Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Kuka minä olen? hän ihmetteli vakavassa vaarassa. Ja jasmiinipuun tuoksu vastasi: minä olen oma tuoksuni.

Oppiaika eli Nautintojen kirja ilmestyi Brasiliassa jo vuonna 1969, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Juutalaista Clarice Lispectoria on verrattu Franz Kafkaan. Romaanissa voi aistia 60-luvun henkeä; ranskalainen eksistentialismi oli muodissa, Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Francoise Sagan ajan suuria kirjailijanimiä. Eksistentiaalisesta ahdistuksesta, elämän kärsimyksestä, kuoleman kaipuusta, ihmisyydestä ja jumaluudesta tässä on puhetta. Johtoteema, itsen etsintä on kiedottu rakkaustarinaan.

Romaani alkaa lyhyellä prologilla Kevään alku eli Välttämätön kuolema keskellä päivää. Siinä nuori, 25-vuotias Lóri, alakoulun opettaja Rio de Janeirossa tempoilee niin sekavissa tunnemyrskyissä, että niissä ei lukijana ole tuoreeltaan pysyä mukana. Luku alkaakin keskeltä lausetta, eikä kovin selkeitä taustoituksia ilmesty naisen myllertävää mieltä selventämään. Monologissa esiintyy kuitenkin jo Ulesses-niminen mies, tunteiden kohde. Prologin jälkeen seuraa Valoa, valoa, mikä merkitsee samaa myös lukijalle. Selkenevää.

Ulesses on naista vanhempi filosofian opettaja. He ovat rakastavaisia, jotka halutessaan vakuuttaa itsensä ja toisensa suhteen erityisyydestä, eivät halua intiimiä suhdetta ennen kuin ovat valmiita. Olla valmis tarkoittaa perusteellista kaivautumista omaan ihmisyyteen, elämän perimmäisen olemuksen selvittämistä niin pitkälle kuin se on mahdollista ja toisen tuntemista samalla perusteellisuudella. Jonkinnäköistä buddhalaista tietä kieltäytymisen kautta valaistumiseen siinä tavoitellaan; halu lymyilee ihon alla, mutta sille ei anneta periksi. Aluksi mies toimii kaiken, sekä itsensä että naisen tunteita hallitsevana opettajana, mutta keskinäinen arvostus on suurta ja suhde moderni, vapaa. Naisen matelevaa alistumista ei ole ihan helppo niellä, mutta opin tiellä tapahtuu joka tapauksessa muutosta eikä mieskään tavoittele lopullista valtaa - tässä idealistisessa rakkauskertomuksessa. Sillä nautinto ei ole vain fyysisessä vaan myös ajattelussa, niin he toisilleen opettavat.

Lórin monologeissa vuorottelevat riemastuneet oivallukset ja toisaalta pelot ja synkät epäuskon hetket. Hän lähettää vetoomuksia Jumalalle, mutta vaikuttaa että jumalan käsite ei kuitenkaan ole romaanissa perinteinen. Tai ainakin se venyy hyvin monenlaisiin panteistisiin käsitteisiin päätyäkseen ihmiseen itseensä. Luonto, sade, tuoksut, meri merkitsevät, samoin kuin luonnon antimet: peruna, hedelmät, kukat. No, jos asuisi Rion Ipaneman rannalla, heräisi aamuhämärissä ja sukeltaisi valtameren kuohuihin autiolla rannalla, jasmiini tuoksuisi yössä ja vesi olisi lämmintä mutta raskaan suolaista...olisihan se aika jumalaista. Kohtaamiset Ulissesin kanssa rantaravintolassa seuraavat yksinoloa, monologi vaihtuu vuoropuheluksi, jossa he tulevat toisikseen. Rakastavaiset asettavat ehtoja, mies koettelee naista kuin tikulla uunissa paistuvan kakun kypsyyttä.

Kohdittain Lórin merta ja taivaita syleilevät tuokiot maistuvat sanahelinältä, mutta välillä taas konkretia palauttaa maan pinnalle; taksimatka Rion yössä, Lórin köyhät oppilaat jotka palelevat Brasilian talvessa. Sama mikä pelastaa Lórin hysteeriseltä ja mystiseltä yksinäisyydeltä auttaa kyllä lukijaakin. Clarice Lispectorilla on maine vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana eikä turhaan. En ole varma, mitä tästä ajattelen. Suomentaja Tarja Härkönen on kirjoittanut romaaniin jälkisanat.

Jälkikirjoituksessa kerrotaan, että romaani on kirvoittanut kirjallisuuden tutkimusta ja esseitä. Esim sen Jumala-käsitystä on tulkittu sekä uskonnolliseksi että ei-uskonnolliseksi. Laitetaan tähän nyt yhden viisaan tutkijan, Patricia Zecevicin tiivistetty ajatus romaanista: Oppiaika on tutkielma identiteetin syvimmistä tasoista, kosmisesta identiteetistä, joka ylittää ihmisen minän rajat, niin kansalliset ja yhteiskunnalliset kuin sukupuolisetkin. Tämänkään ajatuksen äärellä en ole varma, sanoisinko aamen vai päläpälä. Joka tapauksessa Lispectorin tyyli on loistelias ja tämäkin teos mielenkiintoinen, häiritsevä kerta kaikkiaan. Ja onko James Joycella sittenkään mitään tekemistä Ulissesin kanssa, se selviää myös jälkipuheesta.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969,suomentanut Tarja Härkönen

Teos 2018, 178 s

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Tuhatkuusisataaluvun Saint Helenan saari Etelä-Atlantilla ja siellä romaanin alussa 8-vuotias poika, Kuolleenpuun Angus. Siinä Olli Jalosen Taivaanpallon eksoottinen ja omaperäinen asetelma. Tulee mieleen oma nostalginen mökkikirjani, Arvid Lydeckenin Sininen saari vuodelta 1914. Oikeastaan vain saaresta ja merestä ja pikkupojista, Killestä ja Kallesta, se yhteys tulee, ei muusta sisällöstä. Mutta ehkä vielä jonkinnäköinen yhteys löytyy tietystä pikkuvanhasta tyylistä. Angus on seikkailunhaluinen ja ikäisensä ihminen, mutta myös oppivainen ja kaiken rekisteröivä.  Hänen silmillään ja korvillaan koko tarina etenee.

Anguksen vanhemmat ovat lähteneet Englannista ja päätyneet Saint Helenaan uuden elämän toivossa. Isä on sittemmin kuollut ja köyhää taloa asuttavat Anguksen äiti Catherine ja 16-vuotias isosisko Ann, molemmilla pienet vauvat. Perhepiiriin saapuu suuremmitta seremonioitta myös protestanttipastori, joka ottaa äidin puolison paikan (äidin mielipidettä ei enempiä kysellä) ja opettaa Angusta lukemaan raamattua ja kirjoittamaan. Anguksen elämään on vaikuttanut eniten saarella käynyt tiedemies, tähtitieteilijä Edmond Halley, jonka kanssa Anguksella on edelleen kirjeyhteys Lontooseen. Hän kirjaa annetun tehtävän mukaan lintujen määriä ja tähtien asentoja. Angus haluaa kehittää näkönsä purjeneulanteräväksi, sillä häneen on syttynyt sammumaton tiedonjano.

Saint Helenalla käydään samaa kirkollista kamppailua kuin on samaan aikaan käynnissä isäntämaassa Englannissa, anglikaanien ja salakatolisten välillä. Häijy kuvernööri kurittaa paikallisia ja estää ketään pakenemasta; saaren väkiluku ei saa laskea, se on kuvernöörille kunnia-asia. Pikkupoika oppii nopeasti, mikä on köyhän ainoa tapa pysyä elämässä kiinni: olla nöyrä, huomaamaton, puhumaton, näkemätön. Perheen kohtaamien vaikeuksien jälkeen käy selväksi, että Angus on lähetettävä Jamestownin satamasta salamatkustajana Englantiin, saamaan apua tiedemies Halleyltä.

Angus matkustaa märssykorissa ja sittemmin ankarien laivapuosujen apuna kuukausia kestävän merimatkan. Laiva, romuttamoon valmis Berkeley Castle käy vielä Ghanaan rakentuvassa valtavassa linnoituksessa (jossa olen käynyt jo Matkalla kotiin), jonne myydään elossa ja terveinä pysyneet orjat ja jatkaa Englantiin. Englanti ja Edmond Halleyn koti Islingtonissa Lontoossa häämöttää, mutta Anguksella on matkassa mutkia ja vastuksia perille asti ja perillä.

Oveluudessa Angukselle vetää vertoja vain itse tiedemies Edmond Halley; aika ja tietäminen on kirkon miesten ja kuninkaan hallitsema. Tiedemies Halleyllä on Englannin Kauppakomppaniaan hyvät suhteet, hän on tuonut sille tähtikartallaan mainetta ja kunniaa. Ollaan valistuksen ajan kynnyksellä, mutta edelleen viimeinen sana siitä, mikä on oikein ja mitä saa opettaa, on kuninkaalla ja kirkolla. Usko ja taikausko ovat vahvasti vallassa, tieto ahdingossa. Tiedemies näyttää pojalle maailmoja, jotka avautuvat havaintojen, toistettujen kokeiden, mittausten ja oivallusten kautta. Ja poika oppii, lukemisen, ulkoluvun jälkeen myös ajattelemaan.

Taivaanpallo on pojan kautta nähtyä tieteen ja uskon filosofiaa ja samalla yli kolmensadan vuoden takaisilla fregateilla purjehtivaa seikkailua. Rivien välistä pilkisti Juha Hurmeen Niemikin, samasta vuosisataisesta valistuksen ja uskon välisestä kamppailusta hänkin kertoi omassa historiakertomuksessaan. Aika on pienelle ihmiselle eli alamaiselle, raaka ja julma, mutta jos onnistuu henkiriepunsa pitämään, voi tuurilla tavata ihmisen, joka näkee toisessa enemmän kuin jamssikepin: kyvyn oppia ajattelemaan ja halun kehittyä.

Luettuani romaanista useamman kehuvan arvion, odotukseni olivat korkealla. Se vei helposti Anguksen matkaan Sant Helenan araukaarian latvaan tähtiä tutkimaan, laivan märssykorin keinuntaan ja Walesin lumihuippuisille vuorille - kylmänä talvena, en tiennyt niitä siellä olevan! - tähtien ratoja tutkimaan. Lapsenkielinen teksti oli ensin outoa, sitten taitavaa ja kuori hyvin esille lapsen ajattelun, kuuliaisuudesta epäilyyn ja omaan ajatteluun kulkevan kaaren. Samalla Anguksen jotenkin liian kunnollinen partiopoikamaisuus ja pikkuvanha olemus alkoi lievästi sapettaa. Mutta se liittynee tämän lukijan omaan lyhytjänteisyyteen. Olihan tämä kohti omia kokeitaan sinnikkäästi etenevä pieni tiedemiehen alku liikuttava tuttavuus.

Sillä lailla lämmitettynä pallo lähti kohoamaan mutta karkasi minulta pihassa. Se oli se komeetta Lontoon päällä, sanon mutta lopun jo hiljaa koska herra Halley on kääntynyt katsomaan minuun ja ehdin pelästyä että hän sanoo että sellainen on ilkivaltaa ja ihmisten pelottelua mutta herra Halley ei ensin sano mitään vaan hieroo leukaansa ja kaulaansa pakkaskankaan alta. 
Että kohosi itsestään? hän kysyy.
Niin. Kuuman päällä kohosi, minä sanon. 

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava, 2018, 461 s

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III

Edward St Aubynin autofiktiivinen romaani on alun perin ilmestynyt Englannissa kolmena erillisenä romaanina jo vuosina 1992-94, mutta yksissä kansissa suomennettuna vasta nyt. Se on meille suomennoksen lukijoille miellyttävä ratkaisu. Patrick Melrosen kokemukset kulkevat punaisena lankana jokaisessa osassa, jotka on nimetty Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan.
Kun ihminen on edelleen hengissä koettuaan kaiken sen minkä tämä kirjailija, se on ilmiselvästi kirja joka on pitänyt kirjoittaa.

Kulissit ovat komeat: Englannin aristokratia lepää satoja vuosia vanhoilla perustuksilla, sen muurit ovat paksut, koulut ja sisäoppilaitokset vain samankaltaisille, kartanot puistojen keskellä, ja niitä heillä on kesäaikaan käytettävissä myös Ranskan Provencessa. Yhteiskuntaluokka nai vain rahaa tai arvonimiä, enimmäkseen ne yhdistyvätkin. Seurapiiriin on vaikea päästä, sitä yrittävät monet äkkivaurastuneetkin, joku intialainenkin, mutta rasismi on yksi peruspilareista.

Patrick Melrosen isä David raiskaa poikansa kun tämä on viisivuotias. Isä on seurapiirinsä ehdoton valtias, joka säteilee ristiriitaista vetovoimaa, älyä ja ironiaa, mutta ennen kaikkea jatkuvasti purkautumiskanavaa etsivää sadismia. Äidistä, Eleanorista ei ole enää vastusta, hänet David on jo pannut konttaamaan viikunapuun alle, syömään mätiä viikunoita. Sittemmin tämä on keskittynyt juoma- ja pilleriosastoon. Tästä lähtöasetelmasta St Aubyn lähtee kuorimaan brittiläisen yläluokan elämää eikä piirtyvä kuva mairittele ketään. Seurapiiri herää uuteen päivään krapuloissaan, kuka mistäkin lääkettä etsien, purjehdusklubeilla uutta juhlatunnelmaa keräten, hyvin kasvotusten käyttäytyen, selän takana tikariniskuja jaellen, toistensa irtosuhteista ja salasuhteista juoruillen.

Vallan ilmapiiri piristi klubin tylsiä, paheellisia ja omituisia jäseniä samaan tapaan kuin satamasta purjehtiva iso huvijahti saa pienet jollat keinumaan kiinnitysköysissään.

Isän persoona maustaa koko ensimmäisen osan häijyydellä ja dekadenssilla, joka alituisesti etsii rajojaan. Hänen ylenkatseensa vulgaariutta kohtaan käsitti myös vulgaariuden vaikutelman välttelemisen vulgaariuden. Koko seurapiirissä näyttäisi olevan yksi henkilö, jolla on jalat maassa, järki päässä ja kanttia vastata aristokratian ginin, viskin etc löystämiin argumentteihin: kulttuurihenkilön amerikkalainen vaimo. Näissä puitteissa viisivuotias ei saa apua omaan tragediaansa, vaikka kartanon keittiössä ja puutarhassa häärii vaihtuvan vierasjoukon liepeillä ranskalainen henkilökunta.

Ensimmäisen osan jälkeen Patrick Melrosen elämä kaksikymppisenä heroinistina ei yllätä muuten, paitsi järkyttävänä kuvauksena huumehelvetistä. Ikävässä jutussa poika matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Hepoa hän ei ottaisi. 'Haluan tehdä tämän ehdottoman selväksi', hän piipitti entisen kemianopettajansa rouva Muffetin äänellä. Kuolema viuhtoo miekkojaan Patrick Melrosen pään päällä päivästä toiseen, kun nuorimies kuluttaa setelipinojaan Brooklynin huumekauppiaiden luona, sekä tuttujen että uusien diilereiden. Isän tuhkalaatikko kulkee mukana.

Kuten Hesarin arviossa - sieltä tietenkin tämän taas kerran bongasin - mainittiin, mieleen tulee toinen muistelu Bill Cleggin Nuoren addiktin omakuva. Vain tämän helvetin läpikäynyt osaa siitä noin kirjoittaa. Molemmat kyllä ovat muutenkin lahjakkaita kirjoittajia. Tapa ajatella, elämän fiksoituminen vain seuraavan annoksen hankkimiseen, ainoana ajatusten sisältönä, ainoana toiminnan tavoitteena; se on molempien kuvaamaa nistin elämää. Järjestelmällisyys, jolla seuraavat annokset suunnitellaan ja kuinka järjestelmä sakkaa kuitenkin kun järki ei sittenkään pysy mukana. Tulee mieleen parin tyypin keskustelu lähijunassa matkalla Helsingistä lähiöön. Siinä oli aiheena keskinäisen velan järjestely ja tarjolla olevien Subutex-annosten jako.

Kaikkein kamalimmatkin kuvauksensa St Aubyn pyöristää ironisella huumorilla, joka paikoitellen kirvoittaa - tilanteesta johtuen - vastentahtoisen hymyn tai jopa naurunpyrskähdyksen. Kuten kuvaus illallispöydästä, jossa aistiharhat vääntävät sekä kuulon että näön uusille ulottuvuuksille.

Voi luoja, taas se alkoi. Äänet päässä. Loputtomat yksinpuhelut. Kammottava puheenpälpätys, jota hän ei voinut hillitä. Hän kumosi kurkkuunsa lasillisen punaviiniä yhtä suurella antaumuksella kuin Peter O'Toolen tulkitsema Arabian Lawrence joi lasillisen limonadia näännyttävän aavikonylityksen jälkeen. 'Akaba on meidän', hän sanoi tuijottaen mielipuolisesti etäisyyteen ja kohotellen merkitsevästi kulmiaan.

Kolmannessa osassa Toivon mukaan narkkarielämä on suunnilleen takana (alkoholi virtaa edelleen). Siinä keskitytään, taas kerran, suuriin juhliin johon koko seurapiirikerma on tulossa eri puolilta provinssia. Entinen huumekaveri Johnny on myös kuivilla ja käy anonyymeissä huumeidenkäyttäjien kokouksissa. Heillä on keskinäinen kielensä, joka periytyy yhteisestä menneisyydestä. Siitä luopuminen, sen esittämisestä että kaikki on hallinnassa, on paranemista. Sen lisäksi Patrick etsii keinoa jakaa lapsuudentraumansa taakkaa. Sillä käsittelemättä jääneen väkivallan väristykset häiritsivät leppoisaa lomatunnelmaa alituiseen niin kuin moottorin jyly saa ginin väreilemään lasissa merta halkovan laivan kannella. 

Viimeinen osa Toivon mukaan keskittyy paljon seurapiirijuhliin ja monenlaisiin pettämis- ja naimiskuvioihin Patrickin jäädessä osittain taka-alalle. Anteeksianto vanhemmille olisi vihan loppumiselle tärkeää, mutta miten?  Isän lapsuudesta on saatu jo aiemmin pieniä tiedon hippusia, joista voi ounastella että hänellä saattaa olla samantapaisia kokemuksia. Viimeinen osa jäi näistä kolmesta vähiten kiinnostavaksi ja ensimmäistä kertaa pieni pitkästyminen aristokratian yhdentekevään elämään alkoi vaivata, vaikka nimensä mukaisesti elämä näyttää valoisatkin puolensa uudelleen.   St Aubynin Loistava menneisyys loistaa kuitenkin kerrontansa takia ja elokuvallista ainesta siinä on vaikka millä mitalla. Elokuva on kansiliepeen mukaan tekeillä ja pääosan näyttelee Benedict Cumberbatch.

Kiitos Markku Päkkilälle myös loistavasta suomennoksesta. Niin, ja kansi on todella kaunis!

Luimme taas samaa kirjaa: Mummo matkalla.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Never Mind 1992, Bad News 1992, Same News 1994, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2018, 463 s

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Olen jumittunut Lähi-itään, nyt portille eli Turkkiin. Hassu sattuma, että Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä seurustelee saumattomasti edellisen lukemani tietokirjan, Arabikevään jälkeen kanssa. Romaanin keskeinen teema on näinä aikoina vahvistuvan vanhoillisen islamin törmäys toisiin tulkintoihin, uskontoihin ja filosofioihin sekä sen vaikutus arjessa, jokapäiväisessä elämässä, yhteiskunnassa ja politiikassa ja vielä erityisesti naisen elämässä. Näkökulma on istanbulilaisen kapinoivan, epäröivän, kyselevän tytön, keskiluokkaisen perheen tyttären.

Romaanin nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että päähenkilö on Neri, ja hänen kaksi ystävätärtään, maallistunut Shirin ja harras muslimi Mona osallistuvat tarinaan sittenkin statisteina, ja varsinkin Mona jää aika pieneksi sivuosaksi. Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja paikassa: nykyajassa ja 15 vuoden takaisessa ajassa, Istanbulissa ja Oxfordissa. Shafak pitää hellyyttävän hyvin huolta lukijasta ja hänen kartalla pysymisestään. Jokainen luku on sekä otsikoitu että merkitty paikalla ja ajalla, 'Oxford vuonna 2001'. Se on rentouttavaa näinä aikoina, kun moni kirja kikkailee monenlaisilla näkökulmilla ja tasoilla, joissa voi pahimmillaan lukijana rasittua.

Neri, 35-vuotias varakas kotirouva joutuu teini-ikäisen tyttärensä kanssa autossaan Istanbulissa liikenneruuhkaan ja siellä kerjäläisten ryöstämäksi. Seuranneessa yhteenotossa hänen laukustaan paljastuu vanha valokuva, joka sysää liikkeelle muistot. Nerin lapsuuden perhe paljastuu yhtä kaksijakoiseksi kuin miltä näyttää koko Turkki; kodissa hyllytilasta kamppailevat isän Atatürkia ihaileva maallistunut kirjasivistys ja äidin, hartaan sunnimuslimin uskonnon symbolit. Yhtä sotaa on vanhempien avioliittokin. Isä nautiskelee enevästi rakia ja varmistaa silläkin, etteivät uskonnolliset fanaatikot eksy hänen seuraansa. Äidin selän takana tytär etenee isän myötävaikutuksella opin tiellä lopulta sittenkin Oxfordiin asti. Yliopiston asuntola tuo Nerille ystäväksi rämäpäisen ateistin, iranilaisen Shirinin ja myöhemmin huivia käyttävän uskovaisen Monan. Varsinainen johtotähti filosofisille keskusteluille, uskontojen dialogille löytyy pian: vetovoimainen professori Azur, jonka opetusmenetelmät ovat kiistanalaisia ja maine tuo sekä ihailijoita, rakastuneitakin että vihamiehiä. Professori vaatii paljon oppilailtaan, liikaakin heidän ikäänsä nähden eikä innostukseltaan aina huomioi hauraimpia heistä.

Jotkut tutkijat ovat taipuvaisia jakamaan ja luokittelemaan, toiset puolestaan sekoittamaan ja yhdistämään. Jotkut pilkkovat, toiset kytkevät. Minä taas haluan elää kaikki aistit valppaina kuten sinun ihmeellinen mustekalasi. Ei luoteta yhtenäisiin aivoihin. Tehdään runoudesta osa filosofiaa ja filosofiasta heti paikalla osa jokapäiväistä elämää. Nykymaailmassa on se vika, että vastauksia pidetään tärkeämpinä kuin kysymyksiä!

Lyhyissä, usein koukuttavasti päättyvissä luvuissa vuorotellaan Neri Nalbantoglun lapsuuden kodissa, turkkilaisissa häissä, Istanbulin eliitin kutsuilla ja Oxfordin Jumala-seminaarissa. Ne täydentävät hyvin kuvaa nuoresta naisesta etsimässä omaa elämänkatsomustaan konservatiivisen uskonnollisuuden ja ehdottoman ateismin välissä. Professorin dialogit oppilaidensa kanssa ovat oikeasti ajatuksia herättäviä ja virkistävää luettavaa. Oxfordin kirjastoissa viihtynyt ja brittien luottamusta maan instituutioihin ihaillut Neri pettyy oman maansa muutokseen, kotirouvana korruptoituneiden liikemiesten ja heidän vaimojensa illallisella hän ei siedä sukupuolittunutta keskustelua; miesten keskustelua politiikasta ja bisneksistä ja naisille tilattua selvänäkijää. Nuorten opiskelijoiden ja professorin suhteet värjääntyvät monenlaisesta kilvoittelusta. Skandaalinkäryinen menneisyys sekoittuu Nerin illalliskutsuilla Istanbulin kuohuvaan nykyhetkeen, jossa syyrialais-, kurdi- tai romanilapset imppaavat liimaa laukunryöstäjien kanssa.

Eevan kolme tytärtä on kuin istanbulilainen vastine Elena Ferranten Napoli-sarjalle, yhdessä osassa. Yhtä tiukasti Shafak ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, korruptioon, ahdasmielisyyteen ja nousevaan nationalismiin -  ja näkee naiselle tässä yhteiskunnassa varatun kapenevan tilan. Samalla tavoin hän myös peilaa muutoksia ystävättärien valintojen kautta. Toiseksi Shafak silti jää psykologisessa kuvauksessa ja kielessä. Shafak käyttää paljon vertauksia, joista osa osuu,  mutta jotkut ontuvat ja töksähtävät tekstistä kuin, kuin....---heidän äänensä kohosivat ilmaan kuin dynamiittipanoksen tappamat kalaparvet veden pinnalle. Suomennoksen kansi on minusta huono, kuin hiusvärimainos. Romaani vetää joka tapauksessa hyvin ja käsittelee runsaita ja ajankohtaisia teemojaan innostuneesti. Olin maistavinani jonkinnäköisen itämaisen mausteen sen vapautuneessa heittäytymisessä yleviinkin tunnelmiin. Rohkeaa.

Luimme näköjaan taas Mummon matkalla kanssa saman teoksen.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Three Daughters of Eve, 2016, suomentanut Sari Karhulahti 
Gummerus, 2018