Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Lukijana voi samaistua yllättäviin hahmoihin kirjassa - tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan tai eläytyä heidän kohtaloonsa. Jäähai sai sympatiani edellisessä lukemassani kirjassa, jonka sitten jätinkin kesken. Oli miten myrkyllinen peto hyvänsä. Noiden pinnan yläpuolellä häärivien jahtimiesten meditoinnit ja muut askareet jäivät. Piti löytää jotain ihan muuta. Kaipasin vetävää romaania, joka upottaa kuin suohon, vie mukanaan kuin tangoon trooppisen meren rannalla. Tässä janossa törmäsin ranskalaisen Pierre Lemaitren uusimpaan romaaniin, ja muistin oitis hänen taitonsa punoa tarina, murhatarinat omimpina, mutta Näkemiin taivaassa vakuutti myös perinteisen historiallisen romaanin saralla. Ja oikeinhan tämä meni, päädyin toiseen äärilaitaan, vanhanaikaiseen juonittelevaan seikkailuromaaniin, jossa kosto elää  - ja uhri käy pyydykseen.

Tulen varjot on takakannen mukaan itsenäinen jatko-osa tuolle Näkemiin taivaassa. Jatko-osa ilmenee vain päähenkilön sukunimessä: Madeleine Péricourt. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vuosina 1927-33, Berliinissäkin käväistään oopperassa ja orastavaa natsivaltaa nuuhkimassa. Romaani alkaa hautajaisista, Marcel, pankkiiri, suvun patruuna on kuollut. Hautajaisista muodostuu uuden tragedian näyttämö, kun 7-vuotias Paul heittäytyy kesken kaiken ikkunasta isoisänsä arkulle ja halvaantuu. Tapahtuma sysää liikkeelle suuren mullistuksen suvun sisällä, joka sittemmin tehostuu alkavassa pörssiromahduksessa ja talouskriisissä. Ökyrikkaan suvun ympärillä pyörii monenlaisia tyyppejä, jotka haistavat hetkensä tulleen, on prokuristia ja kotiopettaja-rakastajaa, on sukua, setää ja sedän perhettä, ja eri asteista uutta asemaa hekumoivaa hännystelijää.  Skandaaleja metsästävää päätoimittajaa ja tilejään paisuttavaa pankkiiria.

Lemaitren kirjailijanura etupäässä dekkaristina näkyy selkeästi: juoni etenee monivaiheisena petosvyyhtenä, jota siivittää hyvin suunniteltu kosto. Välineinä käytetään väärennöksiä, tekaistuja rikoksia ja puolivillaisia alamaailman kätyreitä. Dialogi kulkee sujuvasti, mutta henkilöhahmot kärsivät eri asteisesta stereotypiasta, vaikka kukaan ei pääsekään vetämään puhdasotsaisen sankarin viittaa harteilleen. Alkuun romaani ei oikein vedä mukanaan, vaan kaikki sähläys vaikuttaa jotenkin liian nopeasti eteenpäin syöksyvältä ja samalla väkinäiseltä. Keheenkään ei oikein ole ehtinyt tutustua, kun ollaan jo aika omituisissa kuvioissa. Kuten pieni Paul-raukka, joka pyörätuolissaan on kuunnellut musiikkia ja lyhyessä ajassa on kehittänyt läheisen tuttavuuden oopperadiiva Solange Gallinatoon, vain lähettämällä tälle ihailijakirjeen. Tämä ihmissuhde romaanissa on kuin ylimääräinen rönsy, jota jää vain ihmettelemään, sen verran epäuskottavat mittasuhteet se saa.

Minua rasitti myös tietty operettimainen roolijako, vakavasti otettavat hahmot ja subrettiosat. Se on ehkä tarkoitettuakin tämmöisessä veijariromaanissa vai miksi tätä kutsuisi. Puolalainen palvelijatar Vladi, joka ei koskaan opi sanaakaan ranskaa, kihertää jokaisen vastaan tulevan miehen kanssa ja on saman tien tyypin kanssa kuhertelemassa tai erityisen rumat kaksossisarukset, jotka yrittävät päästä naimisiin isän löytämän sulhokandidaatin kanssa. Heitä verrataan kanoihin, niin tyhmiä he ovat, mutta silti seksuaalisesti halukkaita. Kehtaavatkin. Tai likaisen työn tekijä Robert, joka ei älyä mistään mitään, mutta hoitaa murrot ja naisen. Ääh.

Yhteiskunnallinen ajankuva on huolellisesti tutkittu. Lehtiä lukevat kirjailijan lisäksi hänen henkilöhahmonsa ja lehtimaailma median ytimessä tuona aikana tulee monin tavoin valaistuksi. Rikastuminen veronkierron kautta on yksi mätäpaise, joista Madeleine uhrejaan käristää. Ilmailuteollisuus sodan kynnyksellä ja sen keksinnöt on punottu mukaan vakoojatrillerin tyyppisesti.  Natsi-Saksan tunnelmiinkin päästään Berliinin oopperaretkellä. Tässäkin kohdassa minusta uskottavuus hieman horjahteli. Sen verran on dokumenttia tuosta hallinnosta nähty, että se helppous, jolla natsiministeri teki sopimuksia herätti lukiessa epäilyjä.

Pierre Lemaitre  osaa punoa petoksia ja juonenkulkuja ja kertoa ne vetävästi. Loppua kohti romaani ryhdistäytyy - epäilen että se osittain johtuu oopperadiivan katoamisesta näyttämöltä - ja aloin ihan kiinnostua, kuinka tässä lopulta käy. Seikkailuromaaneja luin murrosikäisenä, ja semmoinen kokemus tämä minusta lähinnä oli. Mieleen tuli Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Yhtä armottomasti Madeleine kulkee koston tiellä vihansa kohteille ansoja virittelemässä. Enkä siis yllättynyt kun näin Alexandre Dumas'n nimen Kiitokset-osiossa ensimmäisellä rivillä! Lemaitre kiittää opettajaansa. Armoitettuja kertojia molemmat.

Mutta samaistuinko Madeleineen ja hänen kostoretkeensä?  En, vaikka kostolle on hyvät syynsä. Sen sijaan loukkaannuin noiden rumien kikattavien kaksosten puolesta, jotka eivät erota Botticellia jostain toisesta B:stä. Myös loukkaannuin aina peppuaan vilauttavan puolalaisen naisen puolesta, joka ei koskaan oppinut ranskaa. Loukkaannuin muuten myös J.M. Coetzeelle, jonka romaanihenkilö alistui siihen, ettei koskaan voisi saada rakastetukseen taiteilijaa vaan hänelle oli tarkoitettu vain lastentarhanopettajat. Tässä loukkaannuin lastentarhanopettajien puolesta. Lisäksi olen loukkaantunut Tuomari Nurmiolle laulusta, jossa hän laulaa että 'navetan piika kikattaa liikaa ja nukahtaa jos ei sitä kutiteta' - taas piian puolesta.  Senkin sovinistit! Meni vähän ohi aiheen mutta tulipa purettua nämä tunteet.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Couleurs de l'incendie, 2018, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2018, 522 s