Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Oi rakasta, niin kauan kuin rakastaa voit. - Franz Liszt 

Kyung-sook Shin oli  valinnut tämän mietteen romaaninsa alkuun. Ensikosketukseni eteläkorealaiseen kirjallisuuteen sujui miellyttävästi, kokemus oli innostava.

Vasta kun perheen äiti on kadonnut, muu perhe huomaa hänet. Iäkäs äiti, Park So-nyo katoaa, kun kulkee Soulin metroaseman ruuhkassa miehensä perässä eikä ehdi junaan ennen kuin junan ovet sulkeutuvat. Isäkin huomaa hänet vasta junassa, hänen puuttumisensa. Koko ajan puhutaan äidistä, vaikka hän on jo isoäiti. Aikuiset lapset ja puoliso aloittavat äidin etsinnän. He etsivät äitiä lentolehtisillä ja kyselemällä ohikulkijoilta Soulin kaduilla. Ja he etsivät häntä muistoistaan, kukin vuorollaan. Sieltä he löytävät enemmän ja havahtuvat huomaamaan, kuinka vähän oikeastaan hänestä tietävät.

Romaani kertoo perheen historiasta, avioparin nuoruudesta lähtien, Korean maaseudun köyhyyden ja työn täyteisestä elämästä, taka-alalla sama kaupungistumisen mullistus joka maailmanlaajuisesti on muuallakin tapahtunut.  Päähenkilö on alussa vanhin tytär ja persoonamuoto yksikön toinen: Et ollut ajatellut. Tytär on koulutettu ja jo tunnettu kirjailija. Hänelle äiti on aina edustanut maaseutua, takapajuista ja kouluttamatonta. Tytär tajuaa ajatelleensa äitiään aina vain äitinä, ei koskaan pienenä tyttönä. Äidin suuri häpeä on oma luku- ja kirjoitustaidottomuus. Hän ei laske työtuntejaan saadakseen lapsilleen koulutuksen. Koulutuksen myötä hän on lastensa silmissä entistä enemmän juntti. Vasta kun tytär näkee oman kirjansa käännettynä pistekirjoitukselle ja joutuu puhumaan siitä sokealle yleisölle, hän tajuaa juuri äidin ymmärtävän neuvottomuuden ja hämmennyksen tunteensa täydellisesti.

Park So-nyo on 69-vuotias korealainen perheenäiti, jonka historia on täynnä itsestäänselvää muiden puolesta uhrautumista, itsensä unohtamista, fyysisten kipujenkin. Häntä riivaa jatkuva päänsärky, joka pakottaa hänet upottamaan päänsä jääveteen, kipu joka johtaa tajuttomuuskohtauksiin, mutta jää toiseksi isän eturauhastulehdusten ja muiden vaivojen rinnalla. Äiti suolaa ja höyryttää kalaa, valmistaa riisiaterioita, maustekastikkeita, kimchiä, istuttaa perunoita, kukkia, munakoisoa, kiinankaalia, kasvattaa kanoja, sikoja, koiria ja lapsia. Mutta pitikö äiti keittiöstä, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Toisinaan keittiö tuntui vankilalta. Silloin menin pihalle, valitsin ruman ruukunkannen ja heitin sen kaikin voimin ulkomuuriin.

Miksi äiti sitten katoaa? Sen voi kuvitella johtuvan monesta asiasta, mutta päällimmäisenä selityksenä tulee mieleen vanhenevan ihmisen rapistuvat aivot yhdistettynä elämänmittaiseen oman ruumiin siekailemattomaan ruoskintaan: Park So-nyo on kuuro ja sokea vaivoilleen. Perheenäiti tokenee tajuttomuudestaan ja kipittää jatkamaan keskeytynyttä työtään. Minulle tässä kuvaan hiipii stereotypia itämaisen ihmisen sitkeydestä ja kärsivällisyydestä. Toisaalta äidinrakkaus - siitä on kyse myös - ja huolenpito saa sellaiset mittasuhteet, että muille perheenjäsenille ei oikeastaan anneta mahdollisuutta ottaa mitään roolia äidin loputtomassa ja tehokkaassa tavassa: äiti on jo hypännyt junaan munakoiso- ja muine ruokanyytteineen ennen kuin isä on ehtinyt silmäänsä räpäyttää. Se on äidin itselleen antama rooli, jolla kompensoi muita omasta mielestään puuttuvia kykyjä. Hän toivoo puolisonkin kuolemaa ennen omaansa, jotta ehtii hoitaa tämän hautaan. Hän hoitaa niin laonneet pavunversot kuin humalaisen miehensä.

Tämän eteläkorealaisen perheen historian, suvunkin, suhteet, haaveet ja pettymykset Kyung-sook Shin kertoo jotenkin kodikkaasti, lähietäisyydeltä, kauniilla kielellä (suomennos englannista vai koreasta, ei ole ihan selvää) ja eteläkorealainen arki, ruoat, puutarha ja lastenkasvatus maustavat sen omanlaisekseen.

Hän palasi molemmat kädet täynnä vaahteranlehtiä. Äiti kiinnitti kauneimmat lehdet kädensijan viereen molemmille puolille ristikkoa ja liimasi mulperipaperia päälle. Siihen kohtaan liimattiin ylimääräisiä paperikerroksia, jotta paperi ei repeäisi kun ovi avataan.

Loppuosassa näkökulma vaihtuu äidin puolelle ja minämuotoon. Hänen katseensa kulkee nyt vuorostaan paikoissa ja henkilöissä, jotka aiemmin olivat kertojan puhuteltavina. Selvää on, että äidin rakkaus perhettään kohtaan tuntuu hänen kadottuaan muissa musertavana syyllisyydentuntona. Niinpä vanhin tytär, kirjailija, päätyy pakenemaan Roomaan ja lausumaan pyyntönsä Vatikaanin Pietà-veistokselle: Pidä huolta äidistä.

Kirja on kansainvälinen bestseller ja ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.


Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Ommarul putakhae 2008, englanniksi Please look after Mom, suomentanut Taru Salminen
Into 2015, 209 s