Haruki Murakami: Norwegian Wood

Oi nuoruus, sen kauneus ja kauheus, sen sulo ja kipeys! En löydä proosallisesta sanavalikoimastani riittävästi runoa kuvaamaan Haruki Murakamin Norwegian Woodin herkkää nuoruuden peiliä, peiliä joka heijastaa nuoruuden olemuksen paremmin kuin mikään mitä olen lukenut. Se on kuin romaaniksi tullut laulu, niin tarkkaan se onnistuu olemaan yhtä Lennon & McCartneyn kappaleen haikeansuloisen tunnelman kanssa.

I once had a girl or should I say she once had me. She asked me to stay and she told me to sit anywhere.

Norwegian Wood soi taustamusiikkina kun Boeing 747 laskeutuu Hampuriin vuonna 1987. Toru Watanabe alkaa muistella itseään, 19-vuotiaana, kohta kaksikymppisenä tokiolaisena opiskelijana vuonna 1969. Opiskelijaelämä 60-luvun lopun Japanissa on kuin Suomessa, Ruotsissa ja vaikka Ranskassa. On sattumanvaraisia kohtaamisia, uusia ystäviä, outoja tapoja: huonekaverina on siisteysintoilija, lähes koulukiusattu karttoja piirtävä Kamikaze, toinen opiskelijatuttavuus on ylimielinen nousukiitoansa aloitteleva Nagasawa. Kamikazen omituisuuksilla Watanabe kerää pisteitä naurattamalla niillä muita kavereitaan ja samalla soimaa itseään raukkamaisuudesta. Naokon ja Kizukin, lapsuudesta saakka yhdessä kulkeneen pariskunnan kautta Torun elämään hiipii saavuttamaton rakkaus, ja sen takana vaaniva kuolema. Kaksi nuorta naista, hauras ja rikkinäinen Naoko, elinvoimainen Midori merkitsevät Torulle kahta eri polkua. Kuinka syvälle ihmisen pitää seurata kuolemaan vihkiytyvää, elämästä vieraantuvaa rakastettua? Onko tämän käsitys elämästä jotenkin painavampaa kuin elämän aalloilla kevytmielisemmin keikkuvan? Toru on valmis seuraamaan Naokoa pitkälle, pienestä kirjelappusesta.

Murakami kirjoittaa elämänvaiheesta, jolloin tiet vielä aukeavat moneen suuntaan, mutta niin aukeavat kuilutkin. Ja antaa sille koko sen arvokkuuden joka sille kuuluu. On kimaltelevaa ensirakkautta, konkreettista ja kaunista erotiikkaa. Kuinka paljon kaksikymppinen seksiä ajattelee? Paljon. On pettymystä, kärsimystä, menetyksiä, menetyksistä toipumista. Kaiken sen kohtaamista. Ja huulenheittoa, viskin ja brandyn siemailua, musiikin kuuntelua, kokkaamista. Nuudelia ja sukiyakia. Naokon maisema vie hoitolaitokseen jossain Kioton lähellä vuorilla, eristyksiin. Reiko on Naokon ystävätär joka soittaa kitaraa, ja kertoo tarinoita omasta elämästään kuin Sheherazade.

Toru vaeltaa rakkauksiensa perässä, on kadottamassa ne molemmat, toisen kuolemalle, toisen elämälle. Naoko on kirjeiden päässä jäisessä maisemassaan, Midori keskellä Tokion 60-luvun opiskelijaelämän kuohuntaa. Japanissakin vasemmistolaiset älyköt alkavat papukaijoiksi vastaansanomattoman dogmin äärellä ja alkavat karsia oikeita ja vääriä seuraajia. Midori saa tarpeekseen älyköistä; naisille on tässäkin vallankumouksessa varattu perinteinen rooli, heidät saadaan kilpailemaan parhaista riisipalloista joilla syöttää guruja.

Niin, kaiken kauniin, ikuisen, filosofisen - Euripides ja muut - lisäksi romaani on vielä hauska. Ja dialogit mahtavia.  Kuinka täydellistä!

Arvaa mikä pornoleffoissa on parasta?
En osaa arvata.
Aina kun alkaa seksikohtaus, kaikki nielaisevat yhtä aikaa, Midori sanoi. Rakastan sitä ääntä! Se on niin herttaista!

Satuin tätä lukiessani lukemaan Aleksis Salusjärven blogikirjoituksen Halusin tappaa itseni mutta kliseinen lyriikka pelasti henkeni. Hän kirjoittaa keski-ikäisistä, jotka jälkiviisaasti säälittelevät nuoria kokemattomuudesta, siitä kuinka vähäpätöisiltä näiden ongelmat myöhemmin näyttävät, vaikka juuri keski-ikää edeltävä aika on kohtalokas. Kaikki voi olla yhtä kriisiä ja ne valinnat sitten määrittelevät ihmisen koko loppuelämän. Siitä ajasta Murakamikin kertoo. Ei yhtään vähemmästä. Salusjärvi löytää lohtua Coldplayn lyriikasta, Watanabelle se on Norwegian Wood. Tai sitten taustalla soi, tai Reiko soittaa kitaralla Simon & Garfunkelia, Creamia, Doorsia, Bob Dylania, taas Beatlesiä, Proud Maryä  - kaikkia noita koko maailman omaksi juuri silloin syntyneitä klassikoita.

Kuinka universaali tämä nuoruuden kokemus on, toiseen aikaan syntyneiden kokemuksena, en tiedä. Satun olemaan samanikäinen kuin Toru Watanabe kirjassa sinä aikana, ja Murakami. Kaikki ne laulut, jotka tässä kaiken etsiskelyssä aikuisuuden kynnyksellä soivat, soivat itsellänikin silloin, parikymppisenä. Ja siksi myös ne tunnelmat ovat niin koskettavia. Mutta ei ainoastaan siksi. Romaani kertoo taidokkaasti ja lämmöllä väkevästä elämänvaiheesta. Niinhän se on, että sitä ei koskaan sillä hetkellä tiedosta, kuinka mullistava ja dramaattinen aika se on, kun kotkanpoika lähtee lentoon, siipisulat kiiltävinä mutta vielä osittain untuvan peitossa.

Kauan on kestänyt tämän helmen saapua meille suomennettuna. Romaani on ilmestynyt jo vuonna 1987, englanniksi vuonna 2000 ja siitä suomennettu vuonna 2012. Siinä on hyvätkin puolensa. Sen kieli on nyt luettuna hyvin luontevaa. Hyvä suomennos Aleksi Milonoffilta.

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 1987
Suomentanut englannista Aleksi Milonoff
Tammi 2012, 426 s