Sivut

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Mihail Šiškin: Neidonhius



Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään  kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen.

Mihail Šiškinin Neidonhius ei arkaile. Se haukkaa ison palan ihmisen ajan historiaa ja kertoo, että kaikki tapahtuu nyt, koko ajan. Muinaisen Persian kuninkaan Kyyroksen joukot etenevät hevosten vetäminä valloitusretkellään vuoristopolkuja. Polun matkaajat sekaantuvat uusiin kulkijoihin, niitä pitkin pakenevat toisena aikana Groznyin tšetšeenit, naiset lapsineen heittäytyvät jyrkänteeltä vapaaehtoiseen kuolemaan, jäämättä odottamaan valloittajien tuhotöitä. Seuraavana hetkenä virkailija, tulkki ja pakolainen Groznyistä kohtaavat Zürichissä selvittääkseen keskenään, onko Gesuchsteller, eli Sveitsissä  lyhyesti GS, turvapaikanhakija kokenut riittävästi vainoa, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa saadakseen paikan paratiisissa. 'Jos ei totuutta saa selville, on selvitettävä edes valhe.' 

Kysymykset ja vastaukset seuraavat toisiaan ja lähtevät lentämään omina tarinoinaan uusiin maailmoihin. Kysymys on vastaus ja vastaus on kysymys. Ihmiset ovat aina lähteneet, paenneet sotia, pyrkineet merelle ja meren yli. 'Thalatta, thalatta! ' huusivat Kyyroksenkin sotajoukot nähdessään meren. Sodan mielettömyys ja sen hirmuteot toistuvat, lihavat koirat syövät haaskoja, siat ruumiita, vaikka ihmiset haluaisivat vain elää, pitää hauskaa ja rakastua. Tunguusit kantavat paikalle shamaanin saadakseen siunauksen veriteolleen, kostolle: Minkä vainajan vuoksi pitäisi tappaa eläviä? Kun kerran kuoli, niin kuoli. Mitä kauheaa siinä on? Kuinka jonkun kuolema voisi olla yllätys? Elämä on soittimen kieli ja kuolema on ilma. Ilmaa vailla ei kieli voi soida.

Tulkki lukee haastattelujen välillä historiaa ja assosioi lukiessaan. Kyyroksen ja hänestä kirjoittaneen historioitsija Ksenofonin lisäksi muitakin historiallisia ja uudempien kertomusten, runoelmien ja romaanien figuureja purjehtii  vastaan tässä kuvien ja kuvaelmien kollaasissa. Viitteet lähteisiin kääntäjä Vappu Orlov selvittää viimeisillä sivuilla yksityiskohtaisesti.

Turvapaikanhakijan haastattelu katkeaa päiväkirjamerkintöihin. Tulkki (Mihail Šiškinin omaelämäkerrallista historiaa) on saanut venäläiseltä kustantajalta tilauksen kirjoittaa venäläisen laulajattaren- Isabella Jurjevan, Bellan, Bellotškan - elämäkerran. Niinpä lukija lukee nuoren rostovilaisen naisen, tulevan laulajattaren päiväkirjamerkintöjä ja kirjeenvaihtoa arkistojen holveissa, yhdessä kirjailijan kanssa. Nuoren naisen intiimit muistiinpanot, vaihtuvat rakkauden kohteet, taustalla riehuva sota Venäjän vallankumouksen aikaan, köyhien elämää spriin keittoineen, rikkaiden mahdollisuudet, kunnianhimoisen laulajattaren uran pettymykset ja yleisön aplodit - kaiken sen kertovat pienellä fontilla kopioidut päiväkirjamerkinnät ja kirjeenvaihto.

Mutta Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. 'Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta', sanoo Olja-täti meille, ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa!'

Päiväkirjamerkinnät keskeytyvät ja aika vaihtuu. Tulkki ja hänen vaimonsa Isolde jättävät vauvanhajuisen kotinsa ja lähtevät lomalle Roomaan. Roomassa mennyt on lähellä, vielä lähempänä. Kirkot, freskot, Forum Romanum, espanjalaiset portaat, Trevin suihkulähde; tänne pariskunta palaa rakastuakseen uudelleen, mutta sieltä nouseekin Tulkin mustasukkaisuuden kohde, eräs Tristan, Isolden kuollut rakastettu. Tulkki on vain kopio, kuin Berninin esillä olevat marmoriveistokset. Avioliiton rauniot Rooman raunioilla. Holvinsa menetettyään pylväät ovat saaneet merkityksen. Entinen on koko ajan mukana, kuten tulevakin. Ja Neidonhius, rikkaruoho Forum Romanumilla on nähnyt kaiken.

En ole varma, olinko lumoutunut. Bellan päiväkirjamerkinnät, kirjeet: naisen, laulajattaren intiimielämä, menetetyt ja uudet rakkaudet, kasvu primadonnaksi, sodan aika,  muutot Rostovista Pietariin, Pariisiin ja takaisin Neuvostoliittoon 30-luvulla - koko se historiallinen kertomus oli eloisa ja kiinnostava ajankuvineen ja tyyppeineen. Se eteni palasina Tulkin haastattelujen ja hänen sekä vaimon matkakertomuksen kanssa. Molempia erillisiä kronologisesti kulkevia tarinoita rikkoi valtava historiallisten, kirjallisten, filosofisten, maailmoja syleilevien katkelmien vyöry, joka pursui kuvia ja välähdyksiä kuin huumetripin hallusinaatioita ja lopulta kaikki kertomukset alkoivat vuotaa ja sekoittua toisiinsa. Aluksi en voinut olla seuraamatta aina uusia polkuja kuin Liisa ihmemaassa. Mutta loppua kohden matkaväsymys alkoi vaivata. Armoa, ajattelin viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen aikana. - Sinä se sotket kaiken! --- Sevastopolin upseerit ovat eri juttu, ja Berninin enkelit taas kerta kaikkiaan muuta. Muinaiset kreikkalaiset ovat yhtä ja tsetseenit toista. - tuhahtaa Tulkin vanha opettajakin, Galina Petrovna. Hän tuli vastaan jostain Rooman sivukadulta.

Viimeisten sivujen viitteet osoittavat että joukkoon oli ujutettu lukematon määrä kirjallisuusviitteitä, henkilöitä ja paikkoja muista romaaneista ja historiasta. Välillä kirjailija lähtee leikkimään kielellä ja heittelee ilmaan sanontoja, uusia lauseita jotka eivät liity toisiinsa, palindrominkin. Sivukaupalla tapahtumien ja välähdysten mosaiikkia. Virkkeenpituisia novelleja. Viimeisten parinkymmenen sivun vyörytyksen jälkeen tuli ähky ja olo oli väsynyt.  Onko tämä suurenmoista vai sittenkin suuruudenhullua? Ainakin maanista. Ja että sittenkin, Sinun kirjeesi oli ryhdikäs romaani, koossa paremmin kuin tämä massiivinen purkaus, jossa on paljon hienoja osia mutta joka sitten tikahtuu, pamahtaa kuin ilmapallo jota vain täytetään ja täytetään. Ja jättää tämän lukijan väsymyksen tilaan. Menikö lapsi pesuveden mukana? Ja muita sanontoja, niitä riittää, tuhansia sanoja, tien varrelle lakastuneita ja eteenpäin puskevia..

Mihail Šiškin on tämän hetken arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita, tulevaksi nobelistiksikin veikattu, Tolstoin ja Tshehovin perillinen, Coetzeehen ja Pamukiin verrattu. Ei kai sentään Coetzeehen voi verrata, tuohon säästeliään tyylin ja lasinkirkkaan lauseen taituriin!  Neidonhiuksesta on sanottu, että se pitäisi lukea useampaan kertaan.

Mihail Šiškin: Neidonhius
Venerin volos, 2006, suomentanut Vappu Orlov
Päällyksen taustakuva Anja Weber-Decker
Päällys Martti Ruokonen
WSOY 2015, 568 s






8 kommenttia:

  1. Huh!Ehkä minulle sopii paremmin tuo Sinun kirjeesi. Pursuaminen ei yleensä minua viehätä.
    Kirjoitat hyvin, kuten aina. Luulen, että tiedän nyt millainen kirja on kyseessä.
    Tämä kirja on varmaan ollut myös kääntäjälle melkoinen urakka.

    VastaaPoista
  2. Loistava kääntäjä tuo Vappu Orlov, ei siinä mitään ongelmaa. Ja kielihän on hienoa kaikin puolin. Mutta kyllä joku olisi voinut sanoa että hold your horses.
    Pitäisikö sinun kuitenkin selailla tätäkin ennen kuin päätät?Positiivisia arvioita löytyy kyllä paljon blogeista. Sinun kirjeesi oli hieno kokemus. - Ja tässä sisällä tuo laulajattaren elämäkertaosuus on ihan perinteistä proosaa, hienoa ajankuvaa. Myös tuossa vyörytyksessä on paljon arvokasta, mutta sitä on vain niin ylenpalttisesti = liikaa. Tässä kiemurtelen, kun en halua ottaa vastuuta että pelästytän tässä sinut tai ketään muutakaan lukemasta :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tulee sama tunne joskus kun kirjoitan negatiivisemmin, mutta ei hätää. Jokainen lukee kuitenkin omalla tavallaan, ja on kiinnostavaa vertailla eri lukukokemuksia. Kriittisempi kirjoitus saattaa jopa houkuttaa enemmän lukemaan kuin kehu. Alkaa kiinnostaa nähdä, kokeeko samoin.

      Nykyään näyttää monessa kirjassa olevan vikana minun makuuni runsaus rakenteen kustannuksella, ikään kuin ei välitettäisi ehjästä kokonaisuudesta. Onko tähän vaikuttanut netti? Lukeminen, jossa hypitään sinne tänne?

      Poista
    2. Varmaan. Pirstaleisuus on ajan kuva. Ja toinen sitä sivuava piirre on lainaamisen helppous. Ja plagioinnin ja lainaamisen ero, mikä se on? Siskiniä on syytetty tuon laulajattaren muistelmien plagioinnista. Kirjoitetuista muistelmista on löytynyt samoja pätkiä. Siskin on ilmoittanut kirjoittavansa toisen ulottuvuuden proosaa ja imitoivansa 'kömpelösti kirjoitettua muistelmakirjallisuutta'. Jotain tuohon suuntaan kirjoitettiin Hesarin arviossa, Tomi Huttunen. Tämä romaani ilman sitä osuutta olisi paljon vähemmän. Kuinka paljon sitä tekstiä sitten on muutettu, ihan sama tässä yhteydessä, mutta se on joka tapauksessa myös hyvin kirjoitettua minusta. Jos se on laulajattaren omaa tekstiä, niin hän oli myös lahjakas kirjoittaja.

      Poista
  3. Otin Neidonhiuksessa vapauden olla ymmärtämättä ja tämän puolen mainitse itse kirjailijakin Helsingin kirjamessuilla. Mitenkäs nyt sanoisin? Vaikka niin, että ymmärtäminen on vaan yksi osa kirjallisuuden vastaanottoa ja silloinkin kun luulemme ymmärtävämme, niin eipä siitä varsinaisia takeita ole.

    Tämä on hurja teos. Tässä riittää haastetta vaikka loppuelämäksi.

    VastaaPoista
  4. Minusta ei ymmärtäminen ollut varsinaisesti ongelma - ei niin että tietäisin miten mikäkin pitää ymmärtää - vaan se liiallisuus. Kun tulee kymmenittäin sivuja yhtä pötköä, tajunnanvirtaa, anekdootteja, sanaleikkejä, faktoja ja fantasioita, en vaan jaksa ottaa vastaan. Mielestäni tästä olisi saanut paremman hillitsemällä virtaa. Niin on itse asiassa tapahtunut tuossa seuraavassa teoksessa Sinun kirjeesi, joka sisältää kuitenkin myös aika paljon samoja elementtejä. Se oli kiehtovaa luettavaa, ei mitään liikaa tai liian vähän.

    VastaaPoista
  5. Ei apua! Tunnen itseni todella pieneksi ihmiseksi, kun luen tekstiäsi. Kirjaan tuskin uskallan edes tarttua. Äitini oli lukenut tämän harppoen ja tuskastuneena. Tähän verrattuna "Arsenin neljä elämää" (?, toinen venäläinen nykykirjailija?) taitaa olla suorastaan viihteellinen.

    VastaaPoista
  6. Ohoh, ai sellainen vaikutus. Olen ehkä onnistunut tiivistämään vaikutelmani. Vähän suuruudenhullua tuo haravoiminen antiikin Kreikan ja Rooman kautta Venäjälle. Toisaalta siinä tietenkin on tuo 'ei mitään uutta auringon alla' ajatus. Mutta koska tästä tuli ähky, niin heitän vielä tämän sanonnan: vähemmän on enemmän. Rajoituksesta mestari tutaan.

    VastaaPoista