John Williams: Stoner

William Stoner syntyy vuonna 1891 Missourin osavaltiossa Yhdysvalloissa, Boonevillen kylässä. Lähin kaupunki on Columbian yliopistokaupunki. Hän on köyhän pienviljelijäpariskunnan ainoa lapsi. Vanhemmat toivovat hänen jatkavan tilalla ja ehdottavat agronomin opintoja Columbian yliopistossa. William noudattaa vanhempiensa toivetta, mutta lumoutuu yliopistolla englanninkieliseen kirjallisuuteen eikä siitä ole paluuta. Pitkät päivät peltotöissä vanhempien ja myöhemmin serkun tilalla, joka tarjoaa työn vastineeksi majoituksen opiskelijalle, jäävät taakse, kun yliopisto, kirjallisuus ja jatkuvan oppimisen tie paljastuvat Stonerille sydämen valinnaksi, suureksi rakkaudeksi, intohimoksi.

Yliopistosta löytyvät hiljaiselle ja yksinäisyyteen kasvaneelle nuorelle miehelle myös ensimmäiset ystävyyssuhteet, David Masters ja Gordon Finch. Kaikille kolmelle on aukeamassa ura yliopiston opettajina, mutta taustalla alkaa jo kumista ensimmäisen maailmansodan ääniä; Sarajevon laukaukset on ammuttu ja saksalainen matkustaja-alus Lusitania uppoaa pommituksessa. David on porukan sarkastinen pilkkakirves, joka leimaa heidänlaisensa yliopistoon jäävät luusereiksi, muualla pärjäämättömiksi vätyksiksi. Myös puhjennut sota ja kutsunnat alkavat erottaa nuoria miehiä. Stoner epäröi ristiriitaisten paineiden alla. Yleinen mielipide kannustaa nuoria miehiä sotaan ja saksalaisvastaisuus on suurta. Stonerin opettaja Archer Sloane sitä vastoin on kauhuissaan sodan viettelystä.

Yliopiston höppänän dekaanin kutsuilla Stoner saa valaistumisen: Edith Bostwick, nuori kalpean kaunis nainen, jolla on taivaansiniset silmät pudottaa Stonerin polvilleen. Stoner on hetkessä rakastunut ja hänellä on kiire. Nuori nainen on vain käymässä St. Louisin kaupungista.

Näistä ulkoisista puitteista alkaa William Stonerin aikuinen elämä, joka romaanissa kerrotaan selkeästi ja rauhallisesti, enimmäkseen päähenkilön sisäisenä monologina, vailla näkökulmien tai aikatasojen muutoksia. Stoner on hiljainen oman tiensä kulkija ja pohdiskelija, mutta toisaalta hänen ratkaisevat valintansa ovat sumeilemattoman nopeita, kuten avioituminen Edith Bostwickin kanssa. Edithin suku pitää itseään parempana väkenä ja samalla Stonerin välimatka vaatimattomiin vanhempiinsa kasvaa.  Avioliitto on romaanin ruumis, se on kuollut heti, ja se perataan patologin huolellisuudella.  Lukija kärsii nopeasti virheeksi osoittautuvan rakkaudettoman liiton kylmissä tunnelmissa.

Päätös tuli yllättäen ja ilman näkyvää syytä, joten Edithin ilmoittaessa asiasta eräänä päivänä aamiaisella vai muutama minuutti ennen kuin Williamin oli lähdettävä ensimmäiselle luennolleen Edith puhui lähes ihmeissään kuin olisi löytänyt jotain uutta. - Mitä? kysyi William. Mitä sinä sanoit? - Haluan lapsen, Edith vastasi. Minusta meidän pitää hankkia lapsi. Edith näykki paahtoleipää. Hän pyyhkäisi huulensa lautasliinan nurkkaan ja hymyili jäykästi. - Eikö sinustakin? Edith kysyi. Olemme olleet naimisissa lähes kolme vuotta. - Totta kai. William vastasi. Hän laski kuppinsa tassille hyvin varovasti. Hän ei katsonut Edithiin. - Oletko varma? Emme ole koskaan puhuneet siitä. En haluaisi sinun... 

Näin lopulliset kahleet valmistuvat ja piina kodissa saa aina uusia muotoja. Sympaattinen, sivistynyt ja epäitsekäs kirjallisuuden rakastaja Stoner on mennyt naimisiin hysteerisen, kylmän ja hyvin epävakaan Edithin kanssa. Naislukijan kannalta asetelma on ikävä, koska Edith on epämiellyttävä ja kohtuuton itsekkyydessään, vailla pienintäkään lämpöä miestään kohtaan - vain hetkellinen raastava himo riivaa paria lastentekohankkeen verran. Stoner väistyy sotajalalla olevaa vaimoaan alati kutistuvaan tilaan omassa kodissaan. Toisaalta kirjailija väläyttää, että Edithkin saattaisi toisenlaisen tyypin kanssa olla toinen. Kuinka suuria ovatkaan nuorenparin odotukset, kuinka kaukana todellisuus ja kuinka vaikeaa on toisen odotuksia ymmärtää.  Ja kuinka sattumanvaraisia ovat ihmisten tärkeät kohtaamiset ja valinnat!

Toisaalta ihmetyttää, onko heitä, Edithin kaltaisia naishirviöitä. Nainen, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää, tuntuu pikemminkin painajaisunelta. Ensinnä on tietenkin kauneus, sekin katoavaa. Sen rinnalla kylmyys, jäykkä kopeus, huumorintajuttomuus, teeskentely, krooninen tyytymättömyys, epärealistiset luulot itsestä, laiskuus, hän ei soita pianoakaan musiikin rakkaudesta vaan koska hienoston kuuluu se osata, hän ei osaa muovailla savestakaan kuin möykkyjä, hän tekee lapsestaankin tunnekylmyydestä sairastuvan alkoholistin etc etc...

Onneksi Stonerilla on yliopistonsa, vaikka sielläkin on kamppailtava. Huolimatta kummajaisen maineestaan, akateemiseen maailmaan maalta saapuneena, Stoner etenee yliopiston opettajana ja saavuttaa hiljalleen opiskelijoiden suosion. Romaani saa uuden, energisemmän käänteen, kun Stoner joutuu opetukselliseen kiistaan englanninkielen laitoksen uuden johtajan, ylimielisen mutta karismaattisen Hollis N. Lomaxin kanssa koskien tämän suojattia, suulasta mutta laiskaa opiskelijaa. Siinä missä Sadie Jones ei mielestäni ollut kovin vakuuttava kuvatessaan teatterityöläistensä keskusteluja teatterista romaanissaan Ehkä rakkaus oli totta', John Williams ottaa lukijan kuulijaksi autenttiseen esitelmään ja väittelyihin luentosalissa. Niitä ei tarvitse kuvata 'syvällisiksi'. Yliopiston opettajat käyvät kirjaimellisesti taistelua sanan säilällä, keskustelu kiinnostaa ja nostaa lukijassakin pulssia.

Stoner ottaa paikkansa yliopiston hierarkiassa. Sen paikan, mikä hänelle sopii kirjallisuuden rakastajana, ei enempää eikä vähempää. Hänellä on tarkka tieto omasta tiestään. Yliopistossa hän omalla vahvalla alueellaan pystyy kasvamaan ja pitämään puolensa, jopa kokemaan lopultakin rakkautta. Se vähän helpottaa lukijaa, Stonerista löytyy sentään kipinää ihmisiinkin, ja vastusta. Samanlaisia voittoja hän ei saavuta kotikentällä. Grace-tytärkin lipuu tolkuttoman äitinsä kasvatuksessa melankoliseen apeuteen - ja kauas isästään. Rakkaudesta ja onnen etsinnästä on kyse. Pettymykset seuraavat silti toisiaan, mutta Stoner on uskollinen itselleen. Onni ei kestä kauaa, mutta ainakin intohimo kirjallisuuteen kantaa.  Alkusivuilla jo kerrotaan, että Stonerin kuoleman jälkeen hänestä puhutaan enää harvoin. Keitä ne ovatkaan ne sankarit? Tässä on oman elämänsä sankari, joka omalle polulleen saa evästystä opettajaltaan Archer Sloanelta, sodan alettua, nuorten miesten lähtiessä yliopistolta sotapalvelukseen.

Teidän pitää muistaa, kuka olette ja keneksi olette päättänyt tulla, ja muistaa myös työnne merkitys. On sellaisiakin ihmiskunnan sotia ja voittoja ja tappioita, jotka eivät ole sotilaallisia ja joita ei kirjata historian kronikoihin. Muistakaa se, kun yritätte päättää mitä teette.

Aika kuluu romaanissa ensimmäisen maailmansodan ajoista 50-luvun puoliväliin. Tunnelma tarkasti piirrettyine tyyppeineen on, sanoisinko tsehovilainen. Kun Stoner on ikääntyneenä käynyt taistonsa, hänen melankoliassaan on jo hymyäkin. Tämä elämä on kerrottu vähäisin dialogein, mutta sitä vastoin Stonerin jokainen mielenliike tarkasti rekisteröiden.

Ja siis tietenkin tästä pitäisi tehdä elokuva! Vaikka kirjailija onkin yhdysvaltalainen ja tapahtumat sinne sijoittuvia, kyllä britit saattaisivat onnistua paremmin, akateemisen ympäristön kuvaajina. Olisihan tässä kyse slow moviesta, jossa katse ja tiukentuvat otsarypyt voivat kertoa suurta draamaa ja äänimaailma on vanhoja narisevia lattialautoja.

Stoner ilmestyi jo vuonna 1965, mutta koki varsinaisen tulemisensa vasta vuonna 2006 uusien painosten myötä. Sitä on luettu jo valtavasti blogeissakin enkä ole nähnyt kuin kiittäviä arvioita niissä, mutta pari synkistelyyn kyllästynyttä ja uutta hypeä vähättelevää lehtiarviota löysin, meiltä ja muualta. Stoner oli minulle hyvää seuraa.

John Williams: Stoner
Stoner 1965, suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2015, 306 s

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Delhin vankilat ovat täynnä autonkuljettajia jotka ovat kaltereiden takana, koska ovat ottaneet niskoilleen hyvien, luotettavien keskiluokkaisten isäntiensä syyllisyyden. Olemme lähteneet pois maalaiskylistämme, mutta isäntämme omistavat meidät edelleen, he omistavat ruumiimme, sielumme ja perseemme. Niin, totta se on: me kaikki elämme maailman suurimmassa demokratiassa. - What a fucking joke.

Intian kastijärjestelmä lentää päin pläsiä kuin paanin punaiseksi värjäämä sylki Balram Halwain suusta. Vihaisesti ja ketään kunnioittamatta. Kukaan ei sitä kunnioitusta ansaitse Balramin silmissä. Balram on Intian Pimeydessä, köyhällä maaseudulla kasteista alimpiin syntynyt, riksakuskin poika, sukunimeltään makeistentekijä, toiselta nimeltään Munna eli poika. Balram ottaa itselleen myöhemmin nimen Valkoinen tiikeri, sillä hän on harvinaisuus. Hän murtaa häkin. Se häkki on kanahäkki, joka - vaikka muuta kehuvat - on intialaisten suurin keksintö. Siinä häkissä pysyy 99,9 % kanoista ja samoin ihmisistä. Tämä on tarina Valkoisesta tiikeristä, joka huomasi että häkin ovi oli koko ajan auki.

Balram kertoo tarinansa kirjeitse seitsemän yön mittaan Kiinan kansantasavallan pääministerille Wen Jiabaolle, ennen valtiovierailua. Tämä haluaa tietää Bangaloresta, Electronics Cityyn, maailman teknologian ja ulkoistamisen pääkaupunkiin sijoittuneista yrittäjistä, kuulla menestystarinoita.  Balram uskoo, että kertomalla oman tarinansa hänen korkeutensa saa tietää oikeasta Intiasta. Vaikka Intian yleisradio on yleensä luotettava näissä asioissa. Se oli vitsi, Sir. Hah!

Balram Halwai, romaanin minäkertoja, syntyy Laxmanghirin kylässä, Gayan alueella perheeseen, jossa vain vesipuhveli on lihava. Naisten tehtävä on syöttää sitä ja siitä saatava maito elättää perheen. Se on perheen diktaattori. Lapset käyvät koulua, jossa opettaja on humalassa tai sammunut. Maassa on vaalit ja maanomistajat ovat jo myyneet työntekijöidensä sormenjäljet hyvään hintaan.

Kukin tietää kastinsa ja mihin se riittää; makeistentekijä kuuluu työhön teehuoneisiin. Mutta Balram on luokassaan ainoa, joka on oppinut lukemaan. Kuten kanahäkissä, ylemmäs päästään vain toista polkemalla. Balram onnistuu pääsemään rikkaiden autonkuljettajaksi Delhiin. Herra Ashok ja Amerikasta tuotu vaimo, Pinky Madam istuvat Honda Cityn takapenkillä ja Balram oppii isäntäväen tavat. Hän ja muut palvelijat nukkuvat kellarikerroksessa torakoiden kanssa, polttavat sellofaania lämpimikseen odottaessaan isäntiään ostoskeskuksista ja yökerhoista Delhin kylmenevässä yössä, kostavat epämukavuutensa lemmikkikoirille ja toisilleen. Alimpia kasteja kohdellaan 'eläiminä', joten koirille ei jää sitäkään osaa.

Häkin ovi on auki ja se havainto siivittää Balramin tietä torakoiden peittämän hyttysverkon alta kohti uutta maailmaa. Se alkaa hampaiden harjaamisesta ja muusta opettelusta:

Harjatessani hampaita sormellani huomasin mitä vasen käteni puuhasi: se oli eksynyt jalkoväliini täysin huomaamattani - aivan kuin sisilisko kiipeää vaivihkaa seinälle - ja oli aikeissa alkaa kouria munia. Odotin. Heti kun käsi liikahti, tartuin siihen oikealla kädellä. Nipistin paksua ihoa peukalolla ja etusormella kohdasta joka on arin kivulle ja jatkoin kokonaisen minuutin. Kun päästin käden irti, kämmenen ihoon oli noussut punainen laikku. Siitäs sait. Siinä rangaistus kourimisesta tästä eteenpäin.

Valkoinen tiikeri hiipii aluksi varpaillaan kevyesti, musta huumori pippuroi Intian armottoman kastijärjestelmän ja korruption kuvauksia. Hiljalleen kertomus käy yhä vihaisemmaksi, tiikerin hampaat välähtelevät ja kieli roikkuu verenpunaisena. Delhin slummien mutavellissä ja ajoteiden varsilla asuvia, ilmansaasteissa polkevien riksakuskien laihoja selkiä seuratessa - kun ohiajavasta ilmastoidusta autosta kultakorujen peittämä käsi heittää ulos tyhjän vesipullon - viha alkaa nousta jo kurkkuun. - Ja lukiessa alkaa nähdä lehtiotsikoita Intiasta, jossa miesjoukko raiskaa ja murhaa. Tai onko sattumaa eilinen lehtijuttu miehestä joka järjestää intialaisen serkkunsa Suomeen töihin, jossa teettää tällä 17-tuntisia töitä ilman palkkaa, vantaalaisessa ravintolassa? - Adiga kertoo maasta, jossa se on mahdollista. Jossa ihmiset syntyvät kanahäkkiin eivätkä löydä siitä ulospääsyä. Vieläkään.

Balramin kova tie kulkee halki Intian, vesipuhveleiden Laxmanghirista globaalien IT-alan jättiyritysten Bangaloreen. Se on täynnä äärimmäisiä vastakohtia ja kastien syö tai tule syödyksi -filosofiaa. Vaatii Valkoisen tiikerin oveluutta, julmuutta ja päättäväisyyttä päästä häkistä. Jos tulet kohdelluksi eläimenä, et pohdi etiikkaa etkä moraalia. Sitä eivät harjoita varsinkaan rikkaat Intiassa. Balramkin toteaa puhuttelemalleen kiinalaiselle korkea-arvoisuudelle, että hänellä riittää jumalia palvottavaksi. Niinpä minunkin varmasti pitäisi, teidän korkeutenne, aloittaa nuolemalla jonkin jumalan persettä. Mutta minkä jumalan? Valinnanvaraa riittää.

Romaani on loistava, jännittävä, röyhkeä ja hauska. Olo on kuin olisin käynyt Intiassa, enkä minkään pyhimyksen kyydissä, vaan 'yhteiskunnallisen uudistajan'. Kanahäkistä ei pääse laillisin keinoin. Mutta mitä se laillisuus muka on? Intiassa? What a fucking joke! Hah!

Aravind Adiga voitti tällä ensimmäisellä romaanillaan Booker -palkinnon vuonna 2008.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
The White Tiger 2008, suomentanut Tarja Teva
BTJ Finland Oy, 2009, 345 s

Ari Turunen: Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit

Eli miten erilaisuuden sietäminen synnyttää vaurautta ja sivistystä

Ari Turunen osaa tehdä synteesin tapahtumista ja ilmiöistä eri aikoina, eri paikoissa ja tarkastella niitä sitten tietystä näkökulmasta, asettaa ne tässä ajassa elävälle lukijalleen perspektiiviin. Kaikki tämä on monella tapaa terveellistä ja virkistävää. Ennen kaikkea tämä historia opettaa -lukemisto pitäisi luetuttaa nykyisille päättäjillemme evästykseksi. Oivalluksensa Turunen tarjoilee lukijalle helposti sulatettavassa muodosssa. Hän on kirjoittanut useita historiallisia tietokirjoja, mm Ulkokultaisen käytöksen kirja eli eurooppalaisten tapojen tarina, Ei onnistu! Vastustamisen kulttuurihistoriaa ja Ettekö te tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historiaa.

Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit kertoo yhdeksästä eri aikoina kukoistaneesta kaupungista, hyvään johtaneista syistä ja taustoista. Yhteistä kaikille on se, kuinka hyvinvointi ja vauraus syntyy silloin kun vallitsee vapaus ja suvaitsevaisuus, kun erilaisuus hyväksytään. Tai ainakin ne näyttävät kulkevan käsi kädessä näissä esimerkeissä. Ja kuinka käänne, jopa romahdus tapahtuu päinvastaisessa tilanteessa, kun kaupungissa vain yksi uskonto, yksi totuus, yksi sääty, yksi kansa on hyväksytty ja muut syrjittyjä, vainottuja. Turunen raportoi historian vaiheita ja vetää sopivissa kohdissa yhtymäkohtia nykypäivään, sekä kommentoi historiaa omasta humanistin näkökulmastaan. Tässä joitain valittuja paloja.

Miletos - Antiikin vapaakaupunki noin 600-500 eaa

Miletos sijaitsi Anatolian rannikolla ja kuului joonialaisten siirtokuntien liittoon. Siellä ei oltu kiinnostuneita valloitusretkistä vaan kaupankäynnistä, jonka kautta tutustuivat foinikialaisiin ja kirjaimiin. Miletoslaisten panos niihin olivat vokaalit. Kirjoitustaito teki Jooniasta Välimeren johtavan sivilisaation. Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät vapauden tilana, jossa kansalaiset asuvat yhdessä, mutta joita ei erityisesti hallittu. Innostuttiin filosofiasta ja luonnontieteistä ja taiteista. Aikaa ja rahaa ei kulutettu sotimiseen vaan kauppaan ja kulttuurivaihtoon. Naapurimaasta Lyydiasta levisivät ensimmäiset metallirahat. Lyöty raha teki Lyydiasta ja sen kuninkaasta Kroisoksesta rikkaan.

Jos jotain palvottiin, oli se Artemis, joka oli Jooniassa hedelmällisyyden jumalatar. Hän suojeli naisia ja tyttöjä. Artemiksen kultin ansiosta naisten asema ja oikeudet olivat paremmat kuin muualla kreikkalaisessa maailmassa. Kun ihmiset saivat vaikuttaa toisiinsa ja sallivat olla vieraille vaikutteille alttiita, syntyi jotain ainutlaatuista.

Aleksandria - Kirjojen kaupunki noin 300-200 ea

Aleksandria loi pohjan modernille maailmalle, jossa ympäröivää todellisuutta ei pyritty hahmottamaan vain yhdestä näkökulmasta. Kaupungissa filosofia ja kirjallisuus kukoistivat yhdessä matematiikan ja luonnontieteiden kanssa. Aleksandrian historia on kirjaston historiaa; papyruskääröjen säilytyspaikkaa, Aristoteleen ideaa tiedon keräämisestä yhteen paikkaan jalostettiin Ptolemaiosten aikana ja uutta keksintöä eli kirjahyllyä alettiin kutsua sanalla bibliotheke.

Klassisten kirjailijoiden teosten kopiointia helpotti se, että Egyptillä oli monopoli papyruksen tuotannossa. Liian kunnianhimoinen vallankäyttäjä katsoo usein asiakseen päättää muiden puolesta, kuinka heidän tulisi elää ja käyttäytyä, päättelee Turunen. Tuhon siemenet alkoivat itää uskonnollisten johtajien kylväminä, kun he luokittelivat ihmiset uskonnon ja etnisyyden perusteella, mikä lisäsi ääriajattelua.

Pataliputra - Maailman ensimmäinen hyvinvointiyhteiskunta - n. 300 eaa

Pataliputra on nykyään nimeltään Patna ja sijaitsee Intian koilliskulmalla. Sielläkin parempi aika koitti viisaiden hallitsijoiden myötä. Sekä Chandragupta Mauryan että Asoka -nimiset hallitsijat käyttivät valtaansa jainalaisten ja buddhalaisten periaatteiden mukaisesti, jotka pohjasivat sopuun toisten arvostukseen ja yhteistyöhön. Suurin tavoite oli kastien hierarkioiden murentaminen. Asoka piti rauhanomaiset suhteet naapureihinsa eikä tehnyt valloitusretkiä. Hän kielsi metsästyksen urheiluna ja rakennutti ilmaisia sairaaloita, myös eläimille. Buddhalaisuus synty protestina sille, että bramiinit väittivät olevansa jumalan valittuja.

Bagdad - Rauhan kaupunki n. 800 jaa

Rauhan kaupunki ja Bagdad kuulostaa nyt epäsopivalta yhdistelmältä. Mutta yli 1200 vuotta sitten täällä Eufratin ja Tigrisin välisellä alueella elettiin islamin kultaista kautta. Oppineet, taiteilijat, runoilijat, kauppiaat ottivat vaikutteita kaikkialta, Babyloniasta Intiaan. Vain 200 kilometrin pituisella kahden joen välisellä kaistaleella on ollut neljä maailman suurinta kaupunkia. Näistä vain Bagdad on edelleen asutettu. Siellä oli yli 2000 kylpylää ja viemärit kulkivat maan alla aikana, jolloin Euroopan kaupungeissa likavesi heitettiin mutaisille kaduille. Uskonvapaus vallitsi ja uskonnollisia vähemmistöjä suojeltiin.

Hangzhou ja Kiinan Song-dynastia 1000-luvulla - Ajatuksia teehuoneista

Feng Daon ja kirjapainotaidon myötä oppineisuutta korostava kulttuuri syrjäytti sotilasuran. Runouden tunteminen oli arvokasta. Kiinalaiset ymmärsivät että runous saa ajattelemaan monipuolisesti, sen vertauskuvallinen kieli rakentaa sillan totutun ja uuden välille. Virkamieheksi ei päässyt, ellei osannut runoutta. Kaikki saivat pyrkiä, ikään ja asemaan katsomatta. Ja mikä hieno tapa kitkeä korruption siemeniäkin: virkamiehiä kannustettiin kritiikkiin hallitsijoita kohtaan. Mitä kaikkea syntyikään Kiinassa hedelmällisissä olosuhteissa: laivanrakennusta, isot purjelaivat, kupariraha ja myöhemmin seteliraha, tee, silkki, posliini. Kaikesta käytiin kauppaa, paitsi rikistä ja salpietarista. Noista syntyi ruutia ja se oli sen ajan ydinase.

Firenze - Renessanssin kaupunki 1300-1400

Italian vuoristoinen maaperä ja pitkät rannikot eivät suosineet maanviljelystä vaan edesauttoivat kauppaa, teollisuutta ja merenkulkua. Tämä henkinen ristipölytys antoi sysäyksen kaupunkien kasvulle. Villakaupan voitot antoivat tarpeeksi pääomaa pankkitoiminnan aloittamiselle. Pankki Euroopassa oli italialainen keksintö; banco tarkoitti penkkiä, jossa vaihdettiin rahaa ja laskuja. Pankkitoiminnan myötä alkoi numeroiden käyttö ja kirjanpito, mutta samanaikaisesti humanistit vallassa avasivat tietä renessanssille. Kyynisyys ja virheiden kammoaminen ei ole koskaan luonut mitään uutta. Renessanssin ihminen olisi kammonnut liian rajattuja ja määriteltyjä toimenkuvia.

Isfahan - Puoli maailmaa 1500-1600

Persialaisen kaupungin vaurauden ja kauneuden takana oli sen suurin voima ja magneetti; kauppapaikat eli basaarit ja niiden synnyttämä kaupunkikulttuuri. Shaahi Abbas uskoi uskonnollisen suvaitsevaisuuden edistävän kaupankäyntiä ja siten kaikkien vaurautta. Valtaa piti pystyä jakamaan yhtä lailla aatelin ja juristien kuin persialaisten, turkkilaisten, arabien ja kaukasialaisten väillä.
Virkamies korvasi aatelin: Persiassa ei ymmärretty eurooppalaisen aristokratian etuoikeuksia eikä intialaista kastilaitosta. Syntyperään perustuvaa ylimielisyyttä ei siedetty. Yhteiskuntaluokat eivät myöskään eläneet erillään toisistaan. Avioliittoja solmittiin yleisesti basaariyhteisön eri edustajien väillä.

Isfahanista tuli 1600-luvun merkittävin taideteollisuuden keskus koko maailmassa. Persialaisilla shia-muslimeilla oli läheinen suhde suufilaisuuteen, jossa korostettiin suvaitsevaisuutta ja uskontojen moninaisuutta. Vastustettiin fundamentalisteja, jotka halusivat rajoittaa esimerkiksi Koraanin tulkinnan vain yhteen ainoaan ja tuomita kaikki muut näkemykset harhaoppina.

Amsterdam - Turvasatama 1500-1600

Kun muu Eurooppa keskittyi polttamaan vääräuskoisia ja kirjoja roviolla, Amsterdamissa otettiin vainotut vähemmistöt avosylin vastaan, käytiin kauppaa ja rikastuttiin. Amsterdamin kulttuurien kirjoa ja siihen suhtautumista kuvattiin verbillä gedogen, teknisesti laiton mutta virallisesti siedettävä. Kun 1500-luvun alussa kirkko ja aateli omistivat Euroopassa kaiken maan, Alankomaissa vain viisi prosenttia kuului aatelille.

Amsterdamissa syntyi maailman ensimmäinen pörssiyhtiö kun liikemiehet rahoittivat merikapteeni Cornelius Houtmannin kauppalaivastoa. Tämä oli alkusysäyksenä Vereenigde Oostindische Compagnien eli Yhdistyneen Itä-Intian kauppakomppanian syntyyn. Hollantilaisten menestys aiheutti Englannissa katkeruutta. Englannin kieleen pesiytyi hollantilaisia halventavia sanontoja: Dutch courage = juodaan viinaa ennen taistelua tai going Dutch = maksetaan oma osuus ravintolassa mutta ei muiden. Kaupunki sai lempinimen Mokum. Se on jiddishiä ja tarkoittaa turvasatama. Kaupunkiin saapui Itä-Euroopasta ashkenasijuutalaisia, sefardijuutalaisia tuli Espanjasta ja Portugalista inkvisitiota pakoon.

Vapaus takasi sen että asukkaat jäivät maahan. René Descartes, Ranskan suurimpia ajattelijoita eli yli 20 vuotta Alankomaissa ja kirjoitti siellä kuuluisimmat teoksensa. Amsterdamilla on muidenkin maineikkaiden filosofien perintöä jaettavana: Spinoza ja Locke, josta johtaa taas yhteys Thomas Jeffersoniin ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen.

San Francisco - Kapinaa, koodia ja kokeilunhalua 1969 -

Mikään muu kaupunki Yhdysvalloissa ei ole onnistunut tavoittamaan itsenäisyysjulistuksen henkeä paremmin kuin eri elämäntapojen, kansalaisaktivistien, kulttuurien ja keksijöiden kohtauspaikka San Francisco.  Tässä luvussa päästään juutalaisen Levi Straussin ja kullankaivajien kautta beatnik-kirjailijoihin, Allen Gisbergiin ja City Lights Books eli kaikkien pokkarikirjakauppojen äitiin ja lopulta piilaakson IT-buumiin, jossa vieläkin kuljetaan William Hewlettin, David Packardin ja Steve Jobsin viitoittamaa tietä. Isot yritykset tekivät kohtalokkaita virheitä, kuten Rank Xerox joka ei uskonut, että tietokone voisi koskaan olla yhtä merkittävä kuin kopiokone. Täällä syntyi Turusen mukaan renessanssiin verrattava luovuuden kulttuuri, kun  idealistinen hippikulttuuri kohtasi korkean teknologian. Johtamiskulttuuri oli asioiden tekemistä mahdolliseksi eikä käskemistä. Matala hierarkia, tiimityö ja kokeilun mahdollisuus olivat sen avaimia.

Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit on haukannut ison palan ihmiskunnan kulttuurihistoriaa. Tämä tuntui kiinnostavalta teokselta sekä aiheensa että kirjailijan takia, johon olen jo aiemmin tutustunut. Silti on pakko sanoa, että tämä iso haukkaus oli minun makuuni hieman liiankin iso. Nimiä, filosofeja, hallitsijoita, ajattelijoita vilisi joissakin kohdin vähän turhan tiheään ja samalla se liika vilisti ohi väsyttävässä tahdissa. Nimihän sen jo kertoo; se on yhdeksän kirjan mittainen. Olisiko vähemmän sittenkin enemmän tässäkin tapauksessa?  Paikoitellen puuduin, mutta olihan tämä vaikuttava puheenvuoro suvaitsevaisten, tasa-arvoisten ja rauhaa rakastavien yhteiskuntien puolesta historian peilistä nähtynä.

Ari Turunen: Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit
Into 2015, 316 s

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Oi rakasta, niin kauan kuin rakastaa voit. - Franz Liszt 

Kyung-sook Shin oli  valinnut tämän mietteen romaaninsa alkuun. Ensikosketukseni eteläkorealaiseen kirjallisuuteen sujui miellyttävästi, kokemus oli innostava.

Vasta kun perheen äiti on kadonnut, muu perhe huomaa hänet. Iäkäs äiti, Park So-nyo katoaa, kun kulkee Soulin metroaseman ruuhkassa miehensä perässä eikä ehdi junaan ennen kuin junan ovet sulkeutuvat. Isäkin huomaa hänet vasta junassa, hänen puuttumisensa. Koko ajan puhutaan äidistä, vaikka hän on jo isoäiti. Aikuiset lapset ja puoliso aloittavat äidin etsinnän. He etsivät äitiä lentolehtisillä ja kyselemällä ohikulkijoilta Soulin kaduilla. Ja he etsivät häntä muistoistaan, kukin vuorollaan. Sieltä he löytävät enemmän ja havahtuvat huomaamaan, kuinka vähän oikeastaan hänestä tietävät.

Romaani kertoo perheen historiasta, avioparin nuoruudesta lähtien, Korean maaseudun köyhyyden ja työn täyteisestä elämästä, taka-alalla sama kaupungistumisen mullistus joka maailmanlaajuisesti on muuallakin tapahtunut.  Päähenkilö on alussa vanhin tytär ja persoonamuoto yksikön toinen: Et ollut ajatellut. Tytär on koulutettu ja jo tunnettu kirjailija. Hänelle äiti on aina edustanut maaseutua, takapajuista ja kouluttamatonta. Tytär tajuaa ajatelleensa äitiään aina vain äitinä, ei koskaan pienenä tyttönä. Äidin suuri häpeä on oma luku- ja kirjoitustaidottomuus. Hän ei laske työtuntejaan saadakseen lapsilleen koulutuksen. Koulutuksen myötä hän on lastensa silmissä entistä enemmän juntti. Vasta kun tytär näkee oman kirjansa käännettynä pistekirjoitukselle ja joutuu puhumaan siitä sokealle yleisölle, hän tajuaa juuri äidin ymmärtävän neuvottomuuden ja hämmennyksen tunteensa täydellisesti.

Park So-nyo on 69-vuotias korealainen perheenäiti, jonka historia on täynnä itsestäänselvää muiden puolesta uhrautumista, itsensä unohtamista, fyysisten kipujenkin. Häntä riivaa jatkuva päänsärky, joka pakottaa hänet upottamaan päänsä jääveteen, kipu joka johtaa tajuttomuuskohtauksiin, mutta jää toiseksi isän eturauhastulehdusten ja muiden vaivojen rinnalla. Äiti suolaa ja höyryttää kalaa, valmistaa riisiaterioita, maustekastikkeita, kimchiä, istuttaa perunoita, kukkia, munakoisoa, kiinankaalia, kasvattaa kanoja, sikoja, koiria ja lapsia. Mutta pitikö äiti keittiöstä, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Toisinaan keittiö tuntui vankilalta. Silloin menin pihalle, valitsin ruman ruukunkannen ja heitin sen kaikin voimin ulkomuuriin.

Miksi äiti sitten katoaa? Sen voi kuvitella johtuvan monesta asiasta, mutta päällimmäisenä selityksenä tulee mieleen vanhenevan ihmisen rapistuvat aivot yhdistettynä elämänmittaiseen oman ruumiin siekailemattomaan ruoskintaan: Park So-nyo on kuuro ja sokea vaivoilleen. Perheenäiti tokenee tajuttomuudestaan ja kipittää jatkamaan keskeytynyttä työtään. Minulle tässä kuvaan hiipii stereotypia itämaisen ihmisen sitkeydestä ja kärsivällisyydestä. Toisaalta äidinrakkaus - siitä on kyse myös - ja huolenpito saa sellaiset mittasuhteet, että muille perheenjäsenille ei oikeastaan anneta mahdollisuutta ottaa mitään roolia äidin loputtomassa ja tehokkaassa tavassa: äiti on jo hypännyt junaan munakoiso- ja muine ruokanyytteineen ennen kuin isä on ehtinyt silmäänsä räpäyttää. Se on äidin itselleen antama rooli, jolla kompensoi muita omasta mielestään puuttuvia kykyjä. Hän toivoo puolisonkin kuolemaa ennen omaansa, jotta ehtii hoitaa tämän hautaan. Hän hoitaa niin laonneet pavunversot kuin humalaisen miehensä.

Tämän eteläkorealaisen perheen historian, suvunkin, suhteet, haaveet ja pettymykset Kyung-sook Shin kertoo jotenkin kodikkaasti, lähietäisyydeltä, kauniilla kielellä (suomennos englannista vai koreasta, ei ole ihan selvää) ja eteläkorealainen arki, ruoat, puutarha ja lastenkasvatus maustavat sen omanlaisekseen.

Hän palasi molemmat kädet täynnä vaahteranlehtiä. Äiti kiinnitti kauneimmat lehdet kädensijan viereen molemmille puolille ristikkoa ja liimasi mulperipaperia päälle. Siihen kohtaan liimattiin ylimääräisiä paperikerroksia, jotta paperi ei repeäisi kun ovi avataan.

Loppuosassa näkökulma vaihtuu äidin puolelle ja minämuotoon. Hänen katseensa kulkee nyt vuorostaan paikoissa ja henkilöissä, jotka aiemmin olivat kertojan puhuteltavina. Selvää on, että äidin rakkaus perhettään kohtaan tuntuu hänen kadottuaan muissa musertavana syyllisyydentuntona. Niinpä vanhin tytär, kirjailija, päätyy pakenemaan Roomaan ja lausumaan pyyntönsä Vatikaanin Pietà-veistokselle: Pidä huolta äidistä.

Kirja on kansainvälinen bestseller ja ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.


Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Ommarul putakhae 2008, englanniksi Please look after Mom, suomentanut Taru Salminen
Into 2015, 209 s