Kim Thúy: Vi

Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.

Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.

Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?

Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.

Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja"  kuulostaa armottomalta.

Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.

Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.

Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s