Luin muutaman novellin

Katherine Mansfield: Laulutunti

Miss Meadows, opettajatar tyttökoululla, 1900-luvun alkupuolella on poissa tolaltaan. Kaikki hänen tavallisessa ympäristössään, koulun käytävillä ja luokassa, näyttää vastenmieliseltä. Miss Meadowsin, Murielin koulupäivä värjäytyy mustalla. Kesken lauluharjoitusten - Ah, niin lyhyt ompi suven aika - hänen ajatuksiinsa sekoittuu pätkiä kihlatun kirjeestä. Aiemmin saapunut kirje on suistanut Murielin raiteiltaan. Kaikki tähänastinen, yhteinen tulevaisuus, on haihtumassa tomuna ilmaan, sillä kihlattu on ajatellut. - Mansfield tarttuu rakastuneen ihmisen epävarmuuteen, näyttää kuinka haavoittuvainen on mieli. Nainen aavistaa onnensa lopun lähestyvän, pelkojensa toteutuvan. Muste oikein ryöpsähtää ihmisen sisimmästä ja värjää ympäristönkin. Kuinka jokapäiväinen maisema, ja ihmiset siinä, voikin näyttää erilaiselta, kun mielenmaisema järkkyy. Lopussa sähkösanoma keikauttaa taas Murielin maailman. Ajattoman psykologisen kuvauksen taitaa Katherine Mansfield, 1888-1923.

James Joyce: Valitettava tapaus

Mr James Duffy on dublinilainen kassanhoitaja, jonka elämä on samalla tavoin koristelemattomassa järjestyksessä kuin setelipinot kassassa. Hän syö ravintolassa ja käy joskus konsertissa. Eräässä konsertissa hän tapaa Mrs Sinicon, kapteenin yksinäisen vaimon, johon tutustuu hiljalleen, tavattuaan tätä sekä sattumalta että järjestetysti sattumalta. Pimenevinä iltoina he viettävät yhä enemmän aikaa keskustellen. Sitten nainen rohkaistuu, mutta mies vetäytyy kuoreensa.  Muutaman vuoden päästä hän lukee lehdestä traagisesta onnettomuudesta ja ymmärtää oman osansa tapahtuneessa. - Sadan vuoden takainen Dublin piirtyy Joycen kertomana Mr Duffyn askeettisessa huoneessa, ravintoloissa, rautatieasemalla. Sitäkin paremmin puumaiseksi kuivettunut, normien ja sääntöjen kutistama päähenkilö, joka ei osaa iloita osakseen tulevasta lämmöstä, eikä näe uutta elämää lähellä toista, ennen kuin se on myöhäistä. Sovinnaisuuden ja arkuuden näivetystautia Joyce kuvaa taidolla.

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja

Kylmettynyt kertoja miettii, kuinka saada lapiollisen hiiliä uuniinsa, pakkasen kylmettämän huoneensa tulisijaan. Hänen on saatava hiilikauppias ymmärtämään, että hän muuten kuolee. Siksi hän ratsastaa kauppiaan luo tyhjällä sangolla. Kauppiaspariskunta istuu kuumassa kellariasunnossaan ovi auki. Kauppias kuulee avunhuudot, mutta vaimo ei vain kuule tyhjällä sangolla saapunutta asiakasta. Lopulta vaimo suostuu menemään ulos, mutta ei edelleenkään kuule ketään - vaikka joutuukin olematonta esiliinallaan pois huiskimaan. - Kafkamainen tilanne, toinen on jäätymässä, kuolemassa, toinen ei halua nähdä. Novelli on vanhemman oloinen kuin kaksi edellistä saman ajan novellia. Se on ihan museaalinen hiilisankoineen, koska ei-konkreettinen taso ei sen kummempaa minulle ilmaise, julmuuden ja itsekkyyden ohella, konkreettinen on museosta. Toisaalta ovat kai esim pikalainat korkoineen tämän ajan hiilisankoja.

Franz Kafka: Maalaislääkäri

Lääkäri on pulassa, koska hänellä on kiireinen kutsu syrjäiseen kylään lumipyryssä eikä hänellä ole hevosia. Hevoset löytyvät kuitenkin omasta tallista yllättäen, vieraan renkimiehen hallusta. Lääkäri saa hevoset käyttöönsä, mutta vieras haluaa vastineeksi kauniin piian itselleen. Lääkäri saapuu potilaan luo.  Lähemmässä tarkastelussa lääkäri ei löydä pojasta vikaa. Perheen odotukset ovat toisenlaiset ja lääkäri sitten löytääkin pojasta ison haavan ja haavasta matoja. Lääkäri mietiskelee ihmisten odotuksia: pappeihin he eivät enää usko, mutta lääkärin pitäisi tehdä ihmeitä. Perhe vaatii lääkäriä jäämään potilaan kanssa, hänet riisutaan ja hänelle lauletaan rienaava laulu. Lääkäri päättää karata ja kannustaa hevosensa laukkaan, mutta ne vain laahustavat. Kaikki on menetetty, piikakin uhrattu. - Edelleen kafkamaisia tunnelmia, painajaista, mutta en osaa novellin symboleita tulkita. Ehkä niitä ei tarvitsekaan sen kummempia löytää, lääkärin painajaisen lisäksi.

Rudyard Kipling: Bimi

Miehet keskustelevat merellä matkalla Malajista Englantiin. Samassa laivassa kuljetetaan orankia näyteltäväksi Englantiin. Siitä toinen saa aiheen muistella Bimiä. Se oli oranki, jonka Bertran, luonnontutkija oli kesyttänyt kaverikseen ja elänyt sen kanssa yli kymmenen vuotta. Bimillä oli sänky ja lakanat ja se istui miehen kaverina pöydässä. Kunnes mies tapasi mukavan naisen ja meni naimisiin. Sitä ei Bimi hyvällä katsonut ja jälki on sen mukaista.  - Tämän novellin muistin aika hyvin kouluajoilta. Teemana ihmisen tuhoon tuomittu yritys hallita luontoa, villiä eläintä, josta ei ole ihmisen kaveriksi. Kehyskertomuksen kertoja olisi voinut puuttua tapahtumiin, mutta selittää että kammottavassa tragediassa vaimonsa menettänyt mies halusi kohdata vastustajansa yksin, kun kerran oli erehtynyt kohtalokkaasti, luontokappaletta ihmisenä pitäessään.

Karen Blixen: Sormus

Kertomuksessa 'sataviisikymmentä vuotta sitten' avioitunut nuori tanskalainen aatelismies ja hänen vaimonsa Lise käyskentelevät maillaan. Avioliitto on ajan mittapuiden mukaan hieman erisäätyinen, sillä vasta 19-vuotias vaimo on varakkaampaa sukua. Mies on huolissaan sairastuneista lampaistaan, mutta vaimo ei jaksa niistä kiinnostua vaan pitää miehen huolia lapsekkaina. Seudulla on tavattu lampaita ryöstelevä väkivaltainen roisto, jota ei ole saatu kiinni. Aviomies osoittaa onnensa keskellä myös sääliä roistoa kohtaan, jota hänen ylhäinen vaimonsa ei ymmärrä. Vaimon mielestä mies on selvästikin 'vaarallinen vallankumouksellinen' kuten isoäiti oli sanonut.

Novelli kuvaa avioparin yhteiskunnallisen näkemyksen eroja, sitä kuinka humaanimpi näkemys on vaimon mielestä heikkoutta. Tai sitten mies lampaineen on yksinkertaisesti vaimon silmissä tylsä ja vaimon rakkauden tunteet ovat hiipumassa. Hän jättää hattunsa lähtiessään miehelle; aviovaimon ei kai noina aikoina sopinut kuljeskellä hiukset liehuen. Vaimon oma tausta on antanut hänelle sellaisen itseluottamuksen, joka jähmettää jopa väkivaltaisen roiston aloilleen, kun he sattumalta, muilta näkymättömissä kohtaavat. Sormus on tarkoitettu lahjontaan, mutta sitä ei tarvita ja samalla se katoaa, kuten avioliitton perusta ja rakkaus nuoren aviovaimon sydämestä.  Blixenin vapauden kaipuun tuulet puhaltavat tämänkin sankarittaren ympärillä.

John Steinbeck: Korkeat vuoret

Novelli vie lukijan Kalifornian vuoristoseudulle, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla ja kerrotaan Jody-pojan näkökulmasta. Hän asuu kuivalla ja kuumalla seudulla perheensä ranchilla, on pitkästynyt ja tekee aikansa kuluksia pientä kiusaa koiralle ja linnuille. Hänen suurin mielenkiintonsa ovat ranchin läheisyydessä nousevat Korkeat vuoret; ne sekä lumoavat että kauhistuttavat. Poika kyselee niistä sekä vanhemmiltaan että rengiltä ja saa kaikilta saman vastauksen: ei siellä mitään ole - tai sitten jotain outoa ja pelottavaa. Vuorilta saapuu myös yksinäinen vanha ukko, Gitano, joka väittää syntyneensä seudulla, tulleensa takaisin ja jäävänsä. Perhe ei ole samaa mieltä, mutta poika on ukosta yhtä kiinnostunut kuin vuorista. Tilalla elää viimeisiä päiviään myös raihnainen hevonen, isän mielestä yhtä turha kuin ukkokin, ei enää hyödyksi. - Steinbeck luo mestarillisesti arkaaisen maiseman ja sen tunnelman, kotitila edustaa turvaa mutta myös tylsyyttä, vuoret houkuttelevat salaisuuksillaan. Seudulla kulkevat köyhät paisanot hakevat töitä rancheilta, jotka hädin tuskin elättävät omiaan. Perhe ja poika ovat sidottuja siihen, vanha mies on köyhempi, mutta vielä vapaa valitsemaan. Hän valitsee vielä oman tiensä. Jody on uskottava pojan maailmassaan, hän on utelias, koettelee rajojaan ja kaipaa jännitystä - vuorten takana on meri.

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies

Tapahtuu Andalusiassa, Algecirasin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Gibraltarinlahden vastakkaisella rannalla. Ensinnä minäkertoja muistelee tuttunsa jännittävää silminnäkijäkokemusta Napolista, jossa sattuu äkillisen tapon todistajaksi, ennen kuin minäkertoja palaa omaan majataloonsa. Täällä hän kohtaa espanjaa tutusti ääntävän matkailijan, joka osoittautuu skotlantilaiseksi, Glasgowsta. Sitkeitä skotteja tapaa näet Espanjassa paljon useammin kuin englantilaisia. Varsinainen kertomus on sitten Glasgown miehen kauhukertomusta suurelta yksinäiseltä maatilalta vuoristossa. Kauhu on alkanut toukokuisesta helteestä, siitä seuranneista painajaismaisista öistä yhdistyneenä talon historiaan; siellä on asunut mielipuoli. Äänet, kauhunhuudot täyttävät tienoon aina täydenkuun aikaan... Ei oikein uponnut tämä novelli, vaikka kävi selväksi että tulevakin yö oli oleva täydenkuun - ja kuka siellä sitten huutaa ja kenen pään sisällä. Tämä novelli saattoi olla vieläkin museaalisempi kuin Kafkan hiilisanko.

Aloittelin siis Ompun lanseeraamaa novellihaastetta tarttumalla tähän kouluaikaiseen, kirjahyllystä löytyneeseen teokseen: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja Aulis Ojajärven valikoimana, ja poimin siitä nuo edellä referoidut. Olen aina pitänyt novelleista, mutta kuten moni muukin, en niitä tule niin usein lukeneeksi. Katherine Mansfield, Alice Munro, Raija Siekkinen ja Anton Tšehov ovat olleen ne toistaiseksi mieleen painuvimmat. Niin, ja Octavio Paz, jonka kokoelmaa en enää löytänyt kirjastosta. Elämäni aallon kanssa oli se kertomus, jonka muistan hyvin. Törmään Turun kaupunginkirjastossa usein siihen, että kirja on varastossa eikä sitä täällä saa saman tien mukaansa, kuten Helsingissä. Pitää täyttää lappu tai tehdä varaus.  Novellihaaste on ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistun. Olen samaa mieltä Ompun kanssa, novellit ovat hienoa luettavaa ja ansaitsevat lukijoita siinä kuin romaanit. Levottomalle lukijalle novellit, short stories, ovat etenkin sopivia. Eipähän ehdi kyllästyä aiheeseen tai tyyliin, sen sijaan saa makupaloja monesta.

Kahdeksan novellia kertyi tästä.