Meitä oli elokuvateatterin isossa salissa tänään 4 katsojaa. Arvelinkin, että maanantaina puolelta päivin, jouluviikolla esitettävä elokuva saattaisi olla aika ylhäisen yksinäistä katsottavaa. Sen verran paljon vapaita hyviä paikkoja, että pakko oli kerran vaihtaa.
Toni Erdmann alias Winfried Conradi on lähes eläkeikäinen opettaja, boheemi, entisen hipin oloinen harmaatukkainen heppu, joka on omistautunut ihmisten, postilähetin, naapureiden, sukunsa, oppilaidensa elämän hauskuuttamiseen. Pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tekohampaat kulkevat vakiovarusteena rintataskussa ja peruukki etc muukin rekvisiitta tulee ketterästi tarvittaessa käyttöön.
Tämän boheemin isän elämä törmää railakkaasti tyttären, jo vuosia uraansa menestyksellisesti rakentaneen konsultin sekunttiaikataululla pyörivään arkeen. Hippie meets orava pyörässä. Isä panee kaiken kekseliäisyytensä peliin saadakseen tyttären kuolemanvakavaan elämään, verenmakuiseen kamppailuun paikasta auringossa vähän leikkisyyttä. Siinä sitten tyttären urakin on vaarallisesti uhattuna, mutta isä on sen verran ovela tempuissaan, että saattaa sittenkin toimia edelleen tyttärelle paremminkin majakkana pimeydessä.
Matkan varrella käydään nauttimassa kokaiinia parkkipaikalla bisnesväen jytäillassa Bukarestissa, Romanian maaseudulla öljyalan yrityksessä ja romanialaisissa perinteisissä juhlissa opettelemassa kananmunan maalausta. Sillä Romaniahan on houkutteleva halvan työvoiman eurooppalainen maa, josta moni globaali yritys on kiinnostunut. Tuota nykyistä yrityselämää elokuva valaisee mielenkiintoisesti, antaen siitä - ei mikään yllätys - hyvin kalsean kuvan. Tyttärelläkin on mentori, joka havaitsee että nainen on siis esityksessään kuunnellut vastapuolta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta parempi on keskittyä omaan asiaansa.
Hyvin saksalainen kohtaus elokuvassa on nakubileet. Eivät sellaiseksi tarkoitetut, vaan paremminkin kyse on tyttären pyyhkeen heittämisestä nurkkaan. Joka tapauksessa minusta saksalaiset ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita nakuilusta ja minusta tämäkin pätkä elokuvassa henki sitä samaa. Vaatteettomuus on Saksassa erityisen houkuttelevaa, näin olen ymmärtänyt. Pitäisikö vaan löysätä sitä kravattia/jakkua?
Isäni Toni Erdmann selvisi siis ulkomaisten elokuvien Oscar-sarjaan, samaan josta suomalainen Hymyilevä mies karsiutui. Ei hassumpi elokuva, mutta voi olla että pidin Hymyilevän miehen tarinasta sittenkin enemmän.
Molemmat elokuvat jäivät minulta katsomatta. Harmi! Olimme eilen joulukonsertissa, jossa oli vain pari minua miellyttänyttä laulua, ja samaan aikaan olisi mennyt tämä Erdmann.
VastaaPoistaNyt tiedän, mitä kahta leffaa toivon omalta elokuvakerholta. Arvaan, että Hymyilevä mies saa ensi vuonna kerhomme Anjalankosken elokuvapalkinnon - ei voi olla sen parempaa. Perusteluissa on jotain sensuuntaista, että halutaan palkita elokuva, joka on tuonut jotain uutta elokuvan kenttään ja vienyt suomalaista elokuvaa eteenpäin.
Eurooppalaista elokuvaa katsoo aina mielellään, kaiken amerikkalaisen vastapainona. Saksalaisiakin näkee aika vähän tavanomaisessa elokuvatarjonnassa. Kyllä tämä hyvä oli tuosta hieman kliseisestä asetelmasta huolimatta, tuo että menestys bisneselämässä tapahtuisi kaiken muun elämän kustannuksella. Hektiseltä ja pakkotahtiselta näytti kyllä konsultin elämä.
VastaaPoistaItse asiassa Hymyilevä mies on elokuva ihmisestä, joka valitsi päinvastoin: ei ollut valmis panostamaan kaikkea menestykseen vaan valitsi rakkauden. En ihan tiedä, osuuko tuo perustelusi elokuvan palkitsemiseen juuri tähän. Minusta se on oikeastaan aika perinteinen, voisi olla vaikka Chaplinin tekemä. Siinä on kyse ihmisen arvokkuudesta, rohkeudesta, oikeudesta omiin valintoihin.