Rakas päiväkirja, ongelmajäte

Päiväkirjojani löytyy vaatehuoneen laatikosta alkaen vuodesta 1957. Aiheet vaihtelevat ekalta ulkomaanmatkaltani, lampaiden kuvauksesta Norjan vuonoja reunustavien vuorten rinteiltä aina loputtomiin terapiamonologeihin vaihtuvissa tunnekuohuissa, murrosikäisen finni- ja muista ulkomuotopaineista työelämän puuduttavuuteen, miehen/miesten elämän ihmettelystä huomioihin lähijunassa, jossa olen napannut dialogin pätkiä kohinan keskeltä.

Kirjoihin on liimailtu myös sanomalehtileikkeitä, asiantuntijapuheenvuoroja ja ei-asiantuntijoiden hyvinsanottua, poliittista, talous- ja ympäristöpuhetta, muutama omakin mielipidekirjoitus. Useampi Hannu Väisäsen kolumni, Kakku Han-sanille ja muita. Jokunen piirroskin koristaa sivuja. Kuinka kammottavalta näytän nyt, kun uusi kampaaja leikkasi päästäni padan. Pikkulikkana piirsin joka toiselle sivulle kuvan kirjoittamastani arkisesta kohtauksesta kotona, keittiössä lettuja paistamassa tms. Teini-ikäisenä piirsin sen mitä minun olisi pitänyt syödä, että laihtuisin ja sen jälkeen sen, mitä olin oikeasti syönyt, esim pellillisen leipomaani kaalipiirakkaa. Liimasin Bob Dylanin kuvan, koska ymmärsin että oikeassa päiväkirjassa pitää olla jonkun idolin kuva. En oikeastaan fanittanut Dylania, mutta hän sai kelvata.

Olen raahannut laatikollisen tätä laatukirjallisuutta yöpöytäni alle. Lueskelen niitä nyt uudelleen - samalla kun valitettavasti uutta pukkaa - esimerkiksi kun huomaan, että aloittamani uusi kirja ei sytytäkään. Aina välillä hörähtelen, että kylläpäs tuo olikin hyvä havainto, hyvin sanottu, mutta välillä jään tuijottamaan niitä intiimejä paljastuksia, aivopieruja, purskahduksia ja puuskia ja mietin, että tämä on kyllä hävitettävä ennenkuin kukaan pääsee sitä lukemaan. Huomaan senkin, että terapiakirjoittelut ovat yhtä tylsiä luettavia kuin on niissä tunnekuohuissa vellominenkin ollut. Mielenkiintoisinta luettavaa jälkeenpäin ovat ne jutut, joissa katse on irronnut omasta navasta. Mutta kun ne ovat sikinsokin ja lomittain.

Uusintalukukierros on ilmeisesti edessä. En aio osallistua päiväkirjan julkiseen luentatapahtumaan, mutta sen verran viihdyttävää uusintaluenta on ollut, etten oikein viitsi noita tuhotakaan.  Jokusen kirjan olen kyllä jo ehtinyt hävittää. Pitää siis alkaa käyttää tätä Sdfddfsdf
eli paksua tussia. Onneksi tunne-elämän vuoristorata on vuosien myötä tasaantunut eikä ole enää niin ilmeistä tarvetta sensuroida ajatuksiani. Vaikka olen fyysisesti rypistymässä, olen psyykkisesti nyt sileämpi. Kuinka onnellista. Enhän edes ehtisi sensuroida päiväkirjojani, jos niihin jatkuvasti ilmaantuisi siivottavaa sensuurimielessä. Olisin loputtomassa noidankehässä, itse jonain päivänä ehkäpä satavuotiaana noitana, aina vaan suttaamassa päiväkirjojani... Mikä helpotus, tämä seesteisyyden tila. Ja onhan se vähän isotteleva ajatus, että kirjoittamani olisi muille samalla tavalla kiinnostavaa kuin itselle, edes läheisille. Eikun jatkamaan.