Suomi 100 vuotta lukupiiri: Novelli jokaiselta vuosikymmeneltä: 1910-20-30-luku

Lukupiirissä käsiteltiin ensimmäisellä kerralla Joel Lehtosen novelli, Kuolleet omenapuut - tai miksikä ei perunoita? vuodelta 1918. Kirjakauppias Aapeli Muttisen omenapuut ovat kuolleet, paljosta huolenpidosta huolimatta. Kuolleita omenapuitaan katsellessaan Aapeli käy läpi muita haaveitaan, hameväkeä myöten ja näkee niidenkin kurkottaneen liian korkealle. Miksipä ei tosiaan perunoita, hän hymähtää lopuksi. Kuten rahvas oli kirjakauppiaalle jo aikaisemmin ehdottanut. Yllättävän freesi on edelleen tämä satavuotias novelli.

Kaksikymmenlukua edusti Maria Jotunin novelli Onnellinen Heliina vuodelta 1928. Maria Jotunista tulee ensinnä mieleen vain yksi ja se on Huojuva talo ja siitä vielä erikseen Kari Heiskanen ja hänen roolinsa inhana aviomiehenä. Aika moni taitaa edelleen liittää sen roolin häneen lähes saumattomasti, niin aidolta se vaikutti.

Onnellinen Heliina on ovela, sekä novellina että itse päähenkilö. Novelli on kirjemuotoinen: Karliina ja Heliina, siskokset kirjoittavat toisilleen. Karliina on maalle jäänyt piikatyttö, Heliina kaupunkiin muuttanut. Karliinan kirje on täynnä pientä soimausta ja varoittelua, kun sisko on lähtenyt matkoihinsa, hänestä huolettoman oloisesti. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan.

Odotukset nousevat siihen suuntaan, että nyt tästä alkaa se Suomi-filmien mieron tie, jossa kaupungin iloihin harhautunut nainen sortuu synteihin. Mutta ei! Heliina ei suostu kärsimään, vaikka onkin joutunut luopumaan arvokkaimmastaan ruotsalaiselle nätille pojalle. Mokoma ei enää edes tunne. Heliina ei jää toisen perään itkemään eikä katumaan. Päinvastoin, poikahan oli nätti, ymmärtäähän sen. Hän on itsekin nätti ja uskoo kaiken kääntyvän parhain päin. Yllätys on se, että näin käykin. Lukijalle valmiiksi kivetty tie helvettiin hajoaa taivaan tuuliin, kun Heliina panee tuulemaan. Onnistuupa Heliina vielä voittamaan puolelleen anoppinsa siskonkin, kertomalla tälle maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.

Novelli on optimistisen ja ovelan Heliinan takia kerta kaikkiaan peukutuksen väärti. Mainio hahmo! (jätän symbolin pois, koska en saa muokattua sopivan kokoiseksi)  Novellihaaste2.

Kolmekymmenluvun edustajana luettiin Volter Kilven Jäällävaeltaja kokoelmasta Pitäjän pienempiä. Se on lähes Onnellisen Heliinan vastakohta. Vanhus, Taavetti Lindqvist, vetää kelkkaansa kotia kohti pitkin jäistä merenselkää. Kelkka on kukuillansa kaadettua katavarunkoa. Vähän samoin kuin Joel Lehtosen Aapeli Mutikainen omenapuidensa kuihtumista murehtiessaan, Taavettikin kelaa elämäänsä rankkaa kuormaansa vetäessään. Kotona ei odota muuta kuin valmiiksi veistetty ruumisarkku. Ei kovin hilpeää sisältöä, mutta lukemista sekä vaikeuttaa että sittenkin innoittaa Volter Kilven mielikuvituksellinen kielenkäyttö.

Joka vuosi tätäkin työtä, aukkoluotojen kolumista niillä kallionkuruilla ja vuorenkalteitten suojissa, joissa katava tuulen tuiverten yltämättömissä ja lampaan hampaan niistämättömänä on lykännyt varrenpehkoa suorilleen luonnollisille pensailleen ja kykkääntorkoilleen.

Osaksi kieli katoaa taivaan tuuliin tai vaatii ainakin uudelleen lukemista. Loppujen lopuksi novellista nousee - yess! - konflikti jota voin peukuttaa. Konflikti syntyy Taavetin pään sisällä. Hän on koko elämänsä uhrannut perheelleen, lapsilleen, vaimolleen Serafiialle. Koko sille köyhälle ja kiittämättömälle porukalle, joista lapsista jokainen vuorollaan häipyi ja paukautti oven perässään. Pikkuhiljaa valkenee, että Taavetilla saattaa olla osuutta asiaan. Hän muistelee lastensa silkkisiä pellavapäitä hellyydellä - liian myöhään. - Mitä ovat ihmiset muuta minulle tehneet kuin vääryyttä? Taavetti ihmettelee. Tämä sokeus omalle käytökselle on järkyttävää ja kun vanhus nyt vetää viimeistä kuormaa ankarissa olosuhteissa, hänen sokeutensa alkaa säälittää. Mielenkiintoista lukea Volter Kilpeä, hän takoo kielestä ihan omanlaisensa työkalut.

Jäävaeltajan luin saaristossa, kun oltiin laittamassa mökkiä talviteloille. Saa nähdä, tuleeko tänäkään talvena sitä maisemaa kuin Jäävaeltajassa. Kustavia se taitaa olla, aika lähellä näitä kuvia.