Elokuvissa: Roma

Sofiankatu Helsingissä, siellä Kino Engel

Joskus elokuva pakahduttaa tunteisiin, myötätuntoon, suruun ja sitten taas - onneksi - tajuaa sen hellittävän, voi nähdä iloa ja lämpöä. Palaset asettuvat uuteen asentoon eikä elämä tarvitse jatkuakseen juuri sitä järjestystä, mikä ensin näytti ainoalta mahdolliselta. Tämmöisen tunnemyrskyn tarjosi palkittu, 10 oscarehdokkuuden elokuva Roma, jonka on ohjannut, käsikirjoittanut, leikannut ja kuvannut meksikolainen Alfonso Cuarón. Elokuva pohjaa ohjaajan lapsuuden kokemuksiin. Pakahduttava elokuva.

Roma on nimeltään Méxicon hyvin toimeentulevan keskiluokan kaupunginosa. Elokuva kuvaa sellaisen perheen kotiapulaisen Cleon arkea, ilmeisesti noin 1970-luvun Meksikossa. Perheenisä on lääkäri, joka peruuttaa ison jenkkirautansa millintarkasti talon sisäpihalta kapean käytävän kautta ulos kadulle. Isä on perheen neljän lapsen, äidin ja kahden palvelijan kovasti kunnioittama, etäinen ja kärttyisä hahmo. Ulkona meluaa Méxicon katujen rosoinen elämä, kaupustelijoineen, köyhineen, paraateineen, kapinoivine opiskelijoineen. Talon sisällä Cleo hoitaa lapsia kuin omiaan, herättelee laululla, nukuttaa illalla. Talossa köpöttelee äidinäitikin.

Elokuva on mustavalkoinen, mutta ei sisällöltään. Kirjavine miljöineen ja moniulotteisine tyyppeineen se tekee autenttisen vaikutelman; siinä näkyy taitavan ohjaajan jälki. Perhe- ja ihmissuhteet käynnistävät draaman ja elokuvassa kuvataan samanaikaisesti sekä perheen avioparin että Cleon kohtaamia tapahtumia. Kahden naisen vaiheet ovat tavallaan stereotyyppisiä, ennalta arvattaviakin, mutta hyvin tuoreesti yksityiskohdissaan kuvattuja. Pohjoismaisena katsojana näkee edelleen patriarkaalisen, naisia syrjivän maailman, jossa huolettomat miehet kävelevät kohti uusia seikkailuja ja naisten osana on siivota jäljet, hoitaa uusi sukupolvi, löytää oma uusi tapansa elää. Tämä on naisten elokuva, feministimiehen ohjaama, voisi kai sanoa. Solidaarisuus tuli mieleen. Siinä yksi vanhanaikainen, unohdettu sana, puolalaisten telakkatyöläisten nimekseen ottama joskus 80-luvulla. Naisten keskeinen solidaarisuus pelastaa elokuvassa monen elämät, lasten ennen kaikkea, mutta myös naisten itsensä.

Puhe on espanjaa, mutta elokuvassa kuullaan myös ei-käännettyä alkuperäiskieltä, misteekkien kieltä. Myös lasten roolit ja puhe on ohjattu taitavasti. Pienin lapsi, vaaleahiuksinen poika katsoo meren rannalla korkeita maininkeja ja toteaa olleensa aiemmin merimies, mutta hukkuneensa aluksen upottua kovassa aallokossa. Musiikki on taiten ja hilliten käytetty elementti, hiljaisuus elokuvan traagisimmassa kohdassa pakahduttavaa. Kuinka kätketään tunteiden myrsky teatterin pimeässä ja hiljaisessa katsomossa? Kaikki yrittävät, niiskutus karkaa välillä.

Tätä on elokuva: kaikki on kuvassa lähellä. Perheen koiran kakkakikkarat ulosmenokäytävällä, pesuvesi joka ne huuhtoo. Auton peili, joka osuu käytävän seinään. Cleon sivuun kääntynyt katse, joka kohdistuu vastasyntyneeseen takana pöydällä. Lapsen taipunut pää ruokapöydässä, nyyhkytykset olkapäissä. Meren valtavat mainingit, joissa joku nousee näkyviin ja katoaa taas. Kuvaus imee mukaansa ja katsoja on kokija.

Tätä leffaa piti oikein jahdata. Luin Pertti Avolan kehut lehdestä, jossa hän kehoitti pitämään kiirettä. Netflixin tuotantoa oleva elokuva ei tullut ollenkaan monopolimme levitykseen. Käväisi Turussa Kino Dianassa pari viikkoa. Heräsin liian myöhään, mutta onnistipa vielä Kino Engelissä.

Roma, 2018, Meksiko, Yhdysvallat
Ohjaus: Alfonso Cuarón