Kun kuulen sanan 'kulttuuri', minusta tuntuu, että olen lämmin hylsy joka putoaa ruohikolle.
Autofiktiivisessä romaanissa Andrei Astvatsaturov muistelee lapsuuttaan 'kehittyneen sosialismin' eli ns pysähtyneisyyden eli brezhneviläisen ajan Leningradissa ja nuoruuttaan nykyisen Venäjän Pietarissa. Kirjailija kuuluu venäjänjuutalaiseen intelligentsijaan ja romaani kuvaa tuota maan sivistyneistön ytimessä hääräävän kauhukakaramaisen tabujenrikkoja-sukupolven elämistä ja olemista aikana, jolloin neuvostovaltio mureni ja syntyi nykymuotoinen Venäjä. Kirjailija päätyi opiskelijaksi Leningradin yliopiston filologiseen tiedekuntaan vuonna 1986, jolloin juutalaisen oli yhtä hankala päästä sinne kuin paimeneksi. Sittemmin hän toimii myös kirjallisuuden tutkijana ja opettajana.
Miten gammaglobuliini liittyy nuottien opiskeluun? Yhteys on gammassa ja perseessä, jotka rokotettujen lasten päässä aiheuttavat riemuun repeämisen. Leninkään ei ollut enää pyhä, ainakaan lapsille, ei vaikka museo-opas yrittää uutta pönöttävää sukupolvea kasvattaa. Brezhnevin ajan rituaaleja oli mm virtsanluovutus ennen kuin irtosi lupakirja yliopistolle pääsyyn. Pioneeritkin huiveineen olivat jo nuorten suussa pinohiiriä. Yliopistolla sisäpiiriä ruokkiva katkeamattomasti antajien ja saajien kesken pyörivä apurahasysteemi on erinomainen: systeemi ei koskaan häiriintynyt eikä rahoja joutunut sivullisten käsiin.
Kaikesta näkyy, että Neuvostoliiton kaatumisen myötä auktoriteetit myös koulu- ja yliopistolaitoksen seinien sisäpuolella alkoivat murentua. Astvatsaturov kuvaa omaa sukupolveaan mitään kunnioittamattomana ja rääväsuisena; vessa- ja pieruhuumori eivät heidän arvoaan laske, päinvastoin punkbändi Villien omenain ritareille sekin oli oleellinen osa arkea. Kuten myös runoilu ja kirjalliset vitsit; niissäkin auktoriteetteja riisuttiin alastomaksi. Kirjailijan lähipiirissä kukoistavat monenlaiset tyyliniekat, joilla on aina aikaa juhlimiseen ja musisointiin ja nerokkaisiin keskusteluihin. Astvatsaturov vertailee itseään ja Thomas Elliottin tutkimistaan nerokkaampiin kavereihinsa ja häviää omasta mielestään.
Luvut etenevät fragmentaarisesti väliotsikoiden kautta uusiin kohtaamisiin. Dialogi on reipasta ja karikatyyrimäistä. Miespuoliset kaverit hääräävät laajalla rintamalla, naisia vilahtelee taustarooleissa; heistä huomioidaan rintavarustus. Lähimmäksi, jopa muutaman dialogin verran tepastelee räikeästi maalattu blondi, ironisesti Prinsessaksi nimetty, joka on tyhmä ja kotoisin jostain maaseutuprovinssista. Hän puhuu jotain junttimurretta (joka on suomennettu itämurteella mie, myö).
Välillä kirjailija uppoutuu itseensä ja kirjoittamisen vaikeuteen; aloittaa jutun ja peruuttaa takaisin. Kommentoi kirjallisia keskusteluja, jotka avautunevat helpommin pietarilaisille. Paitsi naisiin, pietarilaisen intelligentsijan ylimielisyys kohdistuu myös muihin osiin Venäjää. Moskovalaisten itseriittoisuus ärsyttää, mutta krimiläinen lomanvietto on pietarilaiselle nuorukaiselle painajaista. Mikään Krimistä ei nouse sen kamalien vessojen ohitse. Tyhmän naisen ympärillä pyörii tyhmä venäläinen uusrikas, joka myös on älykköjen pilkan kohde.
Kulttiromaaniksi kuulemma Venäjällä noussut romaani ei hauskoista paloistaan huolimatta sittenkään innostanut. Nuortenmiesten läpänheitto alkoi pitkästyttää, peittelemätön sovinismi ällöttää ja poliittisesti epäkorrekti 'rahvaan' halveksunta on minusta pikkusieluista ja konservatiivista. Ja vielä valheellista. Loppukohtaus, jossa nahkatakkiset ja kovanyrkkiset miehet kohtaavat varmisti sen, että kokonaistunnelmani putosi entisestään. Kyllä Dovlatov ja hänen itseä ylentämätön huumorinsa päihittää tämän rillipäisen älykön mennen tullen. Varsinkin kun yhteiskunnallinen satiirikin oikeastaan on olematonta, ainakin mitä tulee aikaan brezhneviläisyyden jälkeen.
Löysin vinkin romaanista täältä.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa
Люди в голом, 2009, suomentanut Tuukka Sandström
Idiootti, 2010, 295 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti