Sivut

perjantai 29. marraskuuta 2019

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.



Australian pakolaispolitiikkaa kiristävä laki oli astunut voimaan vain neljä vuorokautta aiemmin. Iranissa syntynyt kurdi, toimittaja ja runoilija Behrouz Boochani oli onnistunut pääsemään Australiaan. Paikka oli Joulusaari/Christmas Island, jossa etäisyys Indonesiasta Australiaan on lyhin. Indonesiasta Boochani ja pari kuorma-autollista muita pakolaisia eri maista nousi hiekkarannalla yön pimeydessä alukseen. Se oli hänelle jo toinen yritys, ensimmäinen vene oli haaksirikkoutunut. Läheltä piti sama kohtalo toisen kerran. Tämäkin vene/alus (jäi vähän epäselväksi minkä kokoinen) alkoi yskiä matkalla ja hajosi lopullisesti vähän ennen kuin australialainen sota-alus noukki venepakolaiset.

Perillä ei odottanutkaan vapaus, vaan metallihäkki. Saarelta pakolaiset kuljetettiin lentäen Manuksen pakolaisleirille. Toinen Australian tähän tarkoitukseen käyttämä saari on Nauru. Molemmat kuuluvat Papua Uudelle Guinealle, jonka kanssa Australia on tehnyt sopimuksen. Ennen lähtöä pakolaiset voivat vielä allekirjoittaa paperin, jonka perusteella heidät palautettaisiin lähtömaihinsa tai pakolaisanomuksen, jolloin he saisivat pakolaisstatuksen. Se status tarkoitti tässä tapauksessa, että he jäisivät Manuksen saarelle lopullisesti. Näin toimii Australian entisestään kiristetty pakolaispolitiikka. Käytännössä saaret ovat vankisaaria ja niihin rakennetut keskukset huonosti hoidettuja vankiloita, poissa silmistä ja valvonnan ulottumattomissa. Näin kohdellaan meritse saapuvia pakolaisia, joilla turvapaikka-anomus on tekemättä ennen saapumista. Kansainväliset ihmisoikeuslait, YK:n tai Amnestyn tuomitsevat lausunnot eivät ole asiaa muuttaneet.

Löysin kirjan pari viikkoa sitten lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Behrouz Boochanin kuuden vuoden jälkeen päässeen Uuteen Seelantiin. Kirja on kirjoitettu whatsapp-viesteillä ja kertoo ensimmäisestä vankilavaiheesta. Se on kirjoitettu seuraavassa keskuksessa, kun ensimmäinen vankila suljettiin ja kiellettiin, ymmärtääkseni vankilakapinan seurauksena. Kirja on voittanut kaksi arvostettua australialaista kirjapalkintoa.

Se on paitsi muistelma karmeista kokemuksista myös kunnianhimoinen analyysi väkivaltaisesta alistamiskoneistosta ja sen psykologisista mekanismeista, ihmisistä sen kohteina ja tekijöinä. Teoreettisena mallina kirjoittaja viittaa kyriarkaaliseen järjestelmään, jonka tarkoitus on tuottaa kärsimystä ja alistaa. Termi on lainattu feministiseltä teologilta Elisabeth Schüssler Fiorenzalta. (En ole yllättynyt kurdikirjailijan feminismistä. Olen päätellyt, että heidän kulttuurilleen ja historialleen on ominaista naisen vahvempi rooli yhteiskunnassa kuin mikä on yleistä muissa nykykulttuureissa.)

Jo merimatka ja sen kuvaus kertoo tarkasta psykologisesta silmästä ja taidosta kuvata ihmisiä; rakastavaa pikkuperhettä Sri Lankasta, öykkärimäistä kurdimiestä ja hänen pahatapaista poikaansa, meritaudin heikentämiä nuorukaisia, myrskyn heitettyä uupuneet miehet, naiset ja lapset sekaisin täydessä, uppoavassa aluksessa. Kirjoittajan runokieliset ajatukset ja muistikuvat rytmittävät raporttia tästä tuskien taipaleesta kohti vielä suurempaa ahdinkoa.

All our dreams, all our fears, all our brave souls
All drowned
A massive disaster into a massive disaster
Sinking into mountains of waves
Drowning into the darkness
Sinking into the bitter ocean
Swallowed up by the ocean
Swallowed up without mercy

Ihmiset, jotka pakenevat vainoa omissa maissaan - kuten toimittaja Boochani Iranin valtiollista väkivaltaa - jotka etsivät paikkaa missä elää vapaina ja rauhassa, päätyvät sadistiseen vankilaan läpitunkemattoman viidakon keskelle, missä käärmeet, rupikonnat ja ravut ryömivät maassa, nälkiintyneet vangit taistelevat lintujen kanssa puusta putoavista mangoista, missä tropiikin kukat kukkivat uhkeina vankilan viemärilietteen uomissa ja moskiitot piinaavat kaikkia. Päivisin aurinko käristää vankilan armottoman kuumaksi, juomavesi pulloissa kiehuu, suihkuun jonotetaan. Fox Prison on paikan nimi ja se koostuu ränsistyneistä likaisista kopeista, neljäsata ihmistä jalkapallokenttää pienemmällä alueella. He odottavat viileää yötä ja painajaisiaan.

Järjestelmä on rakennettu syvälliselle nöyryyttämiselle, pakolaisilta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään esimerkki: näin teillekin käy, jos yritätte tulla tänne. Omituista ajatella, että koko Australian valkoihoinen väestö on entisten rangaistusvankien ja heidän jälkeensä siirtolaisten jälkeläisiä. Nyt he pystyttävät maanpäällistä helvettiä niille, jotka yrittävät seurata heidän esimerkkiään.

Pakolaisilta viedään toivo, heitä kidutetaan epäsäännöllisesti toimivilla tuulettimilla, yllättäen runsaalla aamiaisella, jota seuraa kesken loppuva ruokatarjoilu, rikkoutuvilla viemäreillä, puolen kupin maitoannoksilla, jota ylittävät laitetaan sivuun virheellisinä. On sairaala joka vain näyttää siltä. Sairaalasta neuvotaan sydänvaivaista juomaan vettä, samoin vatsavaivaista. Mutta henkilökunnalla on valkoinen asu. Sieltä saavutaan paikkailemaan vartijoiden pahoinpitelemiä, mutta haavat jäävät hoitamatta. Ainoa lääke on särkylääke, siihen kehittyykin riippuvuus. Boochani päätyy hammasvaivassaan papualaiseen lääkintään, koska ei halua sisälle sairaalan tappavaan myllyyn. Sillä mielettömät säännöt ja epäjohdonmukaiset rutiinit ovat väkivaltaisen järjestelmän tapa murtaa vangit. Itsemurhia tehdään parranajoterillä.

The weak always consider themselves powerful when they see others suffering. Vankilan järjestelmä suosii vihoittelua ryhmien kesken, sille on alun perin hyvät lähtökohdat. Afgaaneilla ja iranilaisilla on siihen keskenään pitkät perinteet ja ylpeys. Vankilan julmuus ja yksinäisyys saa kuitenkin entiset asetelmat ja vanhat traumat haalistumaan, vankien kesken kehittyy ainoa mahdollinen vaihtoehto selviämiselle, veljeys, jopa hulluttelu hulluissa olosuhteissa. Se saa ilmeettömät vartijat hermostuneiksi. Myös paikalliset papualaiset ovat uhreja. Boochani kuvaa heidän luontaista ystävällisyyttään ja vapauttaan, jonka laista hän ei ole nähnyt missään. Heidät Australian kanssa tehty sopimus pakottaa osaksi väkivaltakoneistoa. He eivät toimi kovinkaan tehokkaasti; palkka on huono, joten siihen ei ole syytä.

Kirjailija ei kerro kohtalotovereistaan omilla nimillä, paitsi niitä kahta, jotka kuolivat leirillä. Muut ovat esimerkiksi  The Father of the months-old child, The Insomniac, The Toothless, The Rohingya Boy, Maysam the Whore, The Cunning Young Man, The Cow, The Smiling Youth.

Where have I come from? From the land of rivers, the land of waterfalls, the land of ancient chants, the land of mountains. - - - Do the Kurds have any friends other than the mountains?  Pimeyden turvin kirjailija kiipeää aidalla mangopuun alle ja viidakon pimeydessä meren rannalle asti. Täällä kipeät ja suloiset muistot nuoruudesta, perheestä, joka on aina joutunut pakenemaan, rakkauksista, vuorista ja joista sekoittuvat tropiikin meren pauhuun ja hienoihin kuviin luonnon antamasta hetkellisestä vapaudesta.

Kirja on väkevä puheenvuoro ja osoitus valtavasta sitkeydestä. Onneksi kirjoittaja on - ehkä - selviytynyt pahimmasta. Moni elää ja kuolee Manuksen ja Naurun saarten vankileireillä. Kuinka loputonta julmuutta ja niin turhaa ihmiselämän tuhlausta!

Kirjan on farsin kielestä englanniksi kääntänyt Omid Tofighian, kielenkääntäjä, yhteiskunnallinen luennoitsija ja tutkija, Leidenin ja Sydneyn yliopistoista valmistunut ja Kairon amerikkalaisen yliopiston filosofian professori. Kirja on omistettu Janet Galbraithille, who is a bird. Hän on runoilija ja kirjailija joka on perustanut Writing through fences -nimisen foorumin, joka työskentelee maahanmuuton yhteydessä säilöön otettujen kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa.

On rainy days the island has a different colour and fragrance
When the rain pours down there is no sign of mosquitoes
When it rains, one doesn't feel the heat that drenches bodies in sweat
The Flowers Resembling Chamomile
Dancing incessantly
Breathing heavily
Gasping as though in love with the cool ocean breeze
I love those flowers
A zeal for resistance
A tremendous will for life bursting out from the coils and curves of 
the stems
Bodies stretching out to reveal themselves for all to witness.

Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.
Pan Macmillan Pty Ltd, 2018
Anansi International, 2019
398 s


maanantai 18. marraskuuta 2019

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta



Rahalla ei ole isänmaata, mutta puoluekirjan se sentään tunnistaa. Säätiön varoja oli päätynyt lähinnä keskustalaisille poliitikoille.

Nimi ei kuulosta kovin raflaavalta, mutta osuva se on. Valtakunta Suomi-valtiossa. Tämä pamfletti hakkaa mennen tullen keskivertodekkarin juonen mielikuvituksellisissa käänteissä ja useat sen päähenkilöistä päihittävät häikäilemättömyydessään paatuneetkin konnat.

Kirja kertoo epämääräisin keinoin operoivasta ja vaikutusvaltaiseksi paisuneesta verkostosta, jossa suihkii enemmän tai vähemmän menestyneitä liikemiehiä ja poliitikkoja. Heitä yhdistää Keskustapuolue. Kun uutta rahaa tarvitaan tai rahahana alkaa ehtyä, aina löytyy kaveri säätiössä, jolla on rahastoidea, keinot ja suhteet. Jos vanha firma jää kiinni hämärähommista, uusi entistä ehompi pöytälaatikkofirma, holding-rahasto tai muu keinottelukuvio perustetaan käden käänteessä ostamaan, myymään, vaihtamaan samojen henkilöiden nimissä tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuja osakkeita, lupia, arvopapereita. Mukana kuviossa on aina helppoa julkista rahaa, joka kanavoidaan sivuraiteelle, valvonnan ulottumattomiin, tai siis omille valvottavaksi. Yhtenä hyvin voideltuna rahahanana esitellään Ara-järjestelmä, joka on mahdollistanut valtavien julkisella rahalla hankittujen omaisuusmassojen siirtymisen yksityiseen omistukseen. Aran 60 hengen vahvuisen organisaation on määrä valvoa, mutta kun Nuorisosäätiön sotkut tulivat julkisuuteen, se palkkasi konsultit tekemään selvityksen.

Isoja summia liikutellaan, mutta yllättävän vähän niillä saadaan aikaan julkisten tukien pykälissä tarkoitettua uutta yrittäjyyttä, uutta elinkeinoa, uutta tervetta toimintaa. Ei, lopputuloksena on samojen tyyppien hyvä veli-verkosto, joka turvaa jäsenilleen jatkuvan hyvän elintason ja nostaa turvalleen menneet bisnekset uudessa muodossa tolpilleen. Liiketoimien todellisen motiivin selvittäminen on kuin jahtaisi varjoa.

Yleisradion toimittajan Jyri Hännisen ja vapaan toimittajan Jarno Liskin kirja ei muuttanut vain kuvaani Keskustapuolueesta vaan koko Suomi-kuvaani. Eikä parempaan suuntaan, siihen tuli sävyjä, jotka muistuttavat oligarkkien Putin-Venäjää tai Italian mafiaa. Keskustapuoluetta, entistä Maalaisliittoa kutsutaan usein valtionhoitajapuolueeksi, sen verran yleisesti se on ollut hallituspuolue. Sillä on pitkät juuret ja harvaan asutussa maassa pitkä historia selittänee osaksi sen nykypäiviin asti kestäneen mahtiaseman. Muualla Euroopassa entiset agraaripuolueet ovat kutistuneet tai kadonneet puoluekentästä. Keskustapuolue on ehtinyt pedata asemiaan kauan. Se on mahdollistanut esimerkiksi säätiöiden valvontaorganisaation miehittämisen omilla. Pukki kaalimaan vartijana sopii moniin tapauksiin. Eikä nyt puhuta Teemu Pukista.

Kirjan eri osioissa käsitellään pimeää rahaa, jo oikeuteen päätynyttä nuorisosäätiötä, Matintalon salaisuuksia, julkisen rahan lähteestä kasvavaa yksityistä asuntojättiä eli TA-yhtymää, veroparatiiseja, Esko Ahoa Putinin palveluksessa ja vielä kerrotaan, kuinka Juha Sipilä oikeastaan miljoonaomaisuutensa teki. Oliko kyseessä sittenkään yksityisen innovatiivisen insinöörin kasvuyritys ja siitä saatu myyntivoitto? Oli kyllä, mutta se insinööri  ei ollut Juha Sipilä, vaan Nokialla uraa tehnyt Lauri Kuokkanen, jonka yrityksen Sipilä taitavasti hoiti omiin nimiinsä aika salaperäisellä tavalla, Rautaruukin tytäryhtiön johtajana. Moni kaupassa mukana olleista ei enää muista yksityiskohdista tai on poistunut joukosta. Sipilä on julkisuudessa ylläpitänyt toisenlaista legendaa omasta yrittäjyydestään eikä tämä tutkivan journalismin - kirjan lähteenä kauppa-, yhdistys- ja säätiörekisterit, sähköpostit ja puolueen sisäiset asiakirjat - faktatieto ole pahemmin näkynyt julkisuudessa.

Tekijät kertovat myös, että Keskustapuolue ei ole ainoa, jota he tutkivat, mutta keskustan pitkä historia ja sieltä paljastuneet väärinkäytökseet osoittautuivat luultua laajemmiksi. Talousrikostutkija oli myös sitä mieltä, että "kun ollaan riittävän korkeassa asemassa, ei ole olemassa enää puoluekantaa. Eliitillä on yhteiset edut, on kyse sitten demarista, kepulaisesta tai kokoomuslaisesta." Kaikkea ei haluta tai pystytä selvittämään.

Sipilän ja monen muun keskustavaikuttajan lisäksi kirja kertoo Esko Ahon urasta. En tiennyt, että Aholla on uhkapeliongelma. Jotenkin se sopii kyllä nykyisiin kuvioihin. Luvussa käsitellään Fennovoiman vaaditun kotimaisuusasten täyttämistä kroatialaisin voimin. Nakkikioskin kokoluokkaa oleva yhtiö lähtisi rahoittamaan ydinvoimaa Suomessa. Sylttytehdas löytyi venäläisestä Sberbankista, jonka hallituksen jäsen Esko Aho on. Tässä käsitellään kiinnostavasti myös venäläisten oligarkkien tilannetta Krimin valtauksen jälkeisten pakotteiden aikana. "Miksi varastaa rahaa, jos voit lomailla vain Sotšissa", sanoi brittiläinen toimittaja MOT:n haastattelussa.

Valokiila suunnataan lopuksi Sitraan ja Sipilän toimintaan sen rahojen vastaanottajana. Kaikki keskustalaiset eivät osallistu väärinkäytöksiin tai hyväksy niitä, mutta maaseudulla pienissä kunnissa esimerkiksi yrittäjän voi olla vaikeaa olla muuta kuin valtapuolueen kannattaja. Keski-Pohjanmaalla kaikki eivät sulata vanhoillislestadiolaisia keskustalaisten hyväveli-verkostoja.

Mutta eihän tämä todellisuus pienessä Suomessa toisaalta ole mikään ihme, sillä

Keskustan puoluekokous on osanottajamäärältään maailman toiseksi suurin. Isompi on vain Kiinan kommunistisella puolueella.

Vaikka kökkötraktori joskus köhii, ei sen sammumista kannata jäädä odottelemaan.

Keskustapuoluetta koskevia juttuja ei toimittajien mukaan ole Ylessäkään saanut ongelmitta ja nopeasti julkisuuteen, joten sekin kertoo jotakin puolueen mahdista. Kiitos kirjasta, se oli sekä jännittävä että valaiseva.

Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Into, 2019, 198 s

tiistai 12. marraskuuta 2019

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana (lisätty 13.11. - kirjan nimi suomennettuna olikin näin pitkä. Ei näy kannessa.)



Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.

Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.

Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.

Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.

Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.

Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.

Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi -  rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä.  Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.

Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.

Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.

Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s





sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Elokuva: Rakkautta vailla

Ylen Teema kunnostautui taas näyttämällä Venäjän parhaimpiin nykyohjaajiin kuuluvan Andrei Zvjagintsevin elokuvan Rakkautta vailla vuodelta 2017.




Elokuvan värit ovat harmaa, musta, varakkaan kodin minimalistiset värit, köyhemmän kirjavat, autiotalon ruosteiset käytävät. Alussa nähdään liikkumaton lampi, ehkä juuri marraskuisessa valossa, siniharmaassa usvassa, lehdettömät puut rannoillaan, jäätymässä hiljalleen.

Sieltä astutaan 12-vuotiaan Aljoshan maailmaan. Aljosha lennättää maasta löytämäänsä punavalkoista varoitusnauhaa matkalla koulusta kotiin. Kotona hän on näkymätön, olematon tai häiriötekijä. Vanhemmat ovat eroamassa, äiti, Ksenja on häijy ja miehelleen vahinkoraskaudesta 12 vuoden jälkeenkin katkera. Hän on jo löytänyt itselleen uuden miehen, varakkaamman, paremman. Myös isä, tiukan ortodoksin johtamassa firmassa - erota ei pidä, perhe on oltava - työskentelevä Boris on löytänyt uuden naisen ja "pannut tämän taas paksuksi". Nyt vanhemmat riitelevät pojasta, jota kumpikaan ei haluaisi. Poika itkee äänetöntä itkua kylpyhuoneen oven takana. Ostajat tulevat jo katsomaan asuntoa, äiti läppäisee pöydän vierellä istuvaa poikaansa näiden nähden. Molempien vanhempien uutta elämää seurataan tahoillaan. Koti on enimmäkseen pimeä ja tyhjä. Kunnes Aljosha katoaa.

Andrei Zvjagintseviä on syytetty oman pesän likaamisesta, sen verran synkkiä hänen antamansa kuvat nyky-Venäjästä ovat. Hän on itse kieltänyt olevansa yhteiskunnallinen ohjaaja. No, kyllä nämä hänen elokuvansa terävästi nyky-yhteiskuntaa kuvaavat - niin miksei niitä sitten voisi sellaisiksi kutsua, höh? On tämä asetelma toki yleismaailmallinenkin: pariskunnasta on tullut perhe ei-toivotun raskauden jälkeen. Ja ilmeisesti ohjaaja saa jatkossakin tehdä kotimaassaan elokuvia, kunhan ei liian kuuluvasti julista yhteiskuntakriittisyyttään.

Naiskuva elokuvassa on kammottava: naiset hiovat itsestään kauneussalongeissa entistä hehkeämpiä, varakas mies on tähtäimessä, ottavat itsestään selfieitä jatkuvalla syötöllä ja ovat kamalia  suustaan. Toisaalta, mieskin saa osansa: Boris on välinpitämätön laiskanpulskea vätys, joka vain laskeskelee miten selvitä seuraavaan suhteeseen sen enempiä ponnistelematta. Naisen kovuus on kuitenkin kuvattu räikeämpänä, joten herää kysymys, halutaanko äidin syyllisyys pojan katoamiseen näyttää painavampana.

Ksenjan rakkaudeton asenne poikaan saa yhden selityksen, kun Aljoshaa lähdetään etsimään autolla 3 tunnin ajomatkan päähän Pietarista, isoäidin, Ksenjan äidin luota. Perillä odottaa rääväsuinen ja katkeroitunut akka, joka nimittelee tytärtään ja epäilee tätä ja vävyään yrityksistä käyttää häntä hyväkseen. Rakkautta ei ole sieltä löydettävissä nyt eikä sitä ole koskaan ollut. Rakkaudettomuus on ylisukupolvista ja jättää jäisen jäljen ihmisiin.

Kadonneen pojan etsintä saa korttelin vapaaehtoiset partiot liikkeelle, koska poliisistakaan ei ole apua ennenkuin epäillään rikosta. Eikä kovin ilmeistä kiinnostusta asiaan. Ne resurssit ja muu rikollisuus nimittäin. Autiotalon kellarikäytävät kumisevat, alkava talvi piiskaa räntää lammen rantaheinikkoon. Vanhemmissa tapahtuu muutoksia. Äiti katsoo puhelimestaan muitakin kuvia kuin itseään.

Elokuvassa ei ole pehmentäviä elementtejä, kaikki on kirskuvan kylmäävää. Pojan neuvottomuus ja aikuisten julmuus riipaisee, se on sydäntä särkevää katsottavaa. Tietämättömyys, ratkaisematon arvoitus kasvattaa hyytävää uhkaa. Löytyykö poika piilostaan vai löytyykö hän ruumishuoneelta? Lampi on jäässä ja tuuli on heittänyt punavalkoisen nauhan puun oksiin.

Luulin ensin, että elokuvassa oli jokin tekstityshäiriö. Vain dialogit oli tekstitetty, mutta elokuvassa on paljon taustapuhetta, autoradiosta, tv:stä. Osa siitä kuulosti uutisilta ja oli kovempaa kuin taustahäly, mutta sitä ei ollut tekstitetty, tai ainakin vain pieneltä osin. Jäin ihmettelemään, mitä kaikkea siinä meni ohi.

Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon vuonna 2017.

Rakkautta vailla
Nelyubov
Ohjaus Andrei Zvjagintsev
Venäjä 2017

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Kim Thúy: Vi




Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.

Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.

Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?

Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.

Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja"  kuulostaa armottomalta.

Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.

Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s