Sivut

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär



Korkkasin ensimmäisen Oatesini. Maku on vahva, pitkä ja viipyilevä. Joyce Carol Oates on noita nimiä, joita on tullut vuosien varrella kirjaston hyllyjen välissä selailtua, mutta jostain syystä en ole häntä tullut lukeneeksi. Hänen Marilyn Monroen inspiroimaa Blondiaan olen nähnyt paljon luetun ja kehutun.

Oates kirjoittaa paksuja kirjoja, sellainen on Haudankaivajan tytärkin, lähes 700-sivuinen. Mutta mikä taito kertoa! Kuinka odottamatta hän osaakaan iskeä kertomukseen äkillisiä säröjä, antaa aavistaa kutkuttavia salaisuuksia, tuoda mukaan moniulotteisia, ristiriitaisia henkilöhahmoja, luonnostella maisemansa kevyesti nostamalla sieltä tunnistettavia yksityiskohtia - ja kirjoittaa vetävää dialogia. Oatesin kerronta on realistisen proosan juhlaa, se on älykästä, moniulotteista, psykologisesti tarkkaan tutkittua ja huolellisesti kypsyteltyä.

Luenko koko ajan samasta aiheesta, siirtolaisuudesta, pakolaisuudesta? Se taitaa olla ihmisille arkea kaikkina aikoina, eri syistä. Ainakin tänä vuonna lukemani Shamsie, Clement ja Levy kertovat ihmisistä matkalla toiseen paikkaan; väkivallan, kodittomuuden, pelon takia liikkeellä. Niin tulevan haudankaivajankin perhe, Schwartit, jotka lähtivät natsi-Saksaa pakoon ja rantautuivat New Yorkin osavaltion läntisimpään osaan vuonna 1936. Laivalla syntyy tytär, Rebecca, päähenkilö tässä kertomuksessa. Romaani alkaa tosin mystisellä kehyskertomuksella, parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtuvalla kohtaamisella, jossa tuntematon mies seuraa Rebeccaa erehtyessään luulemaan häntä Hazel Jones-nimiseksi tytöksi.

Jacob Schwart ja vaimonsa Anna sekä heidän kolme lastaan asettautuvat New Yorkin osavaltion Chautauquan laaksoon, jossa isä saa ottaa vastaan työn Milburnin hautausmaan haudankaivajana. Tämä osa kertoo riipaisevasti siitä pitkästä jäljestä, jonka perheen hyvinvoinnin romahdus jättää myös seuraavaan sukupolveen. Sivistyneestä porvarisperheestä tulee arvottomuuden ja vihan tunteita kasvavaa köyhälistöä. Yhteys uuteen maailmaan on vaikea, alkaen kieliongelmista; toiset ovat niitä, vihollisia. Lapset oppivat isältään vihan ja häpeän, äidiltään pelon. Vanhemmat kadottavat yhteyden toisiinsa ja lapsiinsa. Tuo koti Amerikassa tulee muistuttamaan suomalaista Ryysyrannan Joosepin kotia. Lapsille viha tuo voimaa kapinoida ja lähteä, vanhemmat se mädättää niille sijoilleen. Lukijallekin tekee hyvää jättää taakse tuo kurja haudankaivajan mökki, sen verran mudan peitossa siinä rämpii.

Rebeccan myöhemmät vaiheet sopivat saumattomasti siihen lapsuuteen, jonka haudankaivajan kivinen murju romahtaneine haaveineen on tarjonnut.

"Sinun rotusi, Rebecca. Te olette kulkureita."
"Rotu? Mikä rotu?" "Se rotu, johon sinä synnyit."
Se oli niin odottamatonta, ettei Rebecca tajunnut ollenkaan, mistä nyt puhuttiin. Hänen silmänsä, raskasluomiset ja savusta kirvelevät, rävähtivät auki.
"Samaa rotua minä olen kuin sinäkin. Samaa perhanan rotua kuin kuka vain."

Mikä on nuori, rakkautta vailla varttunut nainen vastustamaan vaarallista ja salaperäistä miestä, joka tihkuu testosteronia, voimaa ja saavutettua asemaa - vaikka sitten olutpanimon myyntimiehenä? Olisiko tässä uuden elämän ainekset? Oatesin Haudankaivajan tytär ehtii moneen, tragedian uhka väijyy kovia kokenutta Rebeccaa, identiteettiäänkin vaihtanutta, hän on sittemmin Hazel. Sillä Rebecca/Hazel pakenee selvitäkseen elämässä, saadakseen elää. Käänteitä riittää ja siinä onkin ehkä pieni miinus Oatesin romaanissa: olisiko vähemmän sittenkin enemmän? Loppuosa on jo kuin toista romaania kaikkine tapahtumineen ja uusine henkilöineen - niin tupaten täynnä se on. En voi olla ihailematta Oatesin taitoa rakentaa uusissakin tilanteissa, uusistakin ihmisistä yllätyksellisiä, moniulotteisia, uskottavia kohtaloita.

Romaanin lopussa käydään kirjeenvaihtoa, jossa Rebecca löytää kadottamansa sukulaisen, sen Freydan, jonka perheen oli määrä saapua haudankaivajan perheen vieraiksi kotoa Saksasta, mutta joka käännytettiin takaisin ennen satamaan saapumista. Sieltä poimin tämän lauseen:

Sano sinäkin itsellesi: "Yhtään päivää jonka elän, ei ollut tarkoitus tulla" ja siitä löytyy onni.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
The Gravedigger's Daughter, suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2009, 678 s

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti