Gaël Faye: Pienen pieni maa

Olen vaellellut äiti Afrikkaa kirjallisesti pitkin poikin: Ghana, Zimbabwe, Nigeria, Etelä-Afrikka ja Ruanda on käyty ja nyt tulin Burundiin. Monipuolisesti tuli Afrikan maihin tutustuttua vuosia sitten puolalaisen toimittajan ja kirjailijan Ryszard Kapuscinskin Eebenpuussa.  Pienen pieni maa on ranskalais-burundilaisen Gaël Fayen palkittu omaelämäkerrallinen esikoisteos.

Gaby, Gabriel on ranskalaisen isän ja ruandalaisen tutsiäidin poika. Gaby on alussa aikuisena Ranskassa ja palaa muistoissaan lapsuuteen ja synnyinmaanhansa. Perhe on hyvin toimeentuleva ja asuu Burundin pääkaupungissa Bujumburassa  palvelijoineen.  Prologissa isä tekee pojalleen selkoa etnisistä ryhmistä; kuinka erottaa hutun tutsista ja pygmin molemmista. Siinä poika päätyy vääjäämättömään. Koska kerran uskonto, kieli tai maa ei heitä erota, vastaus on nenä. Mutta sekään ei ole luotettava merkki, sillä:  'Oli nenä millainen tahansa, se möllötti kaikilla keskellä naamaa.'

Lapsuusmuistot Burundissa muistuttavat paljon NoViolet Bulawayon vastaavia Zimbabwessa: lapset hallitsevat suvereenisti kotikatujaan ja pihoja, he tietävät mistä puutarhasta löytyvät mehevimmät mangot, mitä varoa ja milloin ottaa jalat alle. Köyhyys ja väkivalta, sodan siemenet ja kolonialismin perintö pilkahtelevat siellä täällä. Gabyn perheessä äiti Yvonne on paennut Ruandan verilöylyä, mutta sen jäljet ulottuvat naapurimaahan. Perheen isä on palmuöljytehtaan työnjohtaja. Palvelijat ovat hutuja ja kulkevat töihinsä Bujumburan köyhistä lähiöistä, joita sotilaat ratsaavat tarpeen tullen.

Faye kuvaa parhaimmillaan lapsuutensa jengejä, kavereiden valtasuhteita ja pelejä, jotka heijastelevat ympäröivän maailman muutosta. Niin kauan kun on rauhaa burundilaisetkin osaavat repiä ilonsa pienestä ja juhlia trooppisen luonnon keskellä.

Keskellä tanssilattiaa hyönteisiä kuhisevan valon alla kaksosten vanhemmat tanssivat raukeasti poski poskea vasten kuin seurusteluaikoinaan tarunhohtoisen Grand Kallén orkesterin päivinä. Kaksosten äiti oli kookkaampi ja vahvempi kuin heidän isänsä. Äidin viedessä isä ummisti silmänsä ja liikutteli suutaan kuin unia näkevä koiranpentu. 

Perheessä harmonia on vanhempien välillä rikkoutumassa, äiti on saanut tarpeekseen sekä isästä että tämän kolonialistisesta ystävästä, Jacquesista, josta henkii valkoisen miehen ikiaikainen ylemmyydentunto näillä seuduilla. Pienemmät lapset eivät vielä osaa erottaa kenen puolella ovat, mutta ennen pitkää jokainen tietää leirinsä. Burundin presidentinvaalien tulos riittää sytyttämään tulen, jonka jälkeen kotikatu on sota-aluetta. Sen merkkinä radiosta tulee vain klassista musiikkia, 21.10.1993 Burundissa soi Wagnerin Jumalten tuho.

Halusin pysyä puolueettomana, mutta se oli mahdotonta. Olin syntynyt osaksi maan historiaa. Se eli minussa. Kuuluin sille.

Pienen pieni maa kertoo Burundin historiaa kasvavan lapsen silmin ja aikuisen muistamana. Se on yksi monista kertomuksista, jossa lapsuus katoaa sodan verenvuodatukseen. Siihen loppuu lähes paratiisillinen onni, mehevät mangot lasten käsissä vaihtuvat Kalashnikoveihin ja kokonaiset perheet katoavat sokeassa vihassa. Maanpakolaisuus siirtyy sukupolvesta toiseen. Äidin kohtalo on kovin, hän eksyy itseltään ja muilta Ruandan verilöylyn jälkimainingeissa.

Gaël Faye palauttaa lapsuuden muistojaan tuoreesti ja yksityiskohdissaan rikkaasti, mutta kertomus kadottaa loppua kohden jotain ryhdistään. Sekin toisaalta kuvaa hyvin väkivallan kaaosta, mutta näyttää kuin kirjailija ei osaisi päättää mihin asti kuvata lapsuuden loppua. Aikuisen Gabyn paluu Burundiin vaikuttaa irralliselta ja lopun melodramaattinen kohtaaminen hämärässä kapakassa töksähtää hieman epäuskottavasti.

Muita lukijoita: Suketus, Kirjaluotsi, Opus eka

Jokaisella on oma turvapaikkansa! Lähtijöillä poliittinen, jälkeen jäävillä psykoottinen.

Gaël Faye: Pienen pieni maa
Petit pays, 2016, suomentanut Einari Aaltonen
Like 2018, 217 s