Vaikka ei olekaan ranskalais-japanilaista yhteistyötä, Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni tuo mieleen Alain Resnais'n Hiroshima, rakastettuni -elokuvan. Ainakin nimen siis, mutta saattaa olla että näissä japanilaisten nuorten aikuisten filosofisissa pohdiskeluissa ja eksyksissä olossa on jotain muutakin yhteistä ranskalaisten elokuvien tunnelman kanssa. Ja toiseksi mieleen tulee tietenkin Murakamin kuuluisampi romaani, Norwegian Wood.
Romaanin kolmiodraamassa ja mysteerissä kolme nuorta japanilaista, yksi mies ja kaksi naista kohtaavat, rakastuvat, kadottavat, etsivät ja löytävät - itsensä ja toisensa. Sputnik on väärin muistettu beatnik, joka taas on Alan Kerouac. Sumire haluaa kirjailijaksi ja Kerouac on hänen ihanteensa. Kerouacia Sumiren rakastama Miu kommentoi, että eikö tämä ollut hmm - Sputnik.
Tokiolainen nuorimies, opettaja K on kertoja, joka on rakastunut boheemiin opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire ei vastaa tunteisiin samalla tavalla, mutta K on hänelle sydänystävä, jolle Sumire mielellään soittaa puhelinkopista aamuyöllä esimerkiksi selvittääkseen, mikä ero on symbolilla ja merkillä. Sitten Sumirekin rakastuu, pyörremyrskyn lailla, seitsemäntoista vuotta vanhempaan perheelliseen naiseen. Miu tuo maahan viinejä ja palkkaa Sumiren sihteerikseen. Kuten K:n tunteet ja halut, myös Sumiren intohimo jää yksipuoliseksi. Hänelle kuitenkin riittää, että saa olla lähellä rakastamaansa naista. Siihen joutuu kertojakin tyytymään. Sumire etääntyy yhä kauemmas K:sta.
Naiset lähtevät Euroopan matkalle ja päätyvät Kreikan saaristoon, Rodokselta lähtevään lauttaan ja päätyvät pienelle saarelle. - Mietin, voisiko olla kyse Symin saaresta lähellä Turkin rannikkoa, jonne itse tein retken joskus 70-luvulla. - Siellä syvänsinisen meren keskellä nuorten naisten matka saa mystisen kierteen, joka pakottaa K:nkin rantautumaan saarelle, juuri ennen koulujen syyslukukauden alkamista. Tässä vaiheessa kertomus nousee alun arjen, henkilöiden ja ympäristön kuvauksista kohti mielen maisemia, uniin ja muistikuviin. K. palaa maankamaralle Tokiossa, jossa koulu alkaa ja edessä on selvittely naisystävän ja tämän lapsen, K:n oppilaan kanssa. Naisystävä ei ole rakastettu, he vain harrastavat seksiä. Mutta sekin saattaa olla vain toisen osapuolen näkökulma.
Murakami onnistuu Sputnikissa, kuten Norwegian Woodissa, välittämään koskettavasti nuorten aikuisten hämmennyksen, unelmien ja todellisuuden ristiriidan ja sen kipeän, jonka jokainen vanhetessaan, aikuistuessaan kohtaa. Tuntiessaan ja tietäessään olevansa sittenkin yhtä yksin kuin metallinen sputnik avaruudessa. Kuinka vaikeaa on päästä toisen lähelle, ymmärtää mitä toisen muistot merkitsevät siinä, mikä hän nyt on. Kuinka vaikeaa on ymmärtää ja hallita seksuaalista halua, rakkaudesta puhumattakaan - silloin kun se on yksipuolista. Murakami loihtii kauniita kuvia mustatukkaisista kaunottarista meren sylissä, huvilassa karun vuoriston rinteellä. Mutta miksi Miun hiukset ovat itse asiassa vitivalkoiset ja hän värjää niitä? Ja miksi hän ei enää soita pianolla Brahmsia tai mitään muutakaan? K. pääsee kuitenkin sherlockholmesmaisesti Sumiren laukusta löytyneiden tekstien kautta lähemmäs rakastamaansa naista kuin ikinä tämän puheluista oli päässyt.
Tunteet ja suhteet ovat mutkikkaita, mutta kieli on kirkasta kuin Välimeren maininki kreikkalaisen saaren rannassa, pohjan valkoiset kivet helisevät. Murakamin ahdistuneiden, pohdiskelevien mutta välistä ahh, niin tuskaisten nuorten seura oli miellyttävää, kiinnostavaa, virkistävää. Unenomaista, ahdistunuttakin tunnelmaa kuvatessaan Murakami kirjoittaa kevyesti, kuin hymyillen. Pidin tässä romaanissa kaikesta: kielestä, dialogista, filosofisista pohdiskeluista, henkilöistä - päähenkilöiden lisäksi monia taustahahmoja kuten Sumiren komea isä jonka pelkkä läsnäolo loi loisteliaan ilmapiirin kuin leikkokukat suuressa maljakossa tai pitkä, hiilenmusta limusiini, tai herra Nakamura, vartija jolla oli silmissään syvien vesien saalistajan katse - Tokion yöllisistä kaduista, Välimeren saaren yrtintuoksuisista vuoristopoluista ja japanilaisen sielunmaiseman luotaamisesta.
Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni
Supuutoniku no koibito 1999, suomentanut englanninnoksesta Ilkka Malinen
Gummerus 2003, 252 s
Kirjoitatpa kauniisti ja osuvasti. Sputnik-rakastettuni oli ensimmäinen lukemani Murakami ja se on edelleen suosikkini hänen kirjoistaan.
VastaaPoistaMinustakin tämä oli oikein ihana lukukokemus. En osaa sanoa kumpi on parempi, tämä vai Norwegian wood, molemmat hyviä. Kiitos Margit.
VastaaPoistaNorwegian Wood -ihastuksen jälkeen tämä oli minulle taas karvas pettymys. En oikein saanut henkilöhahmoista kiinni ja turhauduin niihin Sumiren ja K:n keskusteluihin merkin ja symbolin eroista ja ties mistä. Koin, että ne jäivät kovin pintapuolisiksi.
VastaaPoistaOn kuitenkin jotenkin kiehtovaa, että Murakami ikään kuin varioi samoja hahmoja, teemoja ja tarinoita läpi tuotantonsa. Luen parhaillani Murakamin tänä vuonna suomennettua novellikokoelmaa ja siinäkin on novelli, joka on lähes toisinto Norwegian Woodista. Se ei kuitenkaan tunnu saman tarinan halvalta toistamiselta, vaan pikemminkin kuin Murakami tutkisi samaa elämän ilmiötä vain syvemmältä ja syvemmältä.
Niin kyllä nuo mainitut kaksi romaania ovat läheistä sukua, saman oloisia päähenkilöitä ja tietenkin tuo Murakamin tyyli, vahva oma käsiala. Luin joitakin muita blogikirjoituksia sittemmin, ja jossain mainittiin se rosoisuus mikä tässä ilmeni. Tämä on vanhempi ja jotenkin hiomattomampi. Se on samalla jotenkin viehättävää se raakilemaisuus, nuoren kirjailijan jälki minusta. Lisäksi pidin paljon myös tuosta maisemien vaihtumisesta, Tokiosta Kreikkaan, Sveitsiinkin. Noissa viimeisissä taisin upota osittain samalla omien muistojeni tunnelmiin mikä teki oman vaikutuksensa. Tajusin aika vahvasti Miun seksuaaliviritteisen ahdistuksen Sveitsissä.
VastaaPoistaKuulostaa hyvältä tämä Murakami. Vaikka, suoraan sanoen olen tällä hetkellä vielä Knausgårdin kuudennen osan lumoissa. Etsimme Knasun kanssa siellä totuutta. Knausgård ei hellitä otettaan minusta. Siellä, hänelle omistetussa kirjoituksessa, Einesbaarissa, muistaakseni tapasimme, sinä ja minä.. Puhuit järkeviä, minä vähemmän järkeviä, mutta vielä äsken käväisin siellä vuodattamassa surkeita (ihan oikeasti matalia) tunteitani, vaikka sen luulisi olevan jo vanha juttu.
VastaaPoistaMurakami ei ole minulle niin läheinen kuin hän ilmeisesti ansaitsisi. Muistelen lukeneeni häneltä ainakin yhden kirjan, nimi on niin tuttu. Mutta kun en muista edes sen kirjan nimeä, olen epävarma. No, se asia korjaantuu, kunhan pääsen Knasun vaikutusvallasta irti. Terveisin Liisu
Murakami on minulle ainakin ollut miellyttävä tuttavuus, hyvin eri tavalla kuin Knausgård. Hänellä on sitä mielikuvitusta, jota Knausgård väittää itseltään puuttuvan. Murakami filosofoi kuviteltujen henkilöidensä ja maisemiensa kautta, Knausgård käyttää omaa elämäänsä. Ja molemmat niin nautinnollisia lukea!
VastaaPoistaKiva, että sinäkin innostuit Knausgårdista. Kävin Einesbaarissa. Sinne olikin kertynyt aika mukavasti kommentteja aiheesta. :)