Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III

Edward St Aubynin autofiktiivinen romaani on alun perin ilmestynyt Englannissa kolmena erillisenä romaanina jo vuosina 1992-94, mutta yksissä kansissa suomennettuna vasta nyt. Se on meille suomennoksen lukijoille miellyttävä ratkaisu. Patrick Melrosen kokemukset kulkevat punaisena lankana jokaisessa osassa, jotka on nimetty Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan.
Kun ihminen on edelleen hengissä koettuaan kaiken sen minkä tämä kirjailija, se on ilmiselvästi kirja joka on pitänyt kirjoittaa.

Kulissit ovat komeat: Englannin aristokratia lepää satoja vuosia vanhoilla perustuksilla, sen muurit ovat paksut, koulut ja sisäoppilaitokset vain samankaltaisille, kartanot puistojen keskellä, ja niitä heillä on kesäaikaan käytettävissä myös Ranskan Provencessa. Yhteiskuntaluokka nai vain rahaa tai arvonimiä, enimmäkseen ne yhdistyvätkin. Seurapiiriin on vaikea päästä, sitä yrittävät monet äkkivaurastuneetkin, joku intialainenkin, mutta rasismi on yksi peruspilareista.

Patrick Melrosen isä David raiskaa poikansa kun tämä on viisivuotias. Isä on seurapiirinsä ehdoton valtias, joka säteilee ristiriitaista vetovoimaa, älyä ja ironiaa, mutta ennen kaikkea jatkuvasti purkautumiskanavaa etsivää sadismia. Äidistä, Eleanorista ei ole enää vastusta, hänet David on jo pannut konttaamaan viikunapuun alle, syömään mätiä viikunoita. Sittemmin tämä on keskittynyt juoma- ja pilleriosastoon. Tästä lähtöasetelmasta St Aubyn lähtee kuorimaan brittiläisen yläluokan elämää eikä piirtyvä kuva mairittele ketään. Seurapiiri herää uuteen päivään krapuloissaan, kuka mistäkin lääkettä etsien, purjehdusklubeilla uutta juhlatunnelmaa keräten, hyvin kasvotusten käyttäytyen, selän takana tikariniskuja jaellen, toistensa irtosuhteista ja salasuhteista juoruillen.

Vallan ilmapiiri piristi klubin tylsiä, paheellisia ja omituisia jäseniä samaan tapaan kuin satamasta purjehtiva iso huvijahti saa pienet jollat keinumaan kiinnitysköysissään.

Isän persoona maustaa koko ensimmäisen osan häijyydellä ja dekadenssilla, joka alituisesti etsii rajojaan. Hänen ylenkatseensa vulgaariutta kohtaan käsitti myös vulgaariuden vaikutelman välttelemisen vulgaariuden. Koko seurapiirissä näyttäisi olevan yksi henkilö, jolla on jalat maassa, järki päässä ja kanttia vastata aristokratian ginin, viskin etc löystämiin argumentteihin: kulttuurihenkilön amerikkalainen vaimo. Näissä puitteissa viisivuotias ei saa apua omaan tragediaansa, vaikka kartanon keittiössä ja puutarhassa häärii vaihtuvan vierasjoukon liepeillä ranskalainen henkilökunta.

Ensimmäisen osan jälkeen Patrick Melrosen elämä kaksikymppisenä heroinistina ei yllätä muuten, paitsi järkyttävänä kuvauksena huumehelvetistä. Ikävässä jutussa poika matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Hepoa hän ei ottaisi. 'Haluan tehdä tämän ehdottoman selväksi', hän piipitti entisen kemianopettajansa rouva Muffetin äänellä. Kuolema viuhtoo miekkojaan Patrick Melrosen pään päällä päivästä toiseen, kun nuorimies kuluttaa setelipinojaan Brooklynin huumekauppiaiden luona, sekä tuttujen että uusien diilereiden. Isän tuhkalaatikko kulkee mukana.

Kuten Hesarin arviossa - sieltä tietenkin tämän taas kerran bongasin - mainittiin, mieleen tulee toinen muistelu Bill Cleggin Nuoren addiktin omakuva. Vain tämän helvetin läpikäynyt osaa siitä noin kirjoittaa. Molemmat kyllä ovat muutenkin lahjakkaita kirjoittajia. Tapa ajatella, elämän fiksoituminen vain seuraavan annoksen hankkimiseen, ainoana ajatusten sisältönä, ainoana toiminnan tavoitteena; se on molempien kuvaamaa nistin elämää. Järjestelmällisyys, jolla seuraavat annokset suunnitellaan ja kuinka järjestelmä sakkaa kuitenkin kun järki ei sittenkään pysy mukana. Tulee mieleen parin tyypin keskustelu lähijunassa matkalla Helsingistä lähiöön. Siinä oli aiheena keskinäisen velan järjestely ja tarjolla olevien Subutex-annosten jako.

Kaikkein kamalimmatkin kuvauksensa St Aubyn pyöristää ironisella huumorilla, joka paikoitellen kirvoittaa - tilanteesta johtuen - vastentahtoisen hymyn tai jopa naurunpyrskähdyksen. Kuten kuvaus illallispöydästä, jossa aistiharhat vääntävät sekä kuulon että näön uusille ulottuvuuksille.

Voi luoja, taas se alkoi. Äänet päässä. Loputtomat yksinpuhelut. Kammottava puheenpälpätys, jota hän ei voinut hillitä. Hän kumosi kurkkuunsa lasillisen punaviiniä yhtä suurella antaumuksella kuin Peter O'Toolen tulkitsema Arabian Lawrence joi lasillisen limonadia näännyttävän aavikonylityksen jälkeen. 'Akaba on meidän', hän sanoi tuijottaen mielipuolisesti etäisyyteen ja kohotellen merkitsevästi kulmiaan.

Kolmannessa osassa Toivon mukaan narkkarielämä on suunnilleen takana (alkoholi virtaa edelleen). Siinä keskitytään, taas kerran, suuriin juhliin johon koko seurapiirikerma on tulossa eri puolilta provinssia. Entinen huumekaveri Johnny on myös kuivilla ja käy anonyymeissä huumeidenkäyttäjien kokouksissa. Heillä on keskinäinen kielensä, joka periytyy yhteisestä menneisyydestä. Siitä luopuminen, sen esittämisestä että kaikki on hallinnassa, on paranemista. Sen lisäksi Patrick etsii keinoa jakaa lapsuudentraumansa taakkaa. Sillä käsittelemättä jääneen väkivallan väristykset häiritsivät leppoisaa lomatunnelmaa alituiseen niin kuin moottorin jyly saa ginin väreilemään lasissa merta halkovan laivan kannella. 

Viimeinen osa Toivon mukaan keskittyy paljon seurapiirijuhliin ja monenlaisiin pettämis- ja naimiskuvioihin Patrickin jäädessä osittain taka-alalle. Anteeksianto vanhemmille olisi vihan loppumiselle tärkeää, mutta miten?  Isän lapsuudesta on saatu jo aiemmin pieniä tiedon hippusia, joista voi ounastella että hänellä saattaa olla samantapaisia kokemuksia. Viimeinen osa jäi näistä kolmesta vähiten kiinnostavaksi ja ensimmäistä kertaa pieni pitkästyminen aristokratian yhdentekevään elämään alkoi vaivata, vaikka nimensä mukaisesti elämä näyttää valoisatkin puolensa uudelleen.   St Aubynin Loistava menneisyys loistaa kuitenkin kerrontansa takia ja elokuvallista ainesta siinä on vaikka millä mitalla. Elokuva on kansiliepeen mukaan tekeillä ja pääosan näyttelee Benedict Cumberbatch.

Kiitos Markku Päkkilälle myös loistavasta suomennoksesta. Niin, ja kansi on todella kaunis!

Luimme taas samaa kirjaa: Mummo matkalla.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Never Mind 1992, Bad News 1992, Same News 1994, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2018, 463 s