Marraskuun ihana valo

Tänään marraskuu taas näytti parhaat puolensa täällä Lounais-Suomessa. Aurinko ja mustat kuurosadepilvet vuorottelivat, valo valui matalalta hunajan värisenä, mustassa pilvessä näkyi sateenkaari, ruoho oli vielä vihreää, puissa viipyi menneen syksyn muisto.

Lukemiseni, sekä blogien että luettavana olevan romaanin, on keskeytynyt viikoksi. Syynä tänne maailmaan pinnistäneet suloiset vauvat, kaksin kappalein. En ole koskaan kokenut itseäni kovin äidilliseksi. Päin vastoin, silloin kun omista vauvoista olisi pitänyt nauttia, olin täynnä itseäni ja omia halujani. Halusin pois hiekkalaatikon reunalta, halusin lukea, halusin töihin, halusin aikuisten luo.

Vauva on ihmeellisen luottavainen. Vauvan kun laskee hoitopöydälle niin se näyttää siltä, että kaikki on hallinnassa, että ihminen joka sitä hoitaa, tietää mitä tehdä. Hoitajakin toivoo sitä, mutta ihan varma ei voi olla. Vauva nostaa pikku jalkojansa ja silmäilee kattoa, päästää kannustavan kähinän ja on sen näköinen, että kyllä sä nyt tämän hoidat. Kun rutiinit ja rutinat on toistettu muutaman kerran, hoitajakin kasvaa ihmisenä ja huomaa, että mikään muu ei ole niin tärkeää kuin että tämä nuppunen olisi tyytyväinen. Aina se ei onnistu, vaan vauvaa joutuu kääntelemään monenlaisiin asentoihin jotta saavutettaisiin sitä tyydyttävä optimaalinen rentous. Vauva roikkuu lopulta poikittain sylissä kädet suorina - ja kyllä, ei uskoisi mutta tämä asento on paras. Jonkin aikaa.

En ole haaveillut lapsenlapsista. Siksi, kun he tulivat, olin yllättynyt siitä kaikesta. Kuinka iloista ja onnellista on saada seurata pikkuisen ihmisnupun silmän liikkeitä, täydellistä pientä korvaa, nostaa pieni käärö vierelle tyynylle, kietoa kädet sen ympärille ja vain olla siinä, leikkiä karhuemoa - ja sitten taas antaa lopullinen vastuu vanhemmille.