Eläköön essee!

Sain Marjatalta tämän hänen lanseeraamansa haasteen, jonka säännöt ovat

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Tässä vielä Marjatalta määritelmää esseekirjallisuudesta: Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. 

Esseekirjallisuus on minulle mieleistä. En ole pettynyt yhteenkään lukemaani tämän lajityypin teokseen. Esimerkiksi Antti Arnkil avaa Lauantaiesseissään henkilökohtaisten elämysten kautta enimmäkseen kirjallisuus- mutta myös elokuvakokemuksiaan. Tyyli on rohkean ilakoivaa, kun hän pyyhkii pölyä menneistä kipsipäistä ja palvotuista guruista, myötäelävää ja liikuttavaa kun hän kertoo henkilökohtaisesta menetyksestä.

David Foster Wallace minun on pakko mainita. Luulen että puolelle maailmaa amerikkalainen maisema, fyysinen ja mielenkin maisema, on jollain tavoin tutunoloinen sen kaikkialle levinneestä elokuvatuotannosta. DFW:n esseiden maisema on lähellä indie-elokuvien maailmaa: Winter's Bone, Nebraska, Big Lebowski. Hänen kirjoituksensa ovat täynnä mustaa huumoria, ällistyttävän tarkkoja huomiota, mutta myös myötätuntoa kohteille, joille tätä tunnetta ei useinkaan näe kohdistettavan. Kirjoituksia värjää tietty mustuus, se on myönnettävä mutta niissä ei ole mitään banaalia tai teennäistä. Se tekee ne ehdottoman virkistäviksi.

Alkuhöpinän lopuksi mainitsen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6. Knausgårdia kriittisesti arvioivat mainitsevat usein sen, kuinka hän kirjoittaa arkisesta elämästään ja kuka hyvänsä voisi siis tehdä vastaavaa, tai mitä tuo arki on naisen/hänen vaimonsa näkökulmasta, jolla hänet liitetään yhdeksi miessukupuolen loputtomista machoilijoista. Yhtä paljon kuin arjestaan hän kertoo kuitenkin ajatuksista, jotka syntyvät noissa arjen hetkissä. Pienistä väläyksistä hän kehittää laajoja filosofisia esseitä, jotka ovat täynnä oleellisia kysymyksiä ja oivalluksia elämästä.

Uusi aiheeni tähän haasteeseen on Jhumpa Lahirin esseeteos 'In altre parole', suomeksi Toisin sanoen tai Toisin sanoin. Teosta ei ole vielä suomennettu, ruotsinnettuna Med andra ord. Kiitän tästä tuttavuudesta Omppua. Hänen arviostaan tunnistin jotain itselleni läheistä. Olen harrastanut italian kieltä koko ikäni, raahautunut kursseilta toisille, ympäri Helsingin oppilaitoksia ja pari kertaa Italiaankin. Jossain vaiheessa kyllästyin ja hyppäsin portugalin kieleen. Koin silloin jotain kummallista. Kuin olisin hyljännyt lapseni, rakkaani, italian kielen. Sen puolentoista vuoden ajan, jonka käytin portugalin sanojen vääntämiseen ja lausuntaharjoitukseen, italiani alkoi sammaloitua, kadota menneisyyden sumuun. Se vaivasi jollain kummallisella tavalla, kuin olisin kohdellut sitä huonosti, tunsin syyllisyyttä - mikä on älytöntä. En tarvitse tuota kieltä, mutta olen tottunut siihen kuin vanhenevaan ihooni, kirjaviin muistoihini; se on osa historiaani. Tässä vaiheessa luin Ompun kirjoituksen Jhumpa Lahirista ja hankin kirjan italiankielisenä. Tämän on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos.

Jhumpa Lahiri on kirjoittanut aikaisemmat menestysteoksensa englanniksi Yhdysvalloissa. Hänen vanhempiensa kieli on bengali. Kirjassa hän kertoo näiden kolmen kielen muodostamasta ristiriitaisesta kolmiosta elämässään. Italia on hänen rakkaansa, jonka takia hän muutti perheineen Roomaan ottaakseen kielen haltuunsa, tämän uuden vauvan syliinsä. Silti se pysyy hänelle aina vieraana ja opettaa häntä sietämään jatkuvaa epävarmuutta.

Epävarmuuden tunne kohosi minullakin eksponentiaalisiin lukemiin ollessani 90-luvulla Bolognassa kolmen viikon italian kurssilla. Puolessavälissä  vaikutti, että olin kadottanut kaikki kieleni, niin italian, englannin kuin suomenkin. Vaeltelin Bolognan sateisia katuja - hellekausi eli kesä oli ohitse - baarien ja ravintoloiden ovet sulkeutuivat kuin Suomessa, samoin suuni. Kirjoitin pienessä alivuokralaishuoneessani päiväkirjaa italiaksi, pipo päässä. Viimeisellä viikolla kielet palasivat, mutta hetkellinen kielten kaaos oli ilkeää. Jatkuva riittämättömyyden, osaamattomuuden tunne painoi toisina päivinä alas, välillä taas oli myötätuulta.

Jhumpa Lahirin italia on pakoa englannista - ja bengalista, se on kolmas kieli, vapauttavan rakastumisen kieli. Englanti läheisimpänä kielenä merkitsee etäisyyttä bengalinkielisiin vanhempiin. Molemmat aiemmat kielet merkitsevät hänelle ristiriitaista kieli-identiteettiä. Englanti on tuonut hänelle menestyksen, hänet tunnetaan. Kun hän kirjoittaa italiaksi, hän pakenee sekä englanninkielistä epäonnistumista että sen tuomaa menestystä.  Lahirille on tärkeää irrottautua ja juurtua uudelleen, olla välittämättä muiden odotuksista.

Minulle italia ei merkitse ratkaisua mihinkään ristiriitaan, kielten opiskelu on itselleni luontaista, kuten lukeminen. Sen pitkäikäisyys ja sitkeys, jolla aikoinaan sitä harrastin, tekee siitä yhden punaisen langan omassa elämässäni. Siksi Jhumpa Lahirin ajatukset kielen opiskelusta ja siitä mitä uusi kieli, oppiminen ja opiskelu on, kolahtavat, voin tunnistaa ne. Hän jatkaa oman italiansa juurruttamista oikeassa ympäristössä, hänen kielivauvansa on kohta teini-ikäinen,  minä jatkan oman aina hyvin epätäydellisenä pysyvän italiani miettimistä, aina vähän vähemmän kunnianhimoisesti. Lahiri on heittäytynyt rohkeasti ulapalle, minä uin rannan tuntumassa. Nyt käytän uimarenkaana tätä esseeteosta. Luen vain muutaman kappaleen päivässä. Luen sen sitten uudelleen ja tarkistan muutamat sanat sanakirjasta. Jhumpa Lahirin italia on kyllä lähes selkeintä mitä olen sillä kielellä lukenut ja kuitenkin kirja on perusteellista filosofointia kielen olemuksesta ja kieli-identiteetistä. Kun ymmärsin, että hän on kirjoittanut tämän italiankielisen kirjan aikuisena opetellulla kielellä, jota hän ei ole vielä edes kauan opiskellut, tiesin että se voisi olla minullekin ymmärrettävää kieltä. Tämä teos on kaikille kieliä opiskeleville kiinnostava.

Helsingin divareista löysin usein italiankielisiä romaaneja, Turusta olen löytänyt yhden, Oscar Wilden Il ritratto di Dorian Gray.

Haastan Marikan.