Sivut
▼
torstai 21. kesäkuuta 2018
Ritva Hellsten: Lea
Tietävätkö he, että rakastin heitä? Voiko rakkaudesta olla tietämätön, onko se silloin rakkautta lainkaan? Mitä se on? Äidinrakkaus on niin epäselvää, siihen sekoittuu jotain mikä samentaa sen. Pelkoa, pimeyttä. Syyllisyyttä.
Luin tämän romaanin Raija Siekkisen takia. Ritva Hellsten on hänen sisarensa. Sanottakoon heti, että ei häntä siskonsa takia tarvitse lukea, kyllä hän on lahjakas ja mielenkiintoinen kirjailija ihan omana itsenään. Joka tapauksessa kiinnostuin Leasta, kun luin lehdestä arvostelun, joka vihjasi siihen suuntaan että Lea, sisarusten äiti on tässä aiheena ja osoittaa, kuinka vaikea äitisuhde on vaikuttanut tyttäriin, seuraavassakin sukupolvessa. Raija Siekkisen novelleille on ominaista maata viistävä, melankolinen tunnelma. Semmoinen ulkopuolisuuden olotila, jota jokainen on varmaan kokenut mutta hänellä se vaikutti olevan pysyvää.
Ritva Hellsten kertoo Lean tarinaa tämän lapsuudesta nuoruuteen ja vanhuuteen, vuoroin Leaa ulkopuolisena havainnoiden, vuoroin Lean omia ajatuksia seuraten ja vielä nuoruuden parhaalle ystävälle osoitetun - viimeisinä vuosina lähettämättömän - kirjeenvaihdon kautta. Leasta rakentuu kuva herkkänä pikkutyttönä, joka yrittää kovasti ponnistella kohti haaveitaan. Kaikki ponnistelu lähtee kuitenkin perustunteesta, joka on epämääräinen syyllisyys ja siitä kumpuava arvottomuus. Hänellä, sodanjälkeisen ajan lapsella on vanhemmat, jotka eivät näe lapsensa hätää, eivätkä osaa puhua toisilleen. Semmoinen työläiskoti, jossa kyllä pikkuhiljaa eletään eteenpäin, mutta kuivutaan tunnekylmyyteen ja hukutetaan surut juomalla. Menneen sodan varjo lepää synkeänä kodin päällä ja se riittää selitykseksi sekä isän juomiseen että äidin ankaruuteen.
Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään.
Kun Lea sitten pääsee opiskelemaan ja konttoriin töihin, näyttää elämä olevan mahdollisuuksia täynnä. Kunnes tulee rakkaus, Unto ja perhe. Mies on hurmaava, mutta ei sitten hänkään taivu riittävästi perfektionistisen vaimonsa vaatimuksiin. Naukkailtuakin tulee ja silloin Leassa nousee silmitön raivonpuuska. Siinä perheessä, omassaan, Lea näyttää toistavan äitinsä mallia: hänelle ei mikään riitä, ei ole koskaan riittävän hyvää, ei kelpaa. Eivät tyttäret eivätkä heidän valintansa. Jos tytär tekisi noin tai näin, niin sitten hän voisi olla onnellinen.
Kirjailija kirjoittaa realistista vanhan ajan proosaa; rauhallinen kerronta kaikkine sodanjälkeisine tarkkoine yksityiskohtineen - kodin interiöörit, kansakoulun tunnelmat, vaihdetut katseet kesäisellä tanssilavalla, itse ommeltu leninki, portaat joiden narinasta voi päätellä onko mies humalassa - kaikesta tulee mieleen moni suomalainen klassikkoteos ja -elokuva.
Tunnelma tihenee kun kuvataan Lean sisäistä maailmaa, sitä kehitystä missä yksin jätetystä lapsesta kasvaa kaikkea kontrolloiva ja lasten pelkäämä äiti - joka itsekin sen jälkikäteen tiedostaa, olevansa siis hirveä äiti, mutta ei osaa mitään muuttaa. Hänenhän on hyvä lukea myös tyttäriensä päiväkirjaa, heidän hyväkseen hän sitäkin tekee. Syvä luotaus Lean psyykeen on mielenkiintoisesti kuvattu ja taitavasti valotettu.
Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen: jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän?
Ilmeisen omaelämäkerrallinen romaani Lea on vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Aiheet ja niiden kypsyttely on ajatonta. Jokainen on jonkun lapsi. Kasvatustavat ovat yleensä nykyisin vähemmän ankaria, mutta silti monenlaiset ei-toivotut tunnesolmut siirtyvät sukupolvesta toiseen. Perheissä on vaiettuja asioita eikä läheistä aina tunne niin hyvin kuin luulee tuntevansa. Ihmisellä on mielensä sopukoissa pimeitä kohtia, joita ei itsekään haluaisi nähdä. Monia merkityksellisiä tunne-elämän pyörteitä Lea käsittelee mielenkiintoisesti ja koskettavasti, rönsyistä riisutulla, hillityn kauniilla kielellä. Joka ehkä sittenkin tuo mieleen myös kirjoittajan sisaren, Raija Siekkisen.
Ritva Hellsten: Lea
Aviador Kustannus, 2018, 254 s
Luin jokin aika sitten Hellstenin kirjan Orvot, jossa hän kertoo autofiktiivisesti itsestään ja Raija-sisaresta. Pidän sen alusta kovasti.
VastaaPoistaNyt minulla on lainassa myös tämä äidistä kertova kirja Lea. Se kuulostaa vahvemmalta kuin Orvot.
Aikakauden ja yksityiskohtien kuvaus on myös Orvoissa mestarillista.
Tartunkin vielä tänä iltana tähän Leaan!
Ja kylläpä alkoivat myös Raija Siekkisen kirjat kiinnostaa. Olen lukenut häneltä jotain, mutta kauan sitten.
Taitavasti Helsten kasvattaa romaanin alun pelkistetystä ja realistisesta kerronnasta hyvinkin kompleksisen naisen sisäisen maailman kuvaukseksi.
PoistaHuh, olipa intensiivinen romaani. Aivan huippu!
PoistaJa miten onkaan Ritva Hellsten kehittynyt kirjoittajana ensimmäisestä ropmaanistaan Orvot.
Nyt tuntuu siltä, että tämä on se pääromaani, ja Orvot on tälle lisä. Molemmissa on sama perhe ja samat ongelmat, tässä kaikki on kuvattu syvästi ja kipeästi. Olen yhä aivan kirjan maailmassa. Haluan kovasti kirjoittaa tästä jotakin... vielä on Sodankylän elokuvajuhliltakin kirjoittamatta... aina on niin paljon kaikkea, ja väsymys iskee illalla aiemmin. Olenkohan tulossa vanhaksi? :)
Ahaa, Orvot oli vähän harjoittelua. Niin voi kuvitella, että kirjailija on nyt päässyt juurille kun tuota äidin henkilöhistoriaa alkoi perata. Äidin hahmo on hienosti kuvattu, ei mustavalkoisesti, vaan ymmärrystä yrittäen. Hän on sekä kamala että liikuttava. Uskottava.
Poista