn; monenlaisten tyyppien uskottavat toimintatavat. Ristilukkina häärii tietenkin sittemmin kapteeniksi nostettu Pradelle, komea naistenkaataja ja hevosten tuntija. Vetävä draama etenee sodanjälkeisen Pariisin porvaristalojen salongeissa, hallinnon kabineteissa ja kaduilla, missä Albert kulkee mainoskyltit olalla, kuin sitruunaviipale Campari-mainosten välissä. Sotainvalidit hoidetaan morfinisteiksi.

Albertia harmitti, ettei hallitus, joka oli inflaation hillitsemiseksi tuonut markkinoille satakymmenen frangia maksavan 'kansanpuvun', ollut saman tien säätänyt viiden frangin hintaista morfiiniannosta, 'kansanampullia'.

Kurjuusteemoja riittää, mutta elämän virta alkaa väistämättä imeä nuoria miehiä mukaansa. Mustakin huumori pitää pinnalla, Amorin nuolet suhahtavat salonkien eteiskäytävissä, salongin puolella Pradellen nuori morsian onkin kovempi pala kuin naisten hemmottelema kapteeni uskoikaan.

Huolimatta sodan autioittamasta murheellisesta maisemasta romaani on kunnon vanhanajan seikkailuromaani, vähän Monte Criston kreivin tyyliin. Vaikka sen ytimenä on syvä tragedia, se saa loppua kohden yhä enemmän veijariromaanin sävyjä. Kirjailijan ei tarvitse kikkailla aikatasoilla, hämärillä näkökulmilla ynnä muilla nykyromaaneissa suosituilla tavoilla. Kertomus kantaa. Aika kuluu kronologisesti, draama etenee kolmen avainhenkilön näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse kuin kääntää sivua ja heittäytyä mukaan paikoitellen uskomattomiin käänteisiin.

Näkemiin taivaassa palkittiin vuonna 2013 Goncourt-palkinnolla. Kiitos ja kumarrus Sirkka Aulangolle taitavasta suomennoksesta.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Au revoir là-haut, 2013. Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa

'Maailman eteen oli ripustettu legendoista kudottu maaginen esirippu. Kun Cervantes lähetti don Quijoten matkaan, hän repäisi tuon esiripun kahtia. Maailma avautui harhailevan ritarin edessä koko proosansa koomisessa alastomuudessa.'

Seitsemän erillisotsikon alle kootun esseekokoelman päähenkilö on Romaani. Syntyjään tšekkiläinen Milan Kundera, nykyään Ranskassa asuva ja ranskaksi kirjoittava kirjailija, tutkii esseissään romaanin olemusta, sen kosketuspintoja taidekentässä, sen historiaa ja maantiedettä, menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Kunderan romaani on vapaa ja vallaton, rajaton, alituisesti uutta etsivä ja muotoaan muuttava, se on synonyymi virtaavalle elämälle. Se saa voimansa huumorista ja naurusta tärkeilylle, teatraalisuuden ja suuruuskultin epäilystä.

Romaanihenkilöt eivät pyydä tulla ihailluiksi hyveidensä tähden. He haluavat tulla ymmärretyiksi, ja se on jotakin aivan muuta. - Romaanitaiteen tarkoitus on yrittää ymmärtää elämää.

Sodallekin romaani nauraa. Sellaista ei oteta vakavasti millä ei ole mieltä. Kundera kohdistaa terävän mutta rakastavan katseensa muun muassa näihin kirjailijoihin: Cervantes, Fielding, Broch, Proust, Flaubert, Kafka, Musil, Marquez, Fuentes, Dostojevski, Tolstoi, Gombrowicz ja Hašek. Esseissäään hän poikkeaa ohimennen myös kuva- ja elokuvataiteen maailmaan, Fellinin elokuviin ja Picasson maalauksiin.

Keski-Euroopan saksankielinen traditio on se kotipesä, mistä Kundera katsoo ympärilleen. Hän löytää sen modernismin historiasta suuria eroja ranskankieliseen modernismiin: Ranskassa modernismi löysi vahvimmat väylänsä maalaustaiteesta ja runoudesta, kun taas hänen mukaansa Keski-Euroopassa, saksankielisella alueella modernismi murtautui esille romaanitaiteessa.

Arjen banaaliudesta kasvavasta draamasta - joka on proosan ruisleipää - esimerkkinä Tolstoin itsemurhan proosa. Anna Kareninasta:

'Hänet valtasi samantapainen tunne kuin mennessään uimaan ja valmistautuessaan heittäytymään veteen.' 'Vielä kuolemansa pateettisella hetkelläkin Anna on kaukana Sofokleen traagisesta tiestä. Hän ei jätä proosan salaperäistä tietä, jossa rumuus käy rinnan kauneuden kanssa, rationaalinen antaa tietä epäloogiselle ja arvoitus pysyy arvoituksena.'

Kundera kirjoittaa provinsialismista, 'asiantuntijoiden' yrityksista omia romaani suppeaan kontekstiin. Romaanitaide ei ole paikallista, vaan universaalia samalla tavoin kuin kuvataide. Kundera havaitsee, että kirjallisuuden ylimmät auktoriteetit, tutkijat, ovat romaanitaiteen suppeuttajia. Esitelläkseen asiantuntemustaan, he samastuvat pakkomielteenomaisesti opettamiensa kirjallisuuksien kansalliseen suppeaan kontekstiin, omaksuen sen näkemykset, mieltymykset ja ennakkoluulot.

Elokuun 21. vuonna 1968 - syntymäpäivänäni, jonka takia muistan aina tasan kuinka monta vuottta kulloinkin on tuosta tapahtumasta -  Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. 'Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais', kommentoi aika kuluneesti meidän yläkerran naapurimme. Se päivä merkitsi Milan Kunderan elämän suurpaloa, se on haava, jonka verellä hän kirjoitti kuuluisimman romaaninsa Olemisen sietämätön keveys. 

Kundera kirjoittaa Esiripun seitsemännessä osiossa 'Romaani, muisti, unohdus' romaanista utopiana maailmasta, jossa ei tunneta unohdusta. Taideteokset näyttäytyvät meille ihannemaailmana, joka - päinvastoin kuin todellinen maailma joka ansaitseekin tulla unohdetuksi - on 'luja, jossa kaikki, jokainen sana, ja lause, ansaitsee tulla unohtumattomaksi ja on myös sellaiseksi tehty'. Lyyrinen runous on muistin linnake. Sitä ei ainoastaan muisteta sana sanalta, vaan sitä myös opetellaan ulkoa. Romaani taas on unohdusta vastaan perin viheliäisesti varustettu linna, sanoo Kundera. Me kävelemme sen linnan läpi ihastuneina, mutta uudessa salissa emme enää muista edellisen salin yksityiskohtia. Siitä huolimatta kirjailija kirjoittaa lauseitaan yhtä tarkasti kuin runoilija sonettejaan, hän antaa tulevalle unohdukselle piutpaut.

Olemisen sietämättömän keveyden luin joskus 80-luvulla. Valitettavasti olen ne loisteliaat salit enimmäkseen unohtanut, yksityiskohdat. Muistan ajan ja paikan ja syvän vaikutuksen. Siinä esimerkki eräästä unohduksesta, yksi monista. Toisaalla hän puhuu maalaustaiteen kehittymisestä pois valokuvan jäljentämisestä ja näkee saman kehityksen romaanissa.

Entä romaani? Se kieltäytyi toimimasta jonkin historiallisen kauden kuvituksena, tietyn yhteiskunnan kuvauksena tai ideologian puolustuksena antautuakseen palvelemaan sitä, mitä ainoastaan 'romaani voi sanoa'.

Tässä kohtaa päässäni sanoi kling vai oliko se pimpom. Joka tapauksessa nimenomaan näin kävi Olemisen sietämättömän keveyden filmatisoinnissa, by Philip Kaufman. Romaanista siirtyi filmille vain kuori, Prahan levottomuus, seksi, ajankuva mutta se oli pelkkää pintaa, koko romaanin olemus puuttui. Saattoi olla vaikea elokuvattava, mutta joka tapauksessa muistan ison pettymyksen.

Esseet ovat tuhtia tavaraa. Kyse on silti yhden henkilön, Kunderan näkemyksestä siitä mikä on romaani tai mikä on hyvälle romaanille tunnusomaista. Sivistyneen ja lukeneen ihmisen seurassa on virkistävää, vaikkei kaikki menisikään perille, sekä ymmärtämisen että samaa mieltä olemisen merkityksessä. Naisena pistää silmään, että Kundera marssittaa paraatissaan esille vain miespuolisia kirjailijoita. Naisten mahdollisuudet olivat entisinä aikoina vähän paremmat kuin kotieläimillä mutta eivät paljon.

Merete Mazzarellan esseeteos Uskottomuuden houkutus skannaa samalla tavoin virkistävästi romaanikirjallisuutta valitusta näkökulmasta. Se tuli mieleen myös siitä, että molemmat käsittelevät esseissään Flaubertin Madame Bovarya. Vähän samantyylisesti ruoti elokuvan syvempää olemusta Slavoj Zizek TV-esseissään 'Elokuvan kätketty kieli'.

Ja minäkin vapauduin varsin myöhäään ihanasta tietämättömyydestäni saadessani kuulla, että Albertinen innoittajana oli ollut mies, Proustin rakastettu. Mitä puhetta tällainen on? Huolimatta siitä, oliko saanut innoituksensa naisesta vai miehestä, Albertine on Albertine, ja piste! Romaani on alkemian tuote. Alkemian, joka muuntaa naisen mieheksi, miehen naiseksi, mullan kullaksi ja anekdootin draamaksi! Tämä jumalainen alkemia on romaanikirjailijan voimanlähde, hänen salaisuutensa, hänen taiteensa kruunaaja!

Milan Kundera: Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa, 2005
Le rideau. Essai en sept parties. Suomentanut Ville Keynäs
Siltala 2013, 151 s

Turkuunkin tuli sitten lumipeite, vihdoinkin!

Elokuvissa: Marguerite

Kuva: Finnkino

Riikinkukko palvelijan kainalossa naukuu kun sitä kannetaan pitkin käytäviä huoneeseen. Madame Marguerite käyttää sen pyrstösulkia hiussomisteeseen. Salongissa istuu jo sosieteetti valmiina hyväntekeväisyyskonserttiin. Odotellessa sopraanojen ääni helisee, kamariorkesteri säestää. Seurapiiri valmistuu koitokseen. Kohta madame purjehtii paikalle ja avaa suunsa. Samanaikaisesti paroni pysäköi autonsa maaseudulle. Hän ei taaskaan ehdi konserttiin. Kukaan ei haluaisi kuulla Margueriten laulua, sillä hän rääkyy korvia särkevästi. Mutta erikoinen laulajatar ja hänen sokeutensa yleisön osittain, mutta ei kokonaan peittämille reaktioille kerää huomiota ja haaskalintuja ympärille.

Marguerite on upporikas paronitar 20-luvun Pariisissa. Musiikki ja laulaminen on hänen elämänsä, tärkeintä. Vielä tärkeämpi olisi mies, mutta mies, paroni, on kauhuissaan häpeästä. Saako sävelkorvaton, laulutaidoton laulaa julkisesti, saako hän rakastaa nimenomaan esiintymistä, julkista laulamista? Vai onko se tarkoitettu vain armoitetuille taitureille, parhaimmille?  Jos on rahaa, mutta ei kuule omaa laulua, ympärillä teeskentelevä yleisö, on mahdollista luulla osaavansa. Paronittaren aariaa kuunteleva seurapiiri vaihtaa katseita ja kätkee hymyjään.

Kaksikymmenluvun Pariisissa alkoi esiintyä dadaisteja joiden tarkoituksiin nuotin vierestä esitetty Marseljeesi istui oikein hyvin. Marseljeesi dadaistien näyttämöllä, pianonhajotuksen rinnalla, on kuitenkin liikaa. Kamariseura äänestää, voiko Marguerite olla vielä seuran jäsen. Kuka on ymmärtänyt oikein marseljeesin ja Ranskan vallankumouksen, närkästynyt seurapiirin tuomioistuin vai Marguerite, jota se kuulustelee häpäisystä? Hän sanoo että sen sanoma on vapaus. Hän sanoisi karaokessa huonoimmin laulavalle, että laula sinä, hyvä kun laulattaa. Hän ymmärtäisi ja kannustaisi.

Laulaako tai rääkyykö Marguerite sittenkään laulamisen halusta? Vai haluaako hän vain itselleen oman elämän, oman pääosan. Ranskalainen mies pitää rakastajatarta, sehän on melkein klisee, paronikin. Ooppera-aariat, lavastukset, asut, riikinkukot, harjoitukset ja esitykset ovat Margueriten tapa tehdä itsestään oman elämänsä päähenkilö. Hän odottaa aina miehen saapuvan esityksiin, aina tämä on myöhässä.

Elokuvaa kuvataan komediaksi, mutta tragedia on yhtä lähellä. Jos ainoastaan laulaja itse luulee osaavansa laulaa, mutta selän takana nauretaan, niin onhan se murheellista. Toisaalta laulaja toteuttaa omia haaveitaan ja on naureskelijoitaan rohkeampi. Rohkeus kohtaa kyynisyyden, viattomuus tekopyhän. Huonon laulun lisäksi elokuvassa kuullaan kaunista sopraanoa; elokuvan sivujuonena kulkee nuoren sopraanon ja dandymäisen toimittajan yhtä lailla vaikeasti kehkeytyvä parisuhde kuin on pääparinkin. Ajan pukuloisto ja koristeet, dadaistinen varietee ja seurapiirikerman teatteri avautuu hienosti kuvattuna. Silmänruokaa tarjoilee nuoren dandyn suloinen kampaus mutta myös madame Margueriten tarkat asukokonaisuudet höyhenineen ja niitä tarkasti pimennyskankaan takaa taltioiva musta miespalvelija.

Elokuva perustuu löyhästi Florence Foster Jenkinsin elämään.

Kun kirjoitin tämän mielipiteen Hesariin, en tarkoittanut että vaatisin yksityisnäytöstä. Sellainen tästä elokuvasta oli tulla. Pari minuuttia ennen alkua seuraani liittyi kaksi muuta. Mutta kyllä tässä todella sai nauttia rauhassa elokuvan lumotusta maailmasta.

Marguerite
Ohjaus Xavier Giannoli
Ranska 2015

Bea Uusma: NAPARETKI. Minun rakkaustarinani

'He vaeltavat yhteen suuntaan. Jää heidän jalkojensa alla ajelehtii aivan päinvastaiseen suuntaan.'

Osallistuin 90-luvulla työpaikkani seminariin Vierumäellä. Siihen kuului päiväohjelman luentojen jälkeen reippailuosuus ympäröivässä metsässä. Iltaretkeä veti Suomen Lappiin muuttanut ranskalainen nainen, Dominic Arduin, tunturiopas, meloja, eräseikkailija. Me suomalaiset naiset ja miehet astelimme kiltisti polkua hänen perässään, pysähdyimme ringiksi hänen ympärilleen. Hän kehotti meitä kuuntelemaan hiljaisuutta. 'Kohta syödään varmaan jäkälää', hihitti kollega korvaani. Siinä oli jotain koomista, koska se mikä pariisilaisille olisi saattanut olla elämys ei meille suomalaisille ollut kovin kummallista. Suuri osa oli varmaan ensimmäisen polven kaupunkilaisia jos sitäkään. Sittemmin Dominic Arduinista tuli traagisella tavalla kuuluisa: hän katosi uhkarohkealla retkellään, jossa hänellä oli päämääränä valloittaa yksin ensimmäisenä naisena Pohjoisnapa. Jäljet päättyivät jossain Venäjän Jäämeren rannikon saaristossa leveään railoon. Häneen ei enää saatu yhteyttä eikä uusia havaintoja tehty.

Tämä kohtalo - nainen, jolta jo ennen viimeiselle retkelle lähtöä oli amputoitu varpaat paleltumien takia - palasi mieleen Bea Uusman kirjasta Naparetki. Se kertoo kolmen tukholmalaismiehen vuonna 1897 tekemästä retkestä, jonka tarkoituksena oli myös valloittaa Pohjoisnapa. Erikoista matkassa oli väline: vetypallo. Sellaisella ei kukaan ollut aikaisemmin Pohjoisnavalle matkannut. Eivätkä nämäkään miehet olleet sillä lentäneet. Varsinainen retki oli samalla ensimmäinen käyttökerta - ja viimeinen. Kaikki kolme olivat tehneet runsaasti teoreettisia laskelmia kirjoituspöydän ääressä, mutta koelentoa Kotkaksi ristityllä vetypallolla ei koskaan tehty. Vetypallon ohjaimet irtosivat heti lähdössä, pallo nousi hallitsemattomasti korkeuksiin kuin vaaleanpunainen vappupallo ja ajelehti kohti pohjoista. Pallon ompeleista vety alkoi purkautua ja miehet rysähtivät loputtomalle ahtojäävyöhykkeelle. Miesten leirin jäänteet löydettiin yli 30 vuotta myöhemmin Valkosaarelta, Huippuvuorilta koilliseen. Vetypallon lyhyt lento oli alkanut Huippuvuorilta, Tanskansaarelta. Kuvaukset retkikunnan matkan vaiheista vuorottelevat kirjassa kirjailijan tutkimusten kanssa.

Bea Uusma (s. 1966) on ruotsalainen lääkäri, kuvittaja ja kirjailija joka on käyttänyt 15 vuotta retkikunnan kohtalon selvittämiseen. Epäonninen retki oli sitä ennen jo inspiroinut monia tutkijoita, kirjailijoita, lääkäreita tekemään omia tutkimuksia ja päätelmiä siitä, mikä oli koitunut naparetkeilijöiden tuhoksi, sillä retkeläisten säännöllinen kirjanpito loppuu äkillisesti ja myöhemmät tutkimukset osoittivat heidän kaikkien kuolleen kolmen vuorokauden sisällä. Näitä tutkimuksia ja niistä tehtyjä kirjoja, museoiden esineitä, lääkärilausuntoja, mutta ennen kaikkea retkeläisten omia osittain hyvinkin säilyneitä päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa Uusma on käyttänyt omaan tutkimukseensa. Arktisessa ilmastossa filmitkin olivat säilyneet niin, että ne pystyttin vielä kehittämään.

Olin ajatellut, että niin kunnioitettavia ja rohkeita kuin tutkimusmatkailijat ovatkin, tämä aihe ei varsinaisesti kiinnostaisi, varsinkaan tuo hyytävän kylmä ja armoton Arktis. En olisi uskonut lukevani jännittyneenä listauksia naparetkeilijöiden varusteista, materiaaleista, mitä osia voi syödä jääkarhusta, mitä hylkeestä.  Enkä yleensä lue mitään öisin, mutta tämän kirjan jäljiltä seuraava päivä oli väsähtänyt. En vaan voinut jättää sitä kesken vaikka yö oli jo pitkällä. Senkin jälkeen ahtojäät kumisivat päässäni, alla aukeni 3000 metriä syvyyttä, ympärillä rajaton valkoinen maisema, pohjoinen tuuli.

3.10.1897 Henkinen tila: Strindberg: Jännittävä tilanne*
Kommentti: * Tämä merkintä kattaa sekä 3. että 4. lokakuuta ja tarkoittaa 1800-luvun kielenkäytössä ikävää, rasittavaa tilannetta.

Eli se oli sen ajan haastava. Andreé Expeditioneniksi nimetystä retkestä ja miesten kohtalosta tuli Uusmalle päähänpinttymä kirjan kautta. Se kirja oli eräs noista edellisistä tutkimuksista Med Örnen mot polen. Andrées polarexpedition år 1897. Tästä alkoi hänen oma vaelluksensa miesten jalanjäljissä ensin museoiden arkistoissa mutta sitten myös laivaretkille, jotka usein jäivät kesken sääolosuhteiden takia mutta lopulta onnistuivat. Pitkäaikainen työ on askel askeleelta, hetki hetkeltä dokumentoitu. Kun se on tehty sellaisella intohimolla, jännitys alkaa tarttua myös lukijaan. Tutkija on käynyt läpi kunkin miehen elämäntilanteet, kuinka he olivat päätyneet tähän ryhmään, mitä he olivat kirjoittaneet, miten valmistautuneet. Yksi miehistä oli kihlautunut ennen retkeä. Tämä rakkaustarina kulkee sivujuonteena mukana otteissa kirjeistä, päärakkaustarinan sisällä joka on tämä retki. Kertojan kieli on yhtä pelkistetyn kaunista kuin jäinen maisema. Se on arktista runoa. Pelottavaa mutta lumoavaa.

Elävän aineen entropia on matala, järjestynyt, ja me ihmiset yritämme jäsentää ja lajitella, kirjoittaa luetteloita pitkiksi sarakkeiksi ja laskea ja laskea, mutta luonto pyrkii koko ajan korkeaan entropiaan voimalla, joka on loputtoman paljon voimakkaampi. Kymmentuhatvuotiset jäätiköt soljuvat verkalleen mutta peruuttamattomasti alas vuorenrinteitä. Jäätikkövesi sekoittuu meriveteen. Minun ruumiinlämpöni sekoittuu välittömästi Gore-Tex-takin ulkopuoliseen kylmyyteen. On kymmenen miinusastetta. Jos minä kuolen tällä rannalla, kestää kolmekymmentä ja puoli tuntia ennen kuin ruuminlämpöni on sama kuin ulkolämpötila.

Uusma on istunut retkikunnan jäsenten Nils Stridbergin, Knut Fraenkelin ja sen johtajan Salomon August Andréen, Kuninkaallisen patentti- ja rekisteriviraston yli-insinöörin seurassa ja vaeltanut heidän jälkiään niin kauan, että heistä on tullut ystäviä. Sellaisia heistä tulee lukijallekin, päiväkirjamerkintöjen, kaikista johtolangoista ja merkeistä rekonstruoitujen - mukana myös keskusrikospoliisin tekninen rikospaikkatutkija - tapahtumien kautta. Draamaa lisää kontrasti 120 vuotta sitten viimeiselle retkelle lähteneiden miesten huolettoman idealismin ja 2000-luvun pilkuntarkkaa tutkimustyötä tekevän tutkijan välillä. Me emme tiedä mitä tapahtui, mutta Uusma siirtelee verhoja salaisuuden edestä, kerros kerrokselta. Eri kuolinsyyteoriat jääkarhun lihasta saaduista trikiineistä hylkeen maksan aiheuttamaan botulismiin, paleltumista ampumavammoihin käydään läpi. Lopulta salaisuuden aukeamista odottaa henkeä pidätellen. Se muistuttaa sitä hetkeä Titanic-elokuvassa, jossa jäävuori lähestyy. On hiljaista, kylmää ja painostavaa.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs: sivut ovat paksua mattapintaista paperia ja välikkeet on sävytetty jäänharmaan ja turkoosin eri sävyillä. Yhdeltä sivulta löytyy Bea Uusman kokoelma jään värinäytteistä, joilla hän täytti hyttinsä seinää.Turkoosilta näyttävä jää on imenyt itseensä kaikki värit paitsi juuri turkoosia. Jään todellinen väri ei siis ole se, jonka näemme. Jää sisältää kaikki ne värit, joita emme näe.

Erikoisen kaunis kirja avattiin meillä viime jouluna kahdesta lahjapaketista. Se voitti Ruotsissa tietokirjallisuuden August-palkinnon vuonna 2013. Lukuneuvoja antoi hienon neuvon.


Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013. Suomentanut Petri Stenman
Like 2015, 290 s

Mihail Šiškin: Neidonhius

Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään  kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen.

Mihail Šiškinin Neidonhius ei arkaile. Se haukkaa ison palan ihmisen ajan historiaa ja kertoo, että kaikki tapahtuu nyt, koko ajan. Muinaisen Persian kuninkaan Kyyroksen joukot etenevät hevosten vetäminä valloitusretkellään vuoristopolkuja. Polun matkaajat sekaantuvat uusiin kulkijoihin, niitä pitkin pakenevat toisena aikana Groznyin tšetšeenit, naiset lapsineen heittäytyvät jyrkänteeltä vapaaehtoiseen kuolemaan, jäämättä odottamaan valloittajien tuhotöitä. Seuraavana hetkenä virkailija, tulkki ja pakolainen Groznyistä kohtaavat Zürichissä selvittääkseen keskenään, onko Gesuchsteller, eli Sveitsissä  lyhyesti GS, turvapaikanhakija kokenut riittävästi vainoa, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa saadakseen paikan paratiisissa. 'Jos ei totuutta saa selville, on selvitettävä edes valhe.' 

Kysymykset ja vastaukset seuraavat toisiaan ja lähtevät lentämään omina tarinoinaan uusiin maailmoihin. Kysymys on vastaus ja vastaus on kysymys. Ihmiset ovat aina lähteneet, paenneet sotia, pyrkineet merelle ja meren yli. 'Thalatta, thalatta! ' huusivat Kyyroksenkin sotajoukot nähdessään meren. Sodan mielettömyys ja sen hirmuteot toistuvat, lihavat koirat syövät haaskoja, siat ruumiita, vaikka ihmiset haluaisivat vain elää, pitää hauskaa ja rakastua. Tunguusit kantavat paikalle shamaanin saadakseen siunauksen veriteolleen, kostolle: Minkä vainajan vuoksi pitäisi tappaa eläviä? Kun kerran kuoli, niin kuoli. Mitä kauheaa siinä on? Kuinka jonkun kuolema voisi olla yllätys? Elämä on soittimen kieli ja kuolema on ilma. Ilmaa vailla ei kieli voi soida.

Tulkki lukee haastattelujen välillä historiaa ja assosioi lukiessaan. Kyyroksen ja hänestä kirjoittaneen historioitsija Ksenofonin lisäksi muitakin historiallisia ja uudempien kertomusten, runoelmien ja romaanien figuureja purjehtii  vastaan tässä kuvien ja kuvaelmien kollaasissa. Viitteet lähteisiin kääntäjä Vappu Orlov selvittää viimeisillä sivuilla yksityiskohtaisesti.

Turvapaikanhakijan haastattelu katkeaa päiväkirjamerkintöihin. Tulkki (Mihail Šiškinin omaelämäkerrallista historiaa) on saanut venäläiseltä kustantajalta tilauksen kirjoittaa venäläisen laulajattaren- Isabella Jurjevan, Bellan, Bellotškan - elämäkerran. Niinpä lukija lukee nuoren rostovilaisen naisen, tulevan laulajattaren päiväkirjamerkintöjä ja kirjeenvaihtoa arkistojen holveissa, yhdessä kirjailijan kanssa. Nuoren naisen intiimit muistiinpanot, vaihtuvat rakkauden kohteet, taustalla riehuva sota Venäjän vallankumouksen aikaan, köyhien elämää spriin keittoineen, rikkaiden mahdollisuudet, kunnianhimoisen laulajattaren uran pettymykset ja yleisön aplodit - kaiken sen kertovat pienellä fontilla kopioidut päiväkirjamerkinnät ja kirjeenvaihto.

Mutta Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. 'Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta', sanoo Olja-täti meille, ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa!'

Päiväkirjamerkinnät keskeytyvät ja aika vaihtuu. Tulkki ja hänen vaimonsa Isolde jättävät vauvanhajuisen kotinsa ja lähtevät lomalle Roomaan. Roomassa mennyt on lähellä, vielä lähempänä. Kirkot, freskot, Forum Romanum, espanjalaiset portaat, Trevin suihkulähde; tänne pariskunta palaa rakastuakseen uudelleen, mutta sieltä nouseekin Tulkin mustasukkaisuuden kohde, eräs Tristan, Isolden kuollut rakastettu. Tulkki on vain kopio, kuin Berninin esillä olevat marmoriveistokset. Avioliiton rauniot Rooman raunioilla. Holvinsa menetettyään pylväät ovat saaneet merkityksen. Entinen on koko ajan mukana, kuten tulevakin. Ja Neidonhius, rikkaruoho Forum Romanumilla on nähnyt kaiken.

En ole varma, olinko lumoutunut. Bellan päiväkirjamerkinnät, kirjeet: naisen, laulajattaren intiimielämä, menetetyt ja uudet rakkaudet, kasvu primadonnaksi, sodan aika,  muutot Rostovista Pietariin, Pariisiin ja takaisin Neuvostoliittoon 30-luvulla - koko se historiallinen kertomus oli eloisa ja kiinnostava ajankuvineen ja tyyppeineen. Se eteni palasina Tulkin haastattelujen ja hänen sekä vaimon matkakertomuksen kanssa. Molempia erillisiä kronologisesti kulkevia tarinoita rikkoi valtava historiallisten, kirjallisten, filosofisten, maailmoja syleilevien katkelmien vyöry, joka pursui kuvia ja välähdyksiä kuin huumetripin hallusinaatioita ja lopulta kaikki kertomukset alkoivat vuotaa ja sekoittua toisiinsa. Aluksi en voinut olla seuraamatta aina uusia polkuja kuin Liisa ihmemaassa. Mutta loppua kohden matkaväsymys alkoi vaivata. Armoa, ajattelin viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen aikana. - Sinä se sotket kaiken! --- Sevastopolin upseerit ovat eri juttu, ja Berninin enkelit taas kerta kaikkiaan muuta. Muinaiset kreikkalaiset ovat yhtä ja tsetseenit toista. - tuhahtaa Tulkin vanha opettajakin, Galina Petrovna. Hän tuli vastaan jostain Rooman sivukadulta.

Viimeisten sivujen viitteet osoittavat että joukkoon oli ujutettu lukematon määrä kirjallisuusviitteitä, henkilöitä ja paikkoja muista romaaneista ja historiasta. Välillä kirjailija lähtee leikkimään kielellä ja heittelee ilmaan sanontoja, uusia lauseita jotka eivät liity toisiinsa, palindrominkin. Sivukaupalla tapahtumien ja välähdysten mosaiikkia. Virkkeenpituisia novelleja. Viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen jälkeen tuli ähky ja olo oli väsynyt.  Onko tämä suurenmoista vai sittenkin suuruudenhullua? Ainakin maanista. Ja että sittenkin, Sinun kirjeesi oli ryhdikäs romaani, koossa paremmin kuin tämä massiivinen purkaus, jossa on paljon hienoja osia mutta joka sitten tikahtuu, pamahtaa kuin ilmapallo jota vain täytetään ja täytetään. Ja jättää tämän lukijan väsymyksen tilaan. Menikö lapsi pesuveden mukana? Ja muita sanontoja, niitä riittää, tuhansia sanoja, tien varrelle lakastuneita ja eteenpäin puskevia..

Mihail Šiškin on tämän hetken arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita, tulevaksi nobelistiksikin veikattu, Tolstoin ja Tshehovin perillinen, Coetzeehen ja Pamukiin verrattu. Ei kai sentään Coetzeehen voi verrata, tuohon säästeliään tyylin ja lasinkirkkaan lauseen taituriin!  Neidonhiuksesta on sanottu, että se pitäisi lukea useampaan kertaan.

Mihail Šiškin: Neidonhius
Venerin volos, 2006, suomentanut Vappu Orlov
Päällyksen taustakuva Anja Weber-Decker
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2015, 568 s