Sivut

tiistai 7. elokuuta 2018

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme





Olimme ihan suunniltamme petaa suurta salamyhkäisyyden peittoa. Sitä kohennellaan eri puolilta, mutta aloitetaan keskikohdasta. Rosemary on tytär, joka availee sieltä täältä perheensä historiaa. Perheeseen kuuluu äiti ja isä, psykologian tutkija ja professori, veli Lowell ja sisar Fern. Perhe ajautuu kriisiin ja puolet lapsista, tai siis kaksi kolmesta katoaa. Ongelma on se, että niistä katoamisista ei oikeastaan voida puhua. Eikä niistä puhuta myöskään lukijalle, vaan tämä hiljalleen avautuva mysteeri on se, jonka varaan romaanin jännite pingoitetaan.

Monesta kasvatuksellisesta syystä vanhemmat eivät halua puhua asioista ainoalle läsnäolevalle lapselleen, Rosemarylle - joka alussa on aikuinen opettaja, mutta tapahtumisen polttopisteessä 5-vuotias, liikaa pälpättävä tyttö, joka sitten myös hiljenee. Patoutunut puhumattomuuden tilanne aiheuttaa pitkittyneitä väärinkäsityksiä ja vääriä tulkintoja, joita selvitetään ajan kuluessa. Sinä aikana päästään myös 'keskikohdasta' sinne alkuun. Minunkin on nyt oltava hyvin salaperäinen, etten tässä paljasta kirjan varsinaista yllätystä, jota kannessa Jussi Valtonenkin mainostaa. Yllätyshän se on.

Miksi koko tämä kiemurainen ja salaileva tapa kertoa? Sitä en ihan ymmärrä, kiinnostun, mutta lopulta minulla on hieman nenästä vedetty olo.  On rakennettu suurta mysteeriä, ja kun salaisuuden verho lopulta on poissa - niin, se mikä paljastuu ei ihan vastaa kihelmöiviin odotuksiin. En ymmärrä, että noinkin fiksussa perheessä olisi toimittu niin. Eli pieni uskottavuusongelma syntyi tämän lukijan päässä.

Romaani on teemoiltaan kunnianhimoinen. Sen pääaiheena on kyseenalaistaa ihmisen oikeus alistaa muut lajit omiin tarkoituksiin, eläinkokeet ja niihin liittyvä etiikka. Romaanin aiheena se on omaperäinen ja toteutettu luontevasti keskiluokkaisen ja hyvin koulutetun perheen tarinassa, jossa juuri tutkimusprojekti perheen sisällä kasvattaa räjähdysherkän konfliktin. Siinä sivussa Olimme ihan suunniltamme puhuu muistamisesta, tarinan kun kertoo omista lapsuuden muistikuvistaan lähtien aikuinen Rosemary. Lisäksi se kuvaa perheen sisäisiä suhteita, vanhemmuutta, sisarrakkautta ja -kateutta, opiskelijaelämää 90-luvun Kaliforniassa ja heittää sekaan filosofian ja muita opin jyviä.  Eläinten oikeuksia ajavalla eläinten vapautusrintamalla (EVR) on roolinsa tarinassa.  Kidutus vahingoittaa sekä siihen syyllistyvää että sen uhria. Ei ole sattumaa, että yksi Abu Ghraibin kiduttajista tuli armeijan palvelukseen suoraan kanoja teurastamasta. 

Rosemary kertoo perheensä ja omaa historiaansa humoristisella otteella, vakava teema moraalisine valintoineen upotetaan rempseään puheeseen ja aikuistuvan nuorison ihmissuhde- ja opiskelukuvioihin. Opiskelija-asunnoissa bailataan, baareissa humallutaan ja vastaan tulee monenlaista maankiertäjää, mukaanlukien boheemi, kenen hyvänsä jääkaapille kävelevä ja sohvilla makoileva opiskelijaneitonen Harlow, jonka jäljiltä baarikaan ei ole entisensä. Elokuvaankin oivallista ainesta siis. Ohimennen mainitaan teemaan sopiva kirja, jonka olen lukenut: Simpanssini Washoe. Siinä käsitellään samaa aihemaailmaa perinteisemmässä muodossa.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
We Are All Completely Beside Ourselves, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2015, 364 s

2 kommenttia:

  1. Mulle tulee tästä kirjasta aina mieleen, kun Hesarin kriitikko (en enää muista kuka) kirjoitti, että tästä kirjasta ei voi kirjoittaa paljastamatta sitä salaisuutta. Voipas! Kuten sinunkin kirjoituksesi osoitti.

    VastaaPoista