Sivut

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo



- Älä unohda, että olen tehnyt kaunokirjallista työtä jo kaksikymmentä vuotta.
- Haluatko kirjoittaa suuren teoksen? Siinä onnistuu vain yksi sadoista miljoonista!

- Entä sitten? Sielullisessa katsannossa epäonnistunut yritys ei ole yhtään vähemmän arvokas kuin kaikkein suurin mestariteos. Voi ajatella, että moraalisesti se on jopa korkeammalla. Koska siitä ei saa tunnustusta.

Boris Alihanov tässä sanailee vaimonsa kanssa omasta asemastaan, tulevaisuudestaan. Vaimo on jo tehnyt päätöksensä: hän ei tänne jää. Hän ottaa mukaansa heidän tyttärensä Mašan ja he lähtevät Yhdysvaltoihin. Vielä käydään viivytystaistelua. Boris Alihanov on Neuvostoliitossa sensuroitu, epäonninen - onko hän silloin epäonnistunut? - kirjailija, joka on löytänyt työpaikan Aleksandr Puškinille omistetulla museoalueella, Puškinskije Goryssa. Kirjailija kamppailee paitsi toimeentulonsa, kirjailijuutensa ja vaimonsa myös viinan, enimmäkseen vodkan, joskus myös makean portviinin kanssa. Se on tehokas moottori, siinä ei vain ole jarruja.

Boris Alihanov on Sergei Dovlatovin alter ego. Ulkomuseo pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin Mihailovskojen Puškin-museon oppaana. Neuvostoliiton toisinajattelijoihin lukeutunut kirjailija emigroitui vuonna 1978 Yhdysvaltoihin. Se on hänen romaaniensa suuri trauma, haava, joka värittää hänen romaaniensa tunnelmaa: melankoliaa mustalla huumorilla.

Kirjailijaa ei pidättele kotimaassaan Eremitaasi, Neva tai koivut vaan kieli. Sillä vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaan. Joku muukin on sanonut samaa ironiasta. Että se on ainoa mitä köyhälle päähänpotkitulle jää. Lisäksi kirjailijan on mieluummin saatava olla toimetonna, seurata sivusta. Kalastaa ja mieluiten ilman saalista, sanoo Alihanov.

Alihanovin opastukset Puškin-museossa saavuttavat suosiota, koska hän kirjailijana osaa syventää sanomaansa ja jakaa Puškin-rakkauden, joka onkin ehdoton edellytys museo-oppaaksi tulemiselle. Hän ottaa opastuksissaan käyttöön kirjailijan vapauksia, varsinkin kun osa turisteista ei pölkkypäisyyttään sen parempaa ansaitse. Naispuolisia kollegoitaan minä-kertoja Alihanov kuvailee tylysti. Ehkä siihen ei kuitenkaan sisälly niinkään sovinistista asennetta vaan enemmän järjestelmän, byrokratian ja onton patsastelun kuminaa - sen sellaisen kritiikkiä. Puškin-museon oppaiden ja muiden lähistön asukkaiden elämä puolilahoavissa mökeissä, toisiaan juopottelussa tukien, absurdin dialogin säestämänä on räikeä kontrasti turistien kansoittaman kartanon saleille. Eipä ihme, ettei Dovlatov sopinut neuvostokirjailijoiden kaanoniin.

Bukovskimaisesti kirjailija rehentelee juomisellaan, piiskaa itseään - että ehtisi ennen muita. Yllättäen Bukovski mainitaan. Ei kylläkään Charles Bukowski, vaan Vladimir Bukovski, vankileireillä ja psykiatrisessa pakkohoidossa kiusattu kirjailija. Hän ja monet muut Neuvostoliiton toisinajattelijat ja kulttuurielämän nimet - jotka on listattu kirjan loppuun taustatietoineen - vilahtavat Alihanovin ja Tanja-vaimon keskusteluissa, joissa kirjailija puolustelee rakkauttaan mielettömään kotimaahansa. Hän ei lähde, ei vaikka hänen rakkaimmat lähimpänsä ovat lähdössä.

Siinä missä joku toinen tarvitsee kahdeksan lausetta, Dovlatovin lakoninen lause ja tiivis ilmaisu putoaa tässäkin romaanissa kauniisti kuin viistosti veteen heitetty litteä kivi: se ottaa yhden hypyn ja vielä seitsemän lisää, renkaat jäävät väreilemään. Kirjailija tuntee kommunistisen kotimaansa absurdin järjestelmän, hän lähes rakastaa miliisiäkin, ja varsinkin sen vodkaa nauttivia työläisiä, sotamiehiä ja marsalkkoja. Eräs näistä, Tšekan eli salaisen poliisin edustaja, Beljajev ennustaa Neuvostoliitolle vauhdikasta loppua:

Tulee päivä, jolloin kaikki ryyppäävät. Tavallisesta sotamiehestä aina marsalkka Gretškoon. Tehdastyöläisestä raskaan teollisuuden ministeriin. Kaikki paitsi pari-kolme naista, lapset ja ehkä juutalaiset. Eikä se tule mitenkään riittämään kommunismin rakentamiseen... Silloin koko karuselli pysähtyy. Tehtaat ja tuotantolaitokset, konepajat ja traktoritallit... Ja sitten mongolit tulevat taas. Mutta tällä kertaa lännestä. Heitä johtaa toveri Kissinger.

Lukemistani Dovlatovin romaaneista tämä on asteen verran matalavireisempi, alistuneempi, surullisempi. Silti tämäkin ohut romaani on kuin jääkylmä snapsi sopivan suolapalan kera. Vahva ja maukas ja pirskahteleva.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo
Заповедник, 1983, suomentanut Pauli Tapio
Idiootti 2016, 171 s

4 kommenttia:

  1. Voi että! Pitäisiköhän ihan maistaa, kun noin kuvailet. Dovlatov tuntuu olevan ihan pop!

    VastaaPoista
  2. Dovlatov voisi sopia sinulle hyvin nyt kun sait päätettyä tuon haasteesi. Suora linkki sinne on, mutta kuitenkin jotain ihan muuta :)

    VastaaPoista
  3. En ole lukenut tätä kirjaa enkä itse asiassa edes kuullut kirjailijan nimeä. Yleensä oletan, että kaikessa venäläisessä kirjallisuudessa olisi kyse melankoliasta ja jonkinlaisesta absurdismista. Aivan kuin kaikki venäläinen kirjallisuus olisi vain variaatiota Gogolin Hullun päiväkirjasta. Kerran aloittelin Djudmila Ulitskajan romaania. Jätin kirjan kesken, koska se oli mielestäni liian rationaalinen venäläisen kirjoittamaksi. Tiedän, että nämä ovat näitä stereotypioita. Saksalaisia pidin täsmällisinä, mutta autofirman päästöhuijauksen jälkeen luovuin mielipiteestäni. Minulla on ennakkokäsityksiä myös ranskalaisista filmeistä. Ne olen jo etukäteen luokitellut kerronnaltaan epäloogiseksi. Olen kai rasisti, mutta en yhtä paha kuin Trump ;)

    VastaaPoista
  4. Stereotypioita selvästi, mutta jokaisella meistä lukijoista varmaan on niitä. 'Slaavilainen' melankolia on se mistä meidänkin mollivoittoisuuden usein sanotaan olevan peräisin. Minulle on läheistä tuo karu musta huumori ja asioiden kuvaaminen satiirin kautta, purevasti ja kaihtelematta. Ja kieli tietenkin, sen kirkkaus.

    Et siis pidä yllätyksistä, jos keskeytät kun kirja osoittautuu ennakko-odotustesi vastaiseksi. Ehkä se sitten ei tehnyt vaikutusta muutenkaan.

    Minulla myös kovasti ennakkokäsityksiä tietyistä ranskalaisista filmeistä, mutta onhan heilläkin monenlaista tekijää, Francois Truffaut ja Jean-Luc Godard esim ovat hyvin erilaisia isoja nimiä.

    Trump teki nyt sitten ison jytkyn. Jotenkin tutun oloista. Mielenkiintoista.

    VastaaPoista