Ruotsalaiset bisnesmiehet kohtaavat venäläiset oligarkit. Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä, villin kapitalismin ja uusrikkaiden gangstereiden aika antaa runsaasti aihetta mehevälle rikosten, petosten ja poliittisen juonittelun vyyhdille. Camilla Greben ja Paul Leander-Engströmin Pietarin kapellimestari tuli joululahjakirjana yllättäen ja pyytämättä. Olin kyllä selaillut kirjaa ruotsinkielisenä siskon seurassa kirjastossa. Berlin Noirin ja Philip Kerrin jälkeen dekkarien maailmanvalloitukseni jatkuu lupaavasti Moskva Noirin suuntaan. Olen jo puolivälissä kymmentä luettua dekkaria.
Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuoden 1993 Pietariin, josta lyhyen ja dramaattisen episodin jälkeen siirrytään 10 vuotta myöhemmin Moskovaan. Pietarissa ruotsalainen asianajaja Fredrik Kastrup osallistetaan brutaaliin tapahtumaketjuun, jossa hänelle ei jää vaihtoehtoja. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen hyvä ystävänsä, niinikään ruotsalainen Tom Blixen, menestyvä investointipankkiiri saa toimeksiannon mahtavalta öljy-yhtiö RusOililta ja sen legendaariselta oligarkilta Romanovilta. Tehtävänä on hankkia merkittäviä osuuksia pienemmästä kilpailijasta, Neftnikistä. Toimeksianto ei olekaan niin yksinkertainen kuin ensiksi näyttää, sillä kentälle ilmaantuu lisää saalistajia. Moskova on siirtynyt uuteen aikaan voimalla, länsimaiset liikkeet ja kahvilat kilpailevat Tukholman kanssa, mutta oligarkkien mittatilauspuvut ja korkeilla koroilla hoippuvat assistentit eivät kokonaan peitä sitä mikä on käynnissä: syvissä vesissä uiskentelevat terävähampaiset hait, jotka eivät keinoja kaihda kun valtion miljardibisnes on katettuna ja tarjolla. Siinä tsetseenitkin kutistuvat pelkiksi pelinappuloiksi.
RusOilin ja oligarkki Romanovin esikuvana tulee heti mieleen öljy-yhtiö Jukos ja Mihail Hodorkovski, ivallista hymyä myöten - ja epäilemättä muillakin tyypeillä on elävä esikuvansa, siinä määrin elossa he ovat. Napakan ja jännittävän trillerin parasta antia ovat Moskovan paikallisväri, tapojen ja tyyppien tuore kuvaus, joka selvästi pohjaa kokemukseen. Roistoja riittää ja he vastaavat kliseistä kuvaa venäläisestä turvamiehestä, joka tarvittaessa halukkaasti heittäytyy pomon käskystä käyttämään kidutusvälineitä. Auton pysäyttävä liikennepoliisi, joka pystyy sakottamaan sydämensä kyllyydestä ja mistä hyvänsä syystä. Mutta on myös isällinen autonkuljettaja Nikolai, joka on valmis majoittamaan takaa-ajetun pankkimiehen omaan kaksioonsa. Ja on neuvokas valtion syyttäjäviraston Skurov, sitkeä ja lahjomaton - muttei tahraton - tyyppi, jolla on suuri sydän. Skurov myös tiputtelee Neuvostoliiton aikoja eläneen kokemuksia mietteissään. Uskottavaan ja mielenkiintoiseen Venäjän ja Moskovan kuvaukseen on ilmiselvä selitys: toinen tekijöistä, Paul Leander-Engström on työskennellyt Venäjällä yli kymmenen vuotta sekä tiedustelutehtävissä että investointipankeissa. Kuinka todellisesta poliisivaltiosta tulikaan yksityinen vartiointivaltio.
Paitsi paikallisväriä kirja kuvaa onnistuneesti ajan ilmapiiriä, sitä ahneuden ja villin vapauden sekaista pulssia, jonka voi uskoa vallinneen Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua. Kuten Fredrik Kastrup kuvailee ystävälleen:
Mehän sanomme usein, että me sekä vihaamme että rakastamme Venäjää ja että elämä on täällä jollakin tavoin paljon intensiivisempää kuin Ruotsissa. Vähän sama kuin jos asuisi koko ajan sota-alueella, niin kuin israelilaiset tekevät. Tunteista tulee voimakkaampia, tuoksut tuntuvat väkevämmiltä, värit vaikuttavat täyteläisemmiltä. Mutta kun sillä samalla sota-alueella elää vuosi toisensa jälkeen...
Päähenkilöillä Fredrikillä ja Tomilla on omat salaisuutensa, eri syistä kätketyt, ja niitäkin romaanissa käsitellään kiinnostavasti. Miksi Tom ei halua palata kotiin Ruotsin Dalbyhyn vaikka koti-ikäväkin vaivaa, eikä päästä ketään lähelleen? Venäjällä ei kukaan kysy tungettelevia kysymyksiä. Kaiken päälle rahoituslaitostenkin seinien sisäpuolella käydään asiantuntijan seurassa.
Mielenkiintoinen ja nautittava lukukokemus, ei voi muuta sanoa. Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja ei ollut ollenkaan niin innostunut.
Camilla Greben ja Paul Leander-Engström: Pietarin Kapellimestari
Dirigenten från Sankt Petersburg, 2013, suomentanut Pekka Marjamäki (Höyhentakki on untuvatakki. Pankin asiantuntija ei kai tee asiakkaalleen esitelmää, vaan selvityksen, selonteon.)
Gummerus 2014, 451 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti