Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Juuri tällaiset hetket voivat olla käänteentekeviä, ajattelin, juuri tällaisista hetkistä voivat käynnistyä positiivisuuden kierteet. Miten hienoa olisi päästä töihin ja saada rahaa. Miten hienoa olisi muistella, kuinka elämäni sai uuden suunnan maaliskuisena iltana, jolloin olin viemässä pulloja Piritorin S-marketiin. Asiat voivat muuttua!

Tässäpä romaani kaikille, joita kiinnostaa punavihreä kupla Helsingin Kalliossa nuoren naisen, kolmekymppisen sinkun, vapaan toimittajan, työttömän kokemana. Sisko Savonlahti piirtää esikoisromaanissaan tarkan kuvan 2010-luvun nuoren kaupunkilaisen arjesta. Kuva ei oikeastaan yllätä, siinä on tämän ajan elementit tässä ympäristössä. Niitä ovat Tinder, Pinterest, Instagram, kasvisruokaravintolat, pätkätyöt, lento New Yorkiin, käynnit Ikeassa, sateenkaariystävät, mielialalääkkeet, terapia. Ajattomia aineksia edustavat poikaystävät, tulevat, menevät ja menneet, rakkauden ikävä, baarit ja biletys. Jossain vaiheessa tuli mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Yhteistä ovat Helsingin kulmat - eivät sijaitse kovin kaukana toisistaan nämä seudut - ja vapauden ja kaaoksen yhdistelmä, neuvottomuus, jossa ystävät tuovat sen tarpeellisen kiinnekohdan. Poikaporukka taisi olla vähän nuorempi, mutta elämä ei ole sen selkeämpää heitä vähän vanhemmalle sinkkunaisellekaan.

Savonlahti kirjoittaa synkeän hauskasti nuoresta naisesta, jonka elämä ei ole mitenkään helppoa. Päällimmäisenä näyttää puuttuvan rakkautta, poikaystävä, mutta kaiken alla, pysyvän oloisena, velloo pätkätöiden ja työn hakemisen upottava suo. Uusien hakukaavakkeiden ja toimeentulohakemusten rustaamiseen pitää löytyä energiaa krapulaisenakin. Rutiini on jo vankka. Onneksi naisella on ystävänsä, äiti ja äidin luottokortti ja mummi, jonka vanhan kansan kommentit nainen nielee kuin  ruisleivän. Lohtua antavat sittenkin enemmän sipsit ja oikein sekoitettu valkosipulidippi, Pirkan.

Tässä voisi isoäiti-ikäisenä motkottaa velkarahalla reissaamisen synnistä, mutta minä ymmärrän että jos ei tunnelin päässä koskaan näy valoa, niin pakkohan se on vain todeta että tässäkin on elettävä ja yritettävä löytää iloa tässä ja nyt. Ja nähdä New York niin kauan kun veri virtaa suonissa. Velkarahastahan ollaan valtioiden tasollakin monta mieltä.

Luvuissa on vitsikkäät ja paljon kertovat otsikot, esimerkiksi Olin täydellinen tyttöystävä, Valmistin smoothien joka tuli minulle kalliiksi, Annoin kaiken itsestäni Piritorilla ja Odotin, että saisin rahani Intiasta.

Savonlahti kirjoittaa juuri sellaista kieltä, josta pidän paljon. Lakonista, selkeää, hauskaa. Hauskuus sekoittuu melankoliaan, sillä havainnot ja kokemukset eivät aina ole ylentäviä. Itseironisen päähenkilön haaveet yhteisestä tulevaisuudesta jonkun kanssa lähtevät lentoon parin tunnin tutustumisen jälkeen ja romahtavat kirjavin selityksin. Masennuksesta toiveikkuuteen pomppiva nainen saa sympatiani, mutta aloin väsyä sekä Helsingin Piritorin arkisiin maisemiin että nuoren ihmisen parinetsintään, joten New Yorkin matka Taavetin kanssa piristi meitä molempia.

Käännyin Taavetin puoleen. "Saiko Matti Vanhanen joskus lentämisestä veritulpan?" kysyin. Taavetti oli jo niin Diapam-päissään, että säpsähti kuullessaan ääneni. "Onkohan minulla veritulppa?" jatkoin. Taavetin silmät olivat vetiset, mutta muuten hän näytti autuaalta. "Näen kaiken 3D:nä", hän sai sanottua. "Just", vastasin.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018, 304 s