Sivut
▼
tiistai 16. lokakuuta 2018
Edward St. Aubyn: Toivoa sopii
Patrick Melrose -tarinan kaksi viimeistä osaa, IV-V, Mother's Milk ja At last on suomennoksessa yhdistetty yksiin kansiin. Kuten kolme ensimmäistä koottiin Loistavaan menneisyyteen. Toivoa sopii-teoksessa Patrick Melrose, Edward St. Aubynin omaelämäkerrallinen vastine, on keski-ikäinen, mezzo del cammin-vaiheessa. Hänestä on tullut perheenisä, Robinin ja Thomasin isä, Maryn puoliso.
Mother's milk/Äidinmaitoa -osassa fokuksessa on äitiys, äidit ja lapset. Patrick kärsii pikkulapsiperheen isänä. Romaani alkaa hyvin jähmeästi, suorastaan pitkäpiimäisesti perheen arkisista touhuista. Missä on se rento mustan huumorin ja kirpeän satiirin sekoitus, johon lukija saattoi heittäytyä, itkeä ja nauraa samanaikaisesti, se mikä teki vaikutuksen noissa aikaisemmissa osissa? Poissa, kadonnut. Mutta onneksi vain alkuun. Hiljalleen tahti löytyy ja St. Aubyn saa kuin saakin puhurin siipiensä alle.
Patrick Melrose elää kovassa puutteessa, sillä vaimoa kiinnostaa vain imettäminen. Thomas-vauva on ottanut miehen paikan Mary-vaimon petikaverina ja myös Maryn ainoana kiinnostuksen kohteena. Elämää eivät helpota sekä shamaaniuskon että Alzheimerin valloittaman äidin anteliaisuus, jonka seurauksena suvun perintöhuvila Ranskassa on siirtymässä shamaaniuskovaisen Transpersoonallisuus-säätiön haltuun. Patrick on aikuinen mies, mutta lapsena kaltoin kohdeltu. Siksikö Patrick on iso vauva, joka kiukuttelee oman lapsensa saamasta huomiosta? Vaikka poikiaan ja heidän suorastaan epäuskottavaa älyään ja huumoriaan hän täynnä ihailua kuvaileekin.
Patrick löytää lääkettä vanhasta tyttöystävästä ja sittemmin alkoholista & rauhoittavista. Mikä siinä onkin, että päihtymystilojen kuvauksessa St. Aubyn on mestari. Kai se on se omakohtaisuus. Perheen Amerikan matka on ilmeisesti otettu mukaan, jotta kirjailija saa kunnolla tuulettaa näkemyksiään amerikkalaisista. Ne ovat melkein lapsellisen häijyjä ja kattavat laajan alueen liikalihavista - rouva Turvatyyny - amerikkalaisista sikäläisiin pizzatäytteisiin. Puisto on hieno mutta muuten tämä maa on täynnä valtavilla autoilla ajelevia ihmisiä, jotka miettivät vain mitä söisivät seuraavaksi.
Puuttuvan seksielämän lisäksi pääteemana Äidin maidossa on oma äitisuhde. Eleanor tekee kuolemaa, mutta ei riittävän nopeasti, omastakaan mielestään. Eutanasiamahdollisuutta punnitaan.
Kaiken keskellä Patrick törmäilee jatkuvasti omaan ahdistukseensa, menneisyyden traumoihin, sukuun ja sen varakkuuden suomaan ansaitsemattomaan asemaan ja etuoikeuksiin.
Loppujen lopuksi on hieman lattea suomennos V osalle. At last. Vihdoinkin. Vihdoinkin äiti kuolee. Patrick asuu yksiössä erossa perheestään. Hän on käynyt läpi delirium tremensin, masennusryhmät ja asunut itsemurhatarkkailuhuoneessa. Varakkuus on sallinut suvulle mittavan alkoholismihistorian, se on kulkenut verenperintönä.
Venäläissyntyinen Vlad-setäkin yritti salamurhata itsensä juomalla joka päivä kaksikymmentäkolme dry martinia ennen lounasta. Kiitos hullun venäläistavan paiskata tyhjäksi juotu lasi säpäleiksi lattialle, talossa oli hiljaista tuskin hetkeäkään.
Mitä suuruudelle tapahtuu kun se muuttui ajan mittaan pelkäksi etuoikeudeksi? Patrick pohtii edelleen brittiläisen yläluokan historiaa, kuudennessa sukupolvessa eläviä tyhjäntoimittajia. Sitä ei korosteta, että mies itse on sentään kouluttautunut asianajajaksi. Äidin hautajaiset ja taistelu shamaaniuskovaisten säätiön kanssa tuo esille St. Aubynin toisen vahvuuden: värikäs tyyppikavalkadi rahaa haistavista new age-hörhöistä moraalisesti rappeutuneisiin ja tylyihin orjapiiskureihin. Joukossa joku Erasmus filosofoi nimensä velvoittamana.
Romaanissa on paljon toistoa, sisäistä monologia, jossa ahdistavat teemat toistuvat. Isä on haudattu jo edellisessä osassa, joten hänen rikoksensa jää vähäisemmälle käsittelylle. Sen sijaan Patrick käy perkamaan Eleanor-äidin persoonaa, ikuista vauvaa, shamaaniuskovaista voimaeläimineen, tukaaninsulkineen. Hän päätyy lohduttomaan lopputulokseen: kolkko lapsuus oli seurausta vanhempien yhteistoiminnasta, toisiaan täydentävästä sadomasokismista. Kirjasarja on kirjailijalle terapiaa; kammottava lapsuus vaurauden keskellä on pitkälle aikuisuuteen avoin haava. Sarja on epätasainen, välillä päähenkilö vaikuttaa keskenkasvuiselta nilkiltä, välillä terävältä yhteiskuntakriitikolta. Olisiko se heijastusta tuon yläluokan elämättömyydestä? Toivoa sopii-osioissa näkökulmat hypähtävät myös hieman keinotekoisesti: lapsi muistelee syntymäänsä, ja kuoleva Nicholas, kaukainen sivuhenkilö alkaa silmäillä tapahtumia paareilta. Huumori läikehtii musteen lailla, mutta lopulta näin pitkälle Patrick Melrosen elämässä päästyä, koominen aines peittyy tragediaan.
Toivoa sopii, että elämä on Patrick Melrosella alias Edward St. Aubynillä nyt paremmassa vaiheessa. Siltä vaikuttaa romaanin viimeisen osan lopussa. Kun on revitty riekaleiksi sellaisten vanhempien lapsena, joilla ei lapsia pitäisi olla, siitä itsensä pinnalle nostaminen on massiivinen tehtävä, jossa eivät edes varakkuus ja perinnöt pelasta. Ainoa keino näyttäisi olevan vanhempienkin näkeminen uhrina ketjussa. Silloin ainakin vihasta pääsee.
Edward St Aubyn: Toivoa sopii
Mother's Milk, 2005
At last, 2011
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2018, 442 s
(hyppään tämän yli)
VastaaPoistaPakko oli lukea kun Loistava menneisyys oli aika koukuttava, siinäkin kyllä ne kaksi ensimmäistä tiukemmin. Tässä Toivoa sopii-teoksessa ja tuossa edellisessä kootussa suomennoksessa oli itse asiassa vähän toisiaan muistuttava viimeinen osa: brittiläistä yläluokkaa analysoitiin kutsuilla, hautajaisissa, erilaisissa yhteisissä kekkereissä - aika armottomalla katseella.
PoistaEräs brittiläisen yläluokan vieraantumisesta kertova asia on sisäoppilaitos. Stephen Fry on kirjoittanut muistelmissaan niin paljastavasti tästä. Lasta jaksetaan viisivuotiaaksi ja sitten enää lomilla.
VastaaPoistaMinulle tämä kirjailija on ihan tuntematon, mutta alkoi kiinnostaa.
Nimenomaan tätä kirjasarjaa mainostetaan maailmankuuluksi bestselleriksi. Kuinka paljon siinä sitten on ylisanoja, who knows. Tässä St. Aubynin tapauksessa vaikuttaa, että mikä tahansa paikka olisi ollut parempi kuin tuo koti. Sisäoppilaitos on tosiaan omituinen keksintö, elokuvissahan niitä on ollut ja kammottavina näyttäytyvät. Pitääkin lukea tuo Stephen Fryn viimeisin, hän myös kirjoittaa hyvin. Sinä taisit siitä kirjoittaakin.
Poista