Moa Romanova: Alltid fucka upp

Tein aluevaltauksen, luin sarjakuvaromaanin. Aikuisella iällä en ole näitä satunnaista selaamista enempää katsonut. Tämä on selkeästi blogiharrastuksen ansiota, sen verran olen lukenut bloggauksia aiheesta. Ja toiseksi kirjaston ansiota, kun olivat nostaneet Moa Romanovan Alltid fucka uppin reittini varrelle. Ajattelin kokeilla, kuinka paljon saan selvää tästä seuraavan - tai sitäkin seuraavan, miten sen nyt ottaa -  sukupolven läpästä, joka saattaa olla suomeksikin minulle kryptistä, puhumattakaan ruotsinkielisestä. Mutta eihän tämä ollut ollenkaan ylivoimaista. Pidän paljon Moa Romanovan piirrostyylistä, tuosta sirosta viivasta ja selkeästä jäljestä.

Moa Romanova on noin 25-vuotias göteborglainen taiteilija ja sarjakuvapiirtäjä, joka kirjassa kuvaa omaa arkeaan. Hän on paljon seurattu bloggari ainakin Ruotsissa jo vuodesta 2010. Tämän kirjan kautta voi tirkistellä göteborglaisen nuoren naisen kämpän sisustusta, vaatetusta ja muita ympäristötekijöitä - aika karu teollisuusalue lähistöllä. Muuten touhu taitaa olla samaa kuin meikäläisilläkin nuorilla naisilla; puhelin on hollilla koko ajan ja suurempi osa kommunikaatiosta tapahtuu tekstiviesteillä. Alltid fucka uppissa Moa kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Huone on sotkuinen, uni ei tule ja elämänilo on aika kadoksissa. Takana on ero, tukea antavat bestikset ja hoitoalan asiantuntijat - joista ei hyvää sanottavaa näytä olevan. Niin paljon kuin meillä kuulee moitittavan sitä, että masentuneille vain määrätään lääkkeitä mutta ei tarpeellista terapia- ja keskusteluapua, tässä viimemainittu näyttäytyy yhdentekevänä.



Tinderissä Moa löytää mätsin: julkkis-tv-miehen, joka on kuvattu paperipussipäisenä. Miehestä tulee vastentahtoiselle Moalle mesenaatti ja tukija, hänen taiteensa ymmärtäjä. Moan kaverit tukevat naista karun lämpimällä tyylillä siinä missä terapeutti ja lääkäri hoitavat lähinnä laskutuksen - tai kehottavat post-it lapulla käymään youtubessa buddhalaisuuteen tutustumassa.

Äärimmäisessä tilanteessa Moa joutuu matkustamaan äitinsä luo. Äiti asuu Kramforsissa ja kuvataan muumimammana. Äiti muun muassa kasvattaa riikinkukkoja.

Yllättäen törmätään suomenkieliseen viranomaiseen...

Uusi mielenkiintoinen suhdemahdollisuus ajelehtii kohti karikkoa, kuten moni muukin parannukseen tähtäävä päätös ja Moa on vaipumassa sänky-sohvakierteeseen. Lapsenvahtina toimiminen ei ole siinä vaiheessa mikään optio, mutta niin vaan toisiaan aika kovaan sävyyn puhuttelevat tyypit - 'sun aivot on paskaa', 'älä keskeytä herneaivo' - lopulta saattavat avata toisilleen uusia näkökulmia. Tietynlainen herkkä tasapaino löytyy sittenkin, yllättävältä taholta vieläpä.

Päiväkirjaa kirjoittaessaan Moa toteaa olleensa kuin 'en dum osnuten bäbis med båda händerna på spisplattan o diskmaskinstabletten i munnen'. Että osaa itselleenkin nauraa, siitä voi alkaa jotain hyvää.

Moa Romanova: Alltid fucka upp
Kartago förlag, 2018, 183 s

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku

On helpompi tulla Turkuun kuin lähteä Turusta pois. (Rautatieasema)

Jarkko Laine on sukupolveni näkyvimpiä turkulaisia kirjallisessa maailmassa, vaikka poistuikin joukosta jo vuonna 2006. Tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan uransa ohella hän oli nuoruudessaan underground-liikkeen  aktiivi - yhdessä Markku Innon, M.A. Nummisen, Rauli Baddingin ja Harro Koskisen kanssa - kirjallisuuslehti Parnasson toimitussihteeri ja myöhemmin päätoimittaja sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja. Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo ovat toimittaneet tämän kokoelman Jarkko Laineen tekstejä ja runoja hänen syntymänsä 70-vuotisjuhlavuonna 2017.
Etuliepeen mukaan Laine on ainoa suomalainen kirjailija, joka on saanut sekä valtion kirjallisuus-, kääntäjä- että näytelmäkirjallisuuspalkinnon.

Kokoelmassa kuljetaan pitkin Jarkko Laineelle tärkeitä katuja ja paikkoja, joista hän on kirjoittanut runoissaan, romaaneissaan, novelleissa, näytelmissä, aforismeissa, sanoituksisa, kolumneissa ja artikkeleissa. Ensimmäinen on Agrikolankatu ja viimeinen Öljytehdas - Suomen Öljytehdas E. Grönblom OY - Finska Oljefabriken E. Grönblom AB. Tämä on avausosa eli Aboa. Laajemmat turkulaisuutta kuvaavat tekstit on koottu toiseen, parinkymmenen sivun Homo Aboensis-osaan.

Ent. Martin koulu - ei ehkä homeongelmaa?

Entinen Norssi ja piha, nykyinen Steiner-koulu

Laineen nuoruudenpaikat ovat tuttuja, asuimme samalla puolella jokea eli tietenkin täl pual jokke - ja kävimme samoja kouluja: Martin kansakoulua ja myöhemmin Norssia. Laine oli kolme vuotta edellä, mutta meillä oli näköjään ainakin sama historian ope ja rehtori, Sampo Haahtela, armoitettu opettaja ja nuorten ymmärtäjä, kouluun tuli teinineuvostot ja välitunnilla oli joskus Hyde park-tyyppinen puhujalava pihalla. Hillityn oloinen mies, rohkea uudistaja opetustyössään.

Kupittaankatu

Tekstit kulkevat osoitteiden aakkosjärjestyksessä, ajassa poukkoillen. Idea on Laineen Soutajat Aurajoella-teoksesta, josta on paljon otteita. Turku on kirjailijalle tärkeä ja rakas kaupunki, ihan samalla tavalla kuin kelle hyvänsä Stadin friidulle ja kundille Helsinki. Turusta hän lähtee, sinne hän palaa. Siellä on hänen muusansa Eeva, joka taisi olla rinnakkaisluokallani. Laineen Turku ulottuu meren rannalla Ruissaloon ja tulee jokea pitkin keskustaan, Martin kaupunginosaan, sieltä pitkin Kupittaankatua Tuomiokirkon suuntaan, välillä käydään Pitkämäessä, Raunistulassa, Varissuolla.

Betaniankatu. Keltaisessa talossa oli kemikalio. Se tarkoitti kosmetikkaa, puuteria ja ripsiväriä. Toisessa ikkunassa oli kiiltokuvia ja muuta tarpeellista. Pysähdyin usein tutkimaan tuota ikkunaa kotimatkalla kansakoulusta. 

Vanhimmat nostalgiset muistot vievät 50-luvulle. Näistäkin teksteistä näkee sen, minkä jokainen sen ajan lapsi tietää: on kuin siitä olisi sata vuotta, se oli samanlaista aikaa kuin edeltävät vuosikymmenet (elokuvien perusteella), köyhää ja vaatimatonta, jotenkin niin viatonta radion kuunteluineen, parsittuine villasukkineen, pulpetteineen ja mustepulloineen, isoine lapsilaumoineen pihoilla. Ja vossikat! Ruotsalaisen teatterin vieressä saattoi nähdä pari vossikkaa kyydittäviä odottamassa. Laine vieraili - ihan vain sosiologisen tutkimuksen nimissä tietenkin - vuonna -63 tukholmalaisessa pornokaupassa: siellä kurkittiin kuvia View master-koneilla, jotka roikkuivat ongensiiman varassa katosta! Hengitys oli kiihkeää ja ilma kosteaa. Se oli korkeamman potenssin Puutorin vessa.

Turun ja Eevan lisäksi Laineen löytökissa Ruissalosta saa monta hellää mietettä osakseen, eläytyvää ymmärrystä myös

katso miten aurinko helmeilee kohmeisella ruoholla,
katso kuinka sen säteet sytyttävät minun karvani hehkumaan,
astu aamuilmaan joka koskettaa ihoa kuin viileä henkäys,
älä yritä ymmärtää minua, älä lukea minua, minä en ole sinun kirjojasi,
riittää kun itse tiedän miksi itken miksi iloitsen miksi elän, tulen teidän parvekkeellenne mutta vain siksi että se on siinä

Laineen nuoruuden tekstit kuplivat nuoruuden iloa ja elinvoimaa; kaikki on seikkailua, kävi hän sitten Naamabaarissa kuulemassa Ilpo Tiihosen piisamirunoa, omakotitalon vinttihuoneessa nauttimassa vin rouge d'Algerieta tai Eerikinkadun maailman pienimmässä levymyyntiliikkeessä.

Hamburger Börs ja iso nainen: Se oli kaunis nainen ja teki Lauriin saman vaikutuksen kuin isot naiset aina, sellaisen vähän kakaramaisen olon ettei hän tiennyt missä olisi käsiään pitänyt

Poikavuosien hulmuileva elämän riemu tarttuu teksteistä. Eräs varhainen salainen rakkaus asui polkupyörämatkan päässä. Se oli pohkeiden kesä. Eeva sen sijaan tuli jäädäkseen ja noista runoista kehittyy jo kaihon jälkeen ilkikurisen kamppailun tantereita, kuten Lollipop Lolitassa

Kattokruunun sammuttua 
hän luki peitteen alla
sarjakuvia
taskulampun valossa.
Ja minun riisuessa kalsareita
hän kikatti
puhekuplien tekstille
...
Jarkko Laine ei tullut tunnetuksi erityisen yhteiskunnallisena kirjailijana. Se saattoi liittyä politiikan läpikyllästämään aikaan, ja ainakin 70-luvulla lähes myrkylliseksi muuttuneeseen. Hän oli nuoruudessaan anarkistiliikkeen ehdokas jossain kouluvaaleissa, ja oli Kokoomuksen kansanedustajaehdokas vuonna 1999. Vasemmistolainen kulttuuriväki paheksui syvästi, ja Laine perusteli kantaansa: Olen kokeillut LSD:tä ja hassista, miksen siis Kokoomusta? Individualisti ja lokeroinnin vastustaja hän varmasti oli, kuten kaverinsa M.A. Numminenkin.

Vanhaa Turkua hän joka tapauksessa rakasti niin väkevästi, että moni muutos aiheutti suurta ärtymystä. Kuinka ollakaan, raitiovaunut ovat taas ajankohtainen aihe Turussa. Laineelle tuotti tuskaa seurata kuinka vanhat raitiotiekiskot irrotettiin asfaltista. - Sota vissiin pitäis tulla että raitiovaunut sais takaisin, mies jatkoi yksinpuheluaan. - Sota-aikana kaikki ookasivat raitiovaunussa, autoista ei ollut mihinkään. Kyllä tempun tekivät, kaupungin herrat. Vaikka kauan ne sitä suunnittelivatkin. Ja nyt nauttivat lahjusrahoistaan. (Nick Naantali itäisillä mailla) Aiheesta hän kirjoitti lisää Turun Sanomissa, jossa pohdiskeli kuinka raha ja hyvä maku eivät kulje käsikoukkua ja kaipasi 1800-luvun mesenaatteja. Siinä mielessä Jarkko Laine taitaa hyvinkin olla Kokoomuksen miehiä, sen humaanimmassa siivessä toki.

Turkulaiselle paluumuuttajalle tämä kirja oli oikein virkistävä kurkistus lapsuuden ja nuoruuden Turkuun - ja Jarkko Laineen kirjalliseen tuotantoon. Täytyy myöntää, etten siihenkään ollut tähän mennessä tutustunut. Tämä kooste on siihen oivallinen teos. Nuoruuden teksteissä on tunnelmointia kaupunkien kaduilla ja meren tuntumassa, vanhempana melankoliaa ja monisyisempää kieltä. Tässä maistiainen mainiosta agricolavaikutteisesta runoelmasta Ensimmäinen kronikka Turusta:

Voi. Jos Minul olis Pennä. Ja Pläcki. Ja Papperi.
Nijn minun Sydän ei Fangeudes olis.
Waan se vois Culkia, ja waicka Maanculkiaxi tulla.
Mutta nyt se on Minun cans
nijncuin Håppia äyri
joca Miecan cautta waihdetan.
Voi. Tuoca minul Pennä. Ja Plecki. Ja Papperi.
Minä kirjoitan Bladin täys
meidän Rackauden muistoxi
Se on Wijsu. Se on Ilon Wijna minun Syngeydes.

Jussi Keinonen & Joni Pyysalo: Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Sammakko 2017, 211 s

Andrea Levy: Pitkä laulu

Kultaseni, kaikkihan tietävät, että orjat soittavat paremmin nukkuessaan kuin hereillä.

Lukijani. Hmm.. Haluanko tulla puhutelluksi kesken uppoutumisen toisiin maailmoihin? Mutta sitten huomaankin, että Andrea Levyn Pitkässä laulussa kehyskertomus ja puhuttelu solahtavat tarinaan luontevasti ja ne istuvat tähän tarinaan erinomaisesti. Prologin on kirjoittanut kustantaja ja kirjanpainaja Thomas Kinsman Jamaikalla vuonna 1898. Muistelija on hänen vanha äitinsä, mama, nuorena yksi monista mustista orjista valkoisten isäntien Amityn sokeriruokoplantaasilla. July on harvinainen tapaus, koska on oppinut kirjoittamaan ja sitä hänen poikansa panee hänet tekemään, kirjoittamaan oman tarinansa osana Jamaikan vuosisataista orjuuden historiaa. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen orjuuden virallista loppumista ja sen jälkeiseen aikaan.

Siirtomaaorjuus kuoli vuonna 1838 kestettyään 276 vuotta. Se historia on tietenkin yhtä häikäilemätöntä hyväksikäyttöä ja julmuutta, jota kesti virallisen orjuuden ajan ja pitkälti sen yli. Sen jälkeinen aika oli mustille yhtä ahdinkoa sekin, koska valkoiset isännät eivät luopuneet asemastaan ja keksivät keinot estää mustien itsenäinen toimeentulo.

Onko romaani sitten yhtä murheellista raahautumista halki sen kurjuuden? Ei. Se on värikylläinen eloonjäämisseikkailu, intohimoisten tunteiden tanssi ja kevyt niskalenkki orjuuden kammottavasta historiasta. Jamaikalaistaustainen nainen panee meidät näkemään ja tuntemaan sen häpeän, valkoisessa nahassamme. Taitavaa on syöttää se niin mielenkiintoisen ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan kautta, ettei auta kuin niellä. Nokkelaa huumoria ja sarkasmia, sitäkään ei puutu - keskellä puistattavaa julmuuden kuvausta. Kuinka se on edes mahdollista? Luoja iskeköön mut tähän paikkaan jos mää puhun palturia. 

July syntyy valttarin eli tilanhoitajan raiskaaman äitinsä, Kittyn  tyttärenä suoraan sokeriruokopellolle. Tyttö on kahdeksanvuotias, kun plantaasin omistajan sisar, englantilainen Caroline Mortimer nappaa hänet äidiltä ohi kulkiessaan, sisäorjaksi kasvatettavaksi. Caroline on hienostelulle perso missus, joka nimeääkin tytön palvelijalleen sopivammin Margueriteksi. Myöhemmin orjakapinan alkaessa plantaasin kuviot muuttuvat ja sisätiloissa näytellään kolmiodraama, josta ei puutu farssin aineksia.  Rakkaus puhkeaa kukkaan kuin yön kuningatar. Tässä sankaritar on musta orja, joka on monessa liemessä keitetty ja aina varuillaan, kuten syytä onkin. Eikä Levyn hahmoista kukaan oikeastaan ole kovin sankarillinen, kaikki ovat moniulotteisen vivahteikkaasti ihmisiä vikoineen ja puutteineen, niin baptistipapin poika, romanttisia haaveita elättelevä missus kuin tätä aika ovelasti lukeva musta palvelija.

Mutta se keveys, jolla rankka aihe, julma orjuuden aika kuvataan, siihen on osaltaan vaikuttamassa välikkeissä kulkeva äidin ja pojan henkinen mittelö siitä, mitä kerrotaan, miten kerrotaan, mitä muistetaan - ja mikä oli totta. Tässähän lukijan hilpeähkössä puhuttelutavassa nousi yllättäen mieleen Tristram Shandy. Mama kehottaa tarkempaa selvitystä haluavaa perehtymään kirjaseen nimeltä Tosiseikkoja ja asiakirjoja Jamaikan Suuresta orjakapinasta (1832). Toisaalta hän neuvoo ehdottomasti välttämään pamflettia nimeltä Konfliktista muutokseen. Suuren kartanon näkökulma orjiin, orjuuteen ja brittiläiseen imperiumiin. Jos kuitenkin luet sen ja tapaan sinut nyökyttelemästä hyväksyvästi päätäsi sen kirjoittaneen miehen uholle, voit laputtaa tiehesi - sillä en enää halua sinua lukijoitteni joukkoon.

Lukijasta vaikuttaa, että vain holokaustin läpikäyneet voisivat ymmärtää orjuuden - ja sen jälkeisen ajan, joka ei oikeastaan eronnut paljon edeltävästä ajasta - kokemusta. Siksi tämäkin tarina oli kirjoitettava. Sitä mama kyselee pojaltaan lopussa.

Täytyykö minun näyttää kaikki ne vaivat ja vaikeudet, joita vapaat neekerit joutuivat kestämään? Pitääkö minun herättää henkiin se sama pelko ja ahdistus, jota he tunsivat plantaasinomistajien vainotessa heitä lähes päivittäin? Pitääkö tulipalot sammuttaa taas, rakentaa majat uudelleen, ajaa hevosillaan satoa tuhoavat valkoiset miehet jälleen kerran tiehensä? Onko välttämättä katseltava ladattua pistoolia viidakkoveitsellä ja kuokalla varustautuneena? Pitääkö minun ehkä antaa valaistusta siihenkin, kunka pitkään pieni maatilkku pystyy tuottamaan, ennen kuin se aivan ehtyneenä ja köyhtyneenä kasvaa pelkkää ohdaketta? - - -
Kyllä mama, juuri niin. Meidän on saatava tietää tuo kaikki.

Loistava romaani, kiitos Kirsi Kinnuselle hyvästä suomennoksesta. Tämän jälkeen kestää ennenkuin löydän mitään näin vaikuttavaa, luulisin.

Andrea Levy: Pitkä laulu
The Long Song, 2010, suomentanut Kirsi Kinnunen
Into, 2014, 359 s

Elokuvissa: Roma

Sofiankatu Helsingissä, siellä Kino Engel

Joskus elokuva pakahduttaa tunteisiin, myötätuntoon, suruun ja sitten taas - onneksi - tajuaa sen hellittävän, voi nähdä iloa ja lämpöä. Palaset asettuvat uuteen asentoon eikä elämä tarvitse jatkuakseen juuri sitä järjestystä, mikä ensin näytti ainoalta mahdolliselta. Tämmöisen tunnemyrskyn tarjosi palkittu, 10 oscarehdokkuuden elokuva Roma, jonka on ohjannut, käsikirjoittanut, leikannut ja kuvannut meksikolainen Alfonso Cuarón. Elokuva pohjaa ohjaajan lapsuuden kokemuksiin. Pakahduttava elokuva.

Roma on nimeltään Méxicon hyvin toimeentulevan keskiluokan kaupunginosa. Elokuva kuvaa sellaisen perheen kotiapulaisen Cleon arkea, ilmeisesti noin 1970-luvun Meksikossa. Perheenisä on lääkäri, joka peruuttaa ison jenkkirautansa millintarkasti talon sisäpihalta kapean käytävän kautta ulos kadulle. Isä on perheen neljän lapsen, äidin ja kahden palvelijan kovasti kunnioittama, etäinen ja kärttyisä hahmo. Ulkona meluaa Méxicon katujen rosoinen elämä, kaupustelijoineen, köyhineen, paraateineen, kapinoivine opiskelijoineen. Talon sisällä Cleo hoitaa lapsia kuin omiaan, herättelee laululla, nukuttaa illalla. Talossa köpöttelee äidinäitikin.

Elokuva on mustavalkoinen, mutta ei sisällöltään. Kirjavine miljöineen ja moniulotteisine tyyppeineen se tekee autenttisen vaikutelman; siinä näkyy taitavan ohjaajan jälki. Perhe- ja ihmissuhteet käynnistävät draaman ja elokuvassa kuvataan samanaikaisesti sekä perheen avioparin että Cleon kohtaamia tapahtumia. Kahden naisen vaiheet ovat tavallaan stereotyyppisiä, ennalta arvattaviakin, mutta hyvin tuoreesti yksityiskohdissaan kuvattuja. Pohjoismaisena katsojana näkee edelleen patriarkaalisen, naisia syrjivän maailman, jossa huolettomat miehet kävelevät kohti uusia seikkailuja ja naisten osana on siivota jäljet, hoitaa uusi sukupolvi, löytää oma uusi tapansa elää. Tämä on naisten elokuva, feministimiehen ohjaama, voisi kai sanoa. Solidaarisuus tuli mieleen. Siinä yksi vanhanaikainen, unohdettu sana, puolalaisten telakkatyöläisten nimekseen ottama joskus 80-luvulla. Naisten keskeinen solidaarisuus pelastaa elokuvassa monen elämät, lasten ennen kaikkea, mutta myös naisten itsensä.

Puhe on espanjaa, mutta elokuvassa kuullaan myös ei-käännettyä alkuperäiskieltä, misteekkien kieltä. Myös lasten roolit ja puhe on ohjattu taitavasti. Pienin lapsi, vaaleahiuksinen poika katsoo meren rannalla korkeita maininkeja ja toteaa olleensa aiemmin merimies, mutta hukkuneensa aluksen upottua kovassa aallokossa. Musiikki on taiten ja hilliten käytetty elementti, hiljaisuus elokuvan traagisimmassa kohdassa pakahduttavaa. Kuinka kätketään tunteiden myrsky teatterin pimeässä ja hiljaisessa katsomossa? Kaikki yrittävät, niiskutus karkaa välillä.

Tätä on elokuva: kaikki on kuvassa lähellä. Perheen koiran kakkakikkarat ulosmenokäytävällä, pesuvesi joka ne huuhtoo. Auton peili, joka osuu käytävän seinään. Cleon sivuun kääntynyt katse, joka kohdistuu vastasyntyneeseen takana pöydällä. Lapsen taipunut pää ruokapöydässä, nyyhkytykset olkapäissä. Meren valtavat mainingit, joissa joku nousee näkyviin ja katoaa taas. Kuvaus imee mukaansa ja katsoja on kokija.

Tätä leffaa piti oikein jahdata. Luin Pertti Avolan kehut lehdestä, jossa hän kehoitti pitämään kiirettä. Netflixin tuotantoa oleva elokuva ei tullut ollenkaan monopolimme levitykseen. Käväisi Turussa Kino Dianassa pari viikkoa. Heräsin liian myöhään, mutta onnistipa vielä Kino Engelissä.

Roma, 2018, Meksiko, Yhdysvallat
Ohjaus: Alfonso Cuarón

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Takakannen mukaan J. Ryan Stradal on ennen esikoisromaaniaan Keskilännen keittiöt tullut tunnetuksi novellistina. Hyvin lähellä novellikokoelmaa tämä romaanikin on. Jokainen luku on luettavissa erillisenä kertomuksena omine juonenkulkuineen, jotka eivät oikeastaan liity toisiinsa muutoin kuin siinä, että Eva Thorvaldilla, ensimmäisen luvun pikkuvauvalla ja viimeisen luvun gourmetkokilla on kytkös vastaantuleviin tyyppeihin, mutta se linkki paljastuu vaivihkaa ja toisinaan kuin välähdyksenä taustalla. Sitä kautta selviää pikku hiljaa, kuinka tästä nuoresta naisesta epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta kehittyy julkkiskokki, jonka illallisille jonotetaan lippuja, vuosia ja maksetaan päättömiä summia. Kerrontatavasta johtuen Eva itse jää nousevan maineensa myötä lukijallekin vieraammaksi kuin kukaan hänen tutuistaan kirjassa.  Sen ymmärtää, että hänen poltteensa kokkaamiseen on tulisintakin chiliä tulisempaa ja se sinnikkyys hänet maineeseen sitten siivittää. Eva itse on kokijana vain luvussa nimeltä Suklaahabanero.

Kaikki lähtee Larsista ja norjalaisperäisen suvun lipeäkalasta, mutta aika pian päästään chiliin ja Evan poikkeavan erottelukykyiseen makuaistiin. Tässä nimittäin revitellään kunnolla ruokahifistelylle, mutta sen ohessa Stradal kertoo rennolla otteella pari- & perhesuhteista, hyvin amerikkalaisesta arjesta Yhdysvaltojen Keskilännen pikkukaupungeissa, high schoolissa, opiskelijakapakoissa ja pubeissa, hampurilaisbaareissa ja leivontafestivaaleilla. Lopussa ollaan jo luksusravintoloissa ja sommelierien pöydissä sekä tilattavilla yksityisillallisilla. Gastronominen taso nousee lipeäkalasta suklaahabaneron ja valkosilmäkuhan kautta peuraan ja lopussa tarjotaan yllätysillallinen, sekä ateria että juonellinen.

Jokaisella luvulla on paitsi reseptinsä myös vaihtuva päähenkilönsä, jonka silmin tapahtumat koetaan. Parasta tässä romaanissa onkin noiden tyyppien laaja kirjo, naseva dialogi ja sutjakkaasti etenevät tapahtumat. Maisemat ovat taas kerran tuttuja amerikkalaisista elokuvista ja kirjallisuudesta. Maistoin  siellä täällä Raymond Carveria, Sideways-elokuva vilahti viiniluonnehdinnoissa maistelupöydissä, Bridget Jones -tyyppinen räväkkä nainen tarjoili jossain perinnetomaattivuokaansa horjuen onnistumisen ja katastrofin veitsenterällä, leivontafestivaaleilla oli jopa hippunen David Foster Wallacen hummerifestivaalia - noin niinkuin yleisen tunnelmakuvauksen tasolla. Mausteissa on paljon lämpöä, semmoista kotiseuturakkauden ilmenemistä: tämmöistä tämä meidän porukka on, välillä naurettavaa, välillä ihan liikuttavaa.

Ruoka- ja viinisnobbailu ja sen satiiri lisääntyy kun ateriat kallistuvat. Petite Noisette -leivontafestivaaleille osallistuvan Patrician peltileivän ainekset ovat lähikaupasta, joka alkuperäselvitys antaa puristeille aihetta twiitteihin kun viereisellä kilpailijalla ne ovat 'gluteenittomia GMO-vapaita kaurahiutaleita myrkyttömään luomutuotantoon sitoutuneelta Semour ja Peonie Schmidtin tilalta Minnesotan Faribaultista, itse kaurajauhoksi jauhettuna'.  Ja luksusillallisilla tarjottava täydellisen puhdas vesi on voimakkaasti liuottavaa. Pullotuksessa siihen päästetään bakteereita, ja se asettuu juotavaksi.' Illallisen osallistujat itkevät hysteerisinä, epäselvää onko kyse jumalallisesta nautinnosta vai sen suhteesta rahalliseen panostukseen.

Gourmet'n lisääntyessä tarina makuuni laimeni, vähän samalla tavalla kuin voi käydä jos sattuu lennolla joutumaan bisnesluokkaan: seura on liian tärkättyä ja viimeisteltyä että sitä jaksaisi kauan tarkkailla. Samoin yksittäiset luvut olivat sinällään mielenkiintoisempia kuin romaaniin punottu Evan perhedraama, joka solmi alun ja lopun yhteen.

Keskilännen keittiöt tarjoaa mukavan viihdyttävän lukuhetken ja parhaimmillaan tarkan sosiologisen ajankuvan seudulta, sillä mukana tulee kevyesti tarjoiltuna myös analyysia yhteiskunnallisista rakenteista, eriarvoisuudesta ja vanhustenhoidosta. Dialogi on taitavaa, suomennos onnistunut, varsinkin nuorten läppä.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Kitchens of the Great Midwest, 2015, suomentanut Mari Hallivuori

Tammi, 2016, 394 s