 |
| Metsikkö on olevinaan Petroskoissa, mutta ei ole. Ihan tuossa ikkunan takana. |
Elokuva on suurta draamaa: idealismi kohtaa stalinistisen terrorin, mutta vie aikansa ennen kuin idealismi suostuu rapisemaan. Siihen vaaditaan kyttäystä, uhkailua, väkivaltaa, alistamista, sortoa. Väkivallan varjossa kasvaa ystävyys yli rajojen, syttyy rakkautta.
Elokuva on näyttelijäntyön juhlaa. Tommi Korpela näyttelee vähäeleisesti. Jokainen juonne kasvoilla, väläys silmissä ilmaisee riittävästi. Kohtaukset on annosteltu sopiviksi, ei liikaa, ei liian vähän. Tanskalainen Sidse Babett Knudsen ei voisi olla kauempana roolistaan pääministerinä tv-sarjassa Vallan linnake, josta hän tuli meillä kuuluisaksi. Siksi hän yllättää maanläheisenä amerikkalaisena siirtolaisena, leskenä; leveää jenkkimurrettaan myöten täysin uskottava hahmo. Ville Virtanen ei ole ollenkaan Ville Virtanen, hän onnistuu täydellisesti amerikkalaisena kommunistina John Hillinä. Koko olemus ja puhetapa on erilainen kuin mitä olen nähnyt aiemmin. Sampo Sarkola keikaroi suomalaisena kosmopoliittina, joka ei hevillä luovu hyväntuulisesta itseluottamuksestaan. Hannu-Pekka Björkman on hyytävä yhdistelmä pyöreän lupsakasta ulkonäköä ja kovaotteista Stalinin apuria.
Kuvaus, leikkaus, ohjaus - kaikessa näkyy täydellinen ajoitus. Tästä olisi ilmeisesti romaanin perusteella - jota en ole lukenut, mutta arvioissa näin on kerrottu - voitu tehdä paljon runsaampi ja pidempi elokuva. On maltettu, on riisuttu turhat rönsyt, on leikattu kohtauksia niin ettei jännite putoa kertaakaan. Elokuva kestää vähän alle 2 tuntia, ja on optimaalinen. - Ei puuduttavaa kolmen tunnin istumista, josta viimeksi tänään luin yhden teatterikokemuksen verran.
Mainostan vielä kieltä. Vihdoinkin suomalainen elokuva, jossa ei tarvitse kiusaantua replikoinnista, käytetystä kielestä, tavasta puhua. Ihmiset puhuvat niinkuin puhutaan, arkisesti, vihaisesti, lempeästi mutta ei keinotekoisesti, epäuskottavasti. Kielestä saa selvää, se on intensiivistä, sen sävyt seuraavat tunnelmaa tiiviisti.
Aihe ei ole hilpeä, se on rankka ja väkivaltainen, mutta elokuva ei ole toivoton. Se kertoo ihmisen sitkeydestä ja elämänhalusta. Jussi Ketola ei luovu toivosta, eikä luovuta niin kauan kuin henki pihisee. Kuten elokuvan alussa todetaan, tämä tarina, palanen viime vuosisadan historiaa meidän lähiseuduillamme, ihmisistä, joilla oli unelmia, ansaitsi tulla kerrotuksi. Väkivallalla voitaisiin aiheen perusteella mässäillä paljon enemmän. Mutta tässäkin on maltettu. Se on nykyään harvinaista.
Ikitie on järkyttävä ja vaikuttava elokuva eikä se häviä missään Hollywoodin suurtuotannoille.
Ikitie, 2017, Suomi
Ohjaus Antti-Jussi Annila
kiitos vihjeestä!
VastaaPoistaEipä voi elokuvaa paremmin arvostella, kuin sinä sen teet.
VastaaPoistaMinäkin olin aivan haltioissani elokuvan vaikuttavuudesta.
Laitoin tämän henkilökohtaisen mainoksen tälle pienlevikkiselle kanavallekin, että joku joka mahdollisesti on päättänyt jättää tämän elokuvan väliin, sittenkin menisi katsomaan. En ollut itsekään alun perin varma, viitsinko nyt lähteä tuota vanhaa synkkää historiaa läpikäymään. Kyllä kannatti.
PoistaTunnelma elokuvan jälkeen oli semmoinen, että yleisö oli todellakin vaikuttunutta.
Samat tunnelmat!
VastaaPoistaEpäröin mennä katsomaan, koska olen niin monesti pettynyt suomalaisen elokuvan käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Tässä kaikki meni nappiin. Hyvä rytmi, Vaikuttava ja koskettava elokuva.
Minua liikutti se loppu kovasti, ja kun vielä selvisi kuka oli kertoja, niin se oli melkein liikaa.
Osuin sattumalta tietoihin tästä kertojasta. Hän on juuri se oikea henkilö, lähes 100-vuotias Vieno Slobodova, elokuvassa nimellä Mary, Sara-äidin kanssa yhdessä kolhoosille saapunut tytär.
Slobodova oli päässyt lopulta monta kertaa viisumia anottuaan Suomeen sukulaisiin 1987 ja loikannut täältä Kanadaan. Sielä hän oli muuttanut vanhoilla päivillään Viroon pojanpojan saatua sieltä opiskelupaikan.
Tuottaja kertoi, että antaa pojanpojan kastoa elokuvan ensin ja sitten näyttää Vienolle. Vieno is still going strong, mutta onhan tämä elokuva hänelle traaginen. Hän oli kolhoosin hajottamsien jälkeen joutunut lastenkotiin ja sieltä eri puolille, mm. Kazakstaniin.
Mielenkiintoista, kiitos näistä tiedoista, Marjatta! En tiedä miksi oikeastaan olin unohtanut tuon kertojan, kun kirjoitin. Ihmettelen, koska minustakin se oli tosi liikuttava ja hienosti käsitelty se loppu ja kohdistus valokuvaan.
PoistaToivottavasti ihmiset kuitenkin "uskaltaisivat" mennä katsomaan tämän elokuvan, vaikka aihe onkin "pelottava".
VastaaPoistaMyös minusta loppukin oli todella koskettava. Uskomattomia elämänkohtaloita! Ja aina joku selviää niistä kertomaan. Suorastaan velvollisuus kuunnella ne tarinat.
Totta. Mutta tämä ei ollut mitään 'velvollisuus'-makuista katsomista, kyllä sitä katsoi ihan täysillä mukana eläytyen.
Poista